Kohtukuolema, vertaistukea!

Otan osaa suureen suruun. Itsekin iloitsin raskaudesta rakenneultraan asti rv 21 asti, kun näytöllä näkyikin kuollut vauva :( Vajaan viikon en ollut oikein tuntenut liikkeitä, mutta ei niitä noin alussa välttämättä tarvitsekaan tuntea. Kaksi viikkoa aiemmin kuulin vahvat ja tasaiset sydänäänet. Kannoin kuollutta vauvaa vatsassani 3 päivää, ja vasta sitten sain ajan sairaalaan. Alku oli kamalaa ja itkin tauotta. Onneksi minulla on ihana mies, tytär ja äitini. Ilman heitä en olisi selvinnyt. Vajaan viikon kuluttua olo oli jo erilainen. Olin edelleen itkenyt päivittäin, mutta jo viikon jälkeen huomasin etten ollut itkenyt kokonaiseen päivään. Töihin paluu oli rankkaa, mutta halusin vajaan kahden viikon sairasloman jälkeen ehdottomasti palata normaaliin arkeen. Nyt aikaa synnytyksestä tulee 1kk. Itsellä yksi täysin onnistunut raskaus ja synnytys takana, että mahdollisuuksia onnistua on, kuten sinullakin. Ehkä se antaa rohkeutta uuteen toivottuun raskauteen. Olemme alkaneet jo yrittäneet uudelleen. Vielä saan odottaa kaksi viikkoa jälkitarkastusta ja patologin lausuntoa. Jokin rakennevika vauvalla oli. Vatsassa oli turvotusta ja luut ja päässä joku ei ollut kehittynyt vastaamaan sikiön viikkoja. Sanottiinko teille jotain, mikä mahtoi mennä vikaan? Oliko sikiöseulan riskiarvot kohonneet tai niskaturvotusta? Meillä arvot olivat hieman koholla ja nt 2mm. Aika helpottaa tuskaa, mutta muisto on kaunis ja pysyy aina.

Tekee asiasta vielä ehkä pahemman, jollei mitään selkeää vikaa löydetä. Meillä oli selkeästi jokin vialla. Sairaalassa kysyin (en halunnut itse nähdä pientä), että miltä näytti, niin vatsassa oli turvotusta ja oikeastaan koko vauvassa (siitä ei tiedä onko tullut kuoleman jälkeen) ja tosiaan lyhyemmät raajat ja kasvotkaan eivät olleet ihan normaalit. Eli parempi pienelle kuitenkin näin :( Mutta toisaalta nyt pelottaa, että voiko nämä uusia seuraavassa raskaudessa, koska jotain vikaa selkeästikin oli. Muutama viikko vielä, niin saadaan lausunto. Aika erikoista kyllä, ettei 4d:ssäkään nähty mitään tähän viittaavaa :( Olen niin pahoillani. Tätä ei pitäisi kenenkään joutua kokemaan...

Synnytin heinäkuussa kuolleen pojan, raskausviikolla 36 4, suru on vieläkin valtava välillä.tai lähinnä viha miksi niin myöhään ja miksi juuri meille.miksi en tajunnut että jokin on pielessä ja hakeutunut aiemmin sairaalaan. Toivottavasti saat tarpeeksi tukea. Oma kumppani ei jaksanut ymmärtää, tuli aivan armottomat riidat ja erohan siinä tuli alle kahden kuukauden päästä tästä tapahtumasta. Nyt mietin oliko sekin hätiköityä mutta kai siihen vallitsevaan vaistotilaan on pakko luottaa. Onneksi on itsellä tuollainen nelivuotias joka jaksaa pitää ne ajatukset maan tasalla.

Hei surulliset kohtalotoverit,
tänään olen itkenyt vain vähän. Tosin on vasta iltapäivä. Synnytin kuolleet kaksostytöt 27.11. rv 24 3. Kauniita olivat molemmat, niin toistensa näköisiä. Pelko, että jotain voi tapahtua oli läsnä koko raskauden, vaikkakin siitä yritin iloita. Olin jo alkanut luottamaan, että kaikki menee sittenkin hyvin. Kävimme erikoislääkärin ultrassa joka viikko, oli riskiraskaus yhteisen istukan vuoksi. Toinen tytöistä kasvoi huonommin, mutta kaikki oli muuten kunnossa molemmilla jokaisessa ultrassa. Viimeisimpään ultraan uskalsin laittaa ekan kerran ripsiväriä, ajattelin kuulevani, että pikkuisempi on kasvanut reippaammin. Aktiivisesta seuraamisesta huolimatta mitään ei voitu tehdä, eikä tietää, että näin käy juuri nyt. Ripsivärit valuivat poskille. Suru on valtava ja syyllisyys suuri. Tiedän, että syy ei teoriassa kai ollut minussa, mutta syytän ajatuksiani ja pelkoani. Jos olisikin uskonut hyvään etenemiseen tai ollut positiivisempi, niin ehkä sitten molemmat olisivat selvinneet? Jos olisin edes oireillut... Jos olisin tiennyt jotenkin, että pienempi oli kuollut, olisin voinut jotenkin pelastaa edes toisen tytöistä, joka kasvoi niin mallikkaasti.... Ehkä tämä itsensä vihaaminen on osa surutyötä... Saamme viralliset kuolinsyyt vasta helmikuussa. Jos jotain selvää todetaan. Tai jos löytyykin muuta kuin yhteisen istukan tuoma ongelma.

Oli hyvä pitää tyttöjä sylissä ja ihastella heidän hiljaisia ja velttoja ruumiitaan. Ja olen siitä onnellinen, että mieheni on osannut olla arvokkaana tukena, ja että saamme yhdessä jakaa surua. Toivon, että tämä joskus tästä helpottaa. Ja toivon, että myös kaikki, jotka ovat menettäneet lapsensa ennenkuin ovat kuulleet heidän itkunsa, oppivat elämään suuren surun kanssa.

Minullakin on joka toinen lapsi kuollut. Tosin en ole kokenut tuota tuskaa, että raskaus olisi ollut jo noin pitkällä. Minulla on keskenmenot siinä rv11-12 kohdalla. Eli ensimmäinen elävä lapseni syntyi ja itse olin kuolla vakavaan raskauden aiheuttamaan sairauteen. Toinen lapsi kuoli ensimmäisen raskauskolmanneksen loppupuolella. Kolmas syntyi elävänä mutta synnytyskomplikaatioiden vuoksi Apgarit olivat vain 7. Neljäs lapsi kuoli rv12. Nyt viiden lapsi tulossa ja tässäkin ongelmia elikä istukka ulottuu kohdunsuun yli, rv22.
Ei sikiön kuolema voi millään olla syytäsi. En minäkään pidä itseäni syyllisenä vaikeisiin raskauksiini. Jos olisin saanut valita, niin totta kai olisin valinnut helpot raskaudet ja synnytyset.
Kätkytkuolemaa voi ehkäistä muutamalla tärkeällä asialla: Tupakoijat eivät nuku samassa huoneessa kuin vauva. Uusi käyttämätön mielellään luonnonkuiduista tehty riittävän kova patja. Ei tyynyä ihan pienellä. Hyvä ilmanvaihto sängyssä (ei pinnasuojia) että hiilidioksidi ja patjasta mahdollisesti irtoavat kaasut pääsevät valumaan pois sängystä. Lisäksi itse koin hyväksi hengityshälyn patjan alla.