mikä neuvoksi?

Sinulla on vielä elämää edessäsi, älä sitoudu liian pitkäksi aikaa puolisoosi. Kun aikaa kuluu hän ei muista paljonko aikaa vietät hänen kanssaan, yritä saada hoitopaikka mahdollisimman nopeasti, voit käydä syöttämässä ja katsomassa. Säästä itseäsi, sinun elämäsi on arvokas myös. Valitettavasti sairaus vain pahenee, ei ole parannuskeinoa keksitty.
Ajoin itseni loppuun taistelussa alzheimeria vastaan, nyt olisin vapaa, mutta omakin terveyteni on mennyt.

Mie sain kriisiapua,se auttoi tuohon möykkyyn,mikä on mahassa.Ymmärtää ettei kerta kaikkiaan mahda yhtikäs mitään.Suruahan tämä on,ja surra pitääkin,mehän olemme elävien leskejä.Tuttu ihminen menettä kaiken,kaiken mikä tekee hänestä toimivan ihmisen,eikä tunnista edes läheisiään.
Suosittelen,että ajattelee enemmään järjellä kuin sydämellä.Minäkin olin sydämeni orja,ja ketä se auttaa,kun eihän sairas sitä edes tiedä.Se vaatii työtä ja luopumista ja surua,myöntää ja nostaa kädet pystyyn.
Meillä elämä edessä,muistakaa hoitaa itseänne.Ei se alzheimer ole sen arvoinen että menettäisit vielä itseäsikin.
Alzhemier on omaisten sairaus.Terveys menee jos sen päästää sydämeensä.
Mie sain onneksi apua,ja huomasin että itse kärsin enemmän kuin mieheni.

Siinäpä se vitsi onkin kun puolisoni ei ole minua unohtanut,puhuu ja on tunteva ihminen.Ikävöi intervllihoidossa joka on viikon.Lähimuisti heittää,En ole oikein ymmärtänytkään miten hän on sairas kunnes eräs yö lähti sängystään ja kaatui.Sanoin "miksi teet tämän minulle"kunnes välähti että hänhän on sairas ja sairaammaksi vain tulee.

Suruahan se,alusta loppuun,mutta kyllä sen kanssa oppii elämään.Alussa minuunkin sattu,i kun mies kyynelsilmin jäi osastolle nyhjöttämään.Tällä hetkellä suuri helpotus,kun saa vapaata,ja alkaa kahleet irtoamaan.
Kannatta varautua pahimpaan,ja järjestää elämä kohilleen,ei se helpommaksi muutu.
Kunhan tekee parhaansa,siinä se.Älä anna alzheimerin sairastuttaa mieltäsi.

Kiitos ristiina,sinä olet läpikäynyt tämän kaiken.Minua lohduttaa kirjoituksesi.Täytyy vain oppia irrottelemaan kahleita ja elää omaa itseäänkin varten mutta ei se vielä onnistu kun puolisoni ikävöi ja olemme niin kiinni toisissamme aina olleet.Luulen kun alsheimeri etenee ja hän ei puhu tai tunnista minua niin jospa tuo haikeus ja kipu vähenee.
Parhaani teen,enempään en enää pysty.

Juu,raskasta se on,ja jäättää meihin jälkensä loppuelämäksi.Ethän voi enempää kuin mitä jaksat.Ei se haikeus ja kipu vähene,se muuttaa vaan muotoaan,matkan varrella.
Onhan niitä ilonhippusia siellä täällä,ne on vaan toisenlaisia,vähän surunsävytteisiä.
Salli itsesi levätä,tuskin puolisomme haluaisi meidän kärsivän.Parhaamme teemme.
Itse huomasin miten muutuin matkan varrella,epätoivosta,surusta ja koko sopasta tulikin kasvualausta,uudelle.
Kaikki on mahdollista,ja tästäkin voi selvitä,mutta surutyötä joutuu tekemään.

Lähes joka päivä olemme olleet puolisoni kanssa puhelinyhteydessä silloin kun hän on ollut maalla tai sairaalassa.Eilen illalla jostakin syystä hänen puhelin ei vastannut.Ensimmäistä kertaa ymmärsin että näin tulee olemaan ja mitäs minä huolehdin onhan hoitajat intervalli-osastolla ja jos jotakin on soittavathan he.Hehän on samanlaisia hoitajia kuin minäkin olen ollut 30 vuotta sairaalassa.Nytkö minun täytyi tajuta tuo asia 3vuoden jälkeen.
Kiitos sinulle ristiina!

Olette urheita naisia kaikki, kaiken kunnioitusen arvoisia.
Olen nähnyt miehikin, kun kotona ei pysty enää hoitamaan, käydään joka päivä syöttämässä vaimoa, se on rakkautta. Ihailen ja kunnioitan kaikkia omaisistaan huolehtivia.

Voi että kun mua pelottaa se päivä,kun/jos mies makaa vaan.Olen itsekin hoitanut näitä "kasvivaiheessa" olevia.Koitan nyt jo psyykata itseäni,että se aika on tulossa.Enkä pääse karkuun.Se on vaan elettävä sekin.
Tämä alzheimer niin kummallinen sairaus,aina olen jäljessä,en kerkee mukaan.Koskaan ei tiedä mitä tulossa.
Kait tämä kasvattaa,niin että jonain päivänä,kun kaikki on ohi,osaa katsoa taaksepäin ja ymmärtää,näkee sen hyvän mikä meillä oli miehelläni ja minulla,ja paha haalistuu.Vähän niinkuin eläis pahassa unessa,ja odottaa heräämistä.
Nyt olen elävän leski.

Sinun pitää koettaa elää vaan omaa elämääsi ihmisten puheista välittämättä. Tuon raskaan omaishoitajan elämän kestää paremmin kun on ystävä, salarakas jolle voi puhua ja saa hellyyttä. Minulla itselläni on salarakas ja koskaan hoidettavani tai kukaan muukaan ei saa tietää siitä.
Nimimerkki. Elävän leski minäkin

Kiitos,salarakas onkin hyvä vaihtoehto ;) tai no,miksipä se pitäisi salassa enää olla.Tytärkin sanoi että mulla pitäisi olla oma rakas ystävä.
Kyllä miekin saanut sontaa niskaan,aivan järkyttäviä asioita,ja sukulaisilta,miehen puolelta.Onneksi oma äitini,83 v ja mummon sisko ,89v,ovat aina tukeneet minua.Suurta lohtua olen saanut vanhoilta sukulaisiltani.Se upea kokemus.

Mummoni sisko hoiti myös minun mummoa,jolla oli hyvin raju muistisairaus vanhana.Oli aivan mahdoton,ja siihen aikaan ei ollut lääkkeitä pahemmin ja rauhoittavat ei purru ollenkaa.Siinä hän hoiti lehmiä ja muistisairasta mummoa,joka touhusi koko ajan.Tätini tuntee miestäni hyvin ja joka kerran sanoo,tiedän miltä sinusta tuntuu.Kyllä omaishoitajat tietää.