pistää vihaksi

yhtä ikävää jos vanhasta koirasta luovutaan pelkän korkean iän takia. Sitäkin sattuu. Toisille se näyttää koira olevan sellainen ihme harrastusväline että kun sitten on koira harrastettu sairaaksi kilpailuissa, niin sitten vaan uutta kehiin ja entinen alta pois. Ja tuo koirien keräily näyttää olevan kanssa ihmeellinen harrastus. Kaikenlaisia resqueita haalitaan pirtti täyteen. Ensin otetaan yksi, sitten toinen ja pian niitä onkin, hups, jo seitsemän, kuten eräällä täälläpäin. Eikä yksikään niistä tietysti alkeellisessakaan hallinnassa.

kanssa silmään tuo,että oli paljon 9-13 vuotiaita koiria jotka etsii uutta kotia!? Täytyy tunnustaa,että vaikka henkeen ja vereen koiraihminen olenkin,omalle kohdalle jos kävisi noin(lähes mahdotonta kuitenkin) että joutuisi luopumaan jostain 12v koirasta,sillä olisi yksi uusi osoite ja se kävisi eläinlääkärin kautta.Itseni tuntien,elämästäni ei tulisi mitään sen jälkeen,miettisin ja stressaisin ja murehtisin itseni sairaaksi,jos oma vanha koira pitäisi antaa jonnekkin.Eri asia toki,jos olisi ihminen jonka tunnen ja tietäisin miten toimii koirien kanssa.

Niin se mieli muuttuu, kun alkaa vauvoja puskemaan itsestään ulos.
Aika moni laittaa vanhankin koiran siinä vaiheessa kiertoon, kun perhe alkaa kasvaa ihmislapsilla. Varsinkin toisen lapsen synnyttyä/odotusaikana on aika korkea riski hylätä se lemmikkikoira.

Ihmisiähän nämä koiranomistajatkin ovat, eivät kovinkaan usein ihmisiä sieltä parhaimmasta päästä, mikäli lehtien yleisönosastoihin on uskomista.

Käyn itsekin eri palstoilla välillä katsomassa ja tosi kurjalta tuntuu. Eihän kukaan saisi edes ottaa koiraa, jos ei ole tosissaan. Tätä neljättä ja viidettä, jotka minulla on jäänevät ehkä viimeiseksi, sillä sitten olen jo liki seitsenkymppinen ja en ehkä jaksa enää ottaa niin isoa vastuuta, ellen ole tosi hyväkuntoinen. Narttuni, joka on kuusivuotias on elämäni eläimistä ehdottomasti rakkain. En kuunapäivänä voisi kuvitella luopuvanis siitä ja jos joudun tai minulle sattuu jotain, on sen varalle tehty jo pari suunnitelmaa jatkosta. Toinen urokseni, nyt 1,5 v. rasavilli on ihana kaikin tavoin ja pysyy kyllä meillä elämänsä loppuun asti. Ennen näitä koiria on ollut 3 koiraa, jotka kaikki elivät hyvän elämän ja lopetettavaksi vein kun aika koitti ja väsymys oli jo suunnaton. Sitten pidin pienen tauon ja tytteliä mietin melkein vuoden ja saikin sitten kodin luotani pitkän harkinnan jälkeen ja vei sydämmeni, tämän toisen nuoren remukasan löysin sitten toissakesänä ja ihanaa on ollut ja edessä paljon vielä opittavaa. Kumpikin niin erilaisia, mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Epäilin kyllä, että onko minusta enää pennun ohjaajaksi, koska rankka homma se oli, mutta hyvin pärjäsin mielestäni. Voi kun ihmiset tajuaisivat, että ei sitä toista koiraa oteta kaveriksi toiselle vaan itselle. No, meillä onneksi siippani hoitaa metsälenkit eli käy n. 4 krt viikossa 5-8 km lenkin ja itse hoitelen aamulenkit 2 km. Lisäksi nuoren kanssa erikseen omat koulutuslenkit ja vanhemman kanssa laatuaikalenkit (ihan vaan kahdestaan), jotta molemmat saavat sitä mitä tarvitsevat. Kummallakin kotiagia, tokoa, etsintää jne. koirien halukkuuden mukaan. Toinen rakastaa palloa ja toinen taas etsintää.

Monethan ottavat juuri pennun mukamas kaveriksi vanhemmalle koiralle, vaikka se ei sitä tarvitsisikaan, vaan enemmän virikkeitä isännän/emännän kanssa. Ainakin meillä käytiin keskustelu siitä, että jos vanhemman koiran kanssa ei hommasta tule mitään, pitää silloin pennusta luopua, joka olisi kyllä ollut minulle kova paikka. Onneksi kuitenkaan ei niin käynyt, vaan heti alusta asti hoidimme asian niin, että vanhemman ei tarvinnut sietää riekkujan hyökkäilyjä, hännästä puremisia jne. jos se ei halunnut, vaan sai olla rauhassa. Eristin siis voisi sanoa puolet talosta toiselle tarvittaessa. Eihän se ihan halpaa eikä helppoa ollut, mutta meillä oli rajoitettu ihan kunnon aitauksilla niin, että vanhempi sai halutessaan olla rauhassa oloh. makuuh. ja pennulle jäi eteinen, makuuh, keittiö ja khh. Nykyään ei portteja enää ole kuin khh, jonne ne jätän poistuessani kotoonta ja sulassa sovussa odottavat sielä kun tulen kotiin tai jos tulee vieraita, saavat sitten luvan tulla moikkaamaan. No, se siitä, vaan nythän olo kyse toisen koiran antamisesta pois, jota en voi ymmärää todellakaan. Miksei näitä juttuja ajatella etukäteen ennenkuin otetaan pentu, että ne harvoin menevät heti nappiin. Narttu ei meillä sietänyt urosta ennenkuin se oli yli 3 kk. Tästä eteenpäin kaikki alkoi vasta pelittää pikkuhiljaa, mutta silloinkin rajoitin, koska ei viisivuotias jaksa jatkuvasti ympärillä roikkuvaa penikkaa, eikä se pentukaan tajua aina sitä, että ei ehkä ole järjin kiva otus vanhemman mielestä. En usko, että semmoinen ihminen oikeesi välittää eläimestä, jos se on kuin joku tavara, jonka voi viskata sivuun, että tää uus lelu onkin kivempi. Joutaisi kaltereiden taakse tommoset, häpeäisi vähän. Ei eläimillä leikitä, sillä ne eivät todellakaan ole mitään leluja.

Koirat pois kokonaan tollaisilta ihmisiltä! Koira-kortti pitäisi tulla pakolliseksi kaikille. Itse olen joutunut katkaisemaan välit jopa sukulaiseen,kuin myös pitkäaikaiseen ystävääni,kun puutuin vastaavanlaiseen touhuun. Ihmiset eivät kestä kuulla koska se on heidän mielestään "arvostelua". Voi ristus ku näin tekstitse pystyis ilmaiseen miten vi¤¤¤uttaa tollaiset ihmiset. Toivottavasti joku antaa palautetta kyseisestä tapauksesta!

Meillä oli aikoinaan labradori ja seropi. Labbis oli se täys tuho. Mikään ei riittänyt, aktiviteetit eikä lenkit, mettässä peuhaamiset ym. Tuhosi asunnossa kaiken.
No "viisaat" immeiset heti sanomassa että antakaa helvettiin tollanen koira. Se koetteli hermoja kyllä. Tiesin että se rauhoittuu joskus. Niin kävi sen ollessa 3v.
Ikinä en ollut ees ajatellut siitä luopumista. Se oli perheenjäseneksi otettu ja se pysyi, meillä 13v.

Nyt mulla on koira joka on kova vahti ja hyvin tempperamenttinen luonne. Olen pitkään miettinyt toista koiraa. Tarkemmin ajateltua asiaa olen päättänyt että me mennään kahden loppuun asti. Minulla on tuossa ystävä, luottohenkilö, talon vahti. Enkä usko sen itsekään kaipaavan kaveria kun ollaan kahdestaan oltu.
Ja jos ikimaailmassa hankkisin toisen koiran, niin se olisi ja se ei pois lähtisi. Ite oon allerginen koirille ja kissoille, mutta pärjään ilman lääkkeitä, paitsi keväällä.
En ymmärrä miksi niitä eläimii pitää olla mökki pullollaan ja sitten kuitenkin niin herkästi annetaan pois.
En koskaan etsisi vanhalle koiralle uutta kotia. Siis JOS ois pakko luopuu. Me mentäisiin eläinlääkäriin nukahtamaan!

Omituista! Mun mielestä koiranpennut on hirveitä, niitä pitää vain kestää, että kasvat järkevimmiksi. N. puolivuotias alkaa olla jo siedettävä. Koiranpennut on myös hassun näköisiä, ei yhtää oikean koiran näkösiä. Omat koirani olen ihan pikku pennusta asti ottanut ja onneksi pentuaika on nopeasti muutamassa kuukaudessa ohi. Omaa koiraa en antaisi pois, en ikinä. Entinen eli 15v, tämä nykyinen tuskin niin kauaa. Toisen koiran haluaisin, koska harrastan paljon koirien kanssa, mutta tämä nykyinen on niin vahvaluonteinen että tulisi vain stressiä kaikille.