Miksi en näe samaa kuin hän?

Sain jakaa kaksi vuotta maailman ihanimman miehen kanssa, puolitoista vuotta yhdessä asumistakin takana, kunnes hän viime viikonloppuna sanoi tulleensa siihen johtopäätökseen, ettei jaksa enää suhdetta kanssani ja haluaa erota. Asia tuli aivan puun takaa enkä oikein saa ajatuksiani kokoon...

Olemme aika erilaisia ihmisiä; mieheni, entiseni, on ujo ja sisäänpäin kääntynyt ja kunnollisen keskusteluyhteyden rakentaminen otta aikaa ja hermoja molemmilta, mutta hän on mitä ymmärtäväisin ja harkitsevaisin ihminen, pystyy keskustelemaan asioista riitelemättä. Mukanaan hän kantaa lapsuudessa vanhempiensa avioerosta jääneitä traumoja ja oikeastaan ylipäänsä siitä, ettei ole nähnyt yhtään toimivaa, myrkytöntä ja kestävää suhdetta.
Minulla taas on huono itsetunto ja omat traumat pitkäaikaisesta, julmasta, koulukiusaamisesta, huonoista väleistä vanhempiin ja osin edellä mainittujen syiden takia huonoista aiemmista parisuhteista johtuen. Olen kuitenkin enemmän ulospäin suuntautunut ja pyrin purkamaan solmut ja vaivaavat ajatukset puhumalla, puhumalla ja vielä puhumalla.

Erilaisuuksista huolimatta rakastimme toisiamme hurjan paljon, pystyimme puhumaan asioista, kunhan miehen ensin sai varovasti avautumaan ja yhdessäolo oli kuitenkin vaivatonta ja luontevaa samanlaisen huumorintajun ja elämän arvojen vuoksi. Ehkä jopa noiden traumojen takia tuntui, että toinen ymmärtää paremmin kuin kukaan muu, koska on kokenut ahdistusta ja kipua. Ja voin sanoa, etten koskaan aiemmin ennen häntä edes tiennyt, mitä rakkaus on.

Nyt tuo kaikki on kuitenkin ohi ja täältä, jota ennen kotinani pidin, pitäisi muuttaa pois. Hän sanoo, ettei jaksa enää olla kanssani, vaikka kuinka haluaisi. Ettei vain enää pysty jatkamaan, pelkää kuollakseen sitä, että sitoutuessaan joutuu ottamaan riskin, että jos kaikki päättyykin joku päivä. Ettei osaa nähdä tulevaisuutta kanssani, ei ainakaan sellaista, ettemme molemmat olisi onnettomia. Sanoo, että asioista puhuminen ja niiden käsittely ahdistaa, eikä hän pääse sieltä ahdistuksen suosta nousemaan ylös. Ymmärrän kyllä, jos hän kokee ahdistuksen kasvavan ja ainoan ulos pääsyn siitä olevan ero. Mutta miksen voi tuon ahdistuksen kanssa auttaa mitenkään? Miten voisin auttaa häntä käsittelemään asiaa niin, että vaikka meidän suhteemme ei pelastuisi, niin tulevaisuudessa hän kykenisi sitoutumaan ja rakastamaan ahdistumatta ennemmin tai myöhemmin? Vai onko asia oikeasti niin, etten vain ole hänelle se oikea tai paras mahdollinen? Että hänen rakkautensa on todellisuudessa vain hiljalleen kuollut ja hän on yrittänyt olla mua satuttamatta, nyt ei vaan enää jaksa teeskennellä? Että kuvittelin vain kaiken omassa päässäni?

Rakastan häntä edelleen, mihinpä se parissa päivässä katoaisi... Olen hirveän huolissani hänen hyvinvoinnistaan, sisäänpäin kääntyneisyyden, ujouden ja aiemmin mainittujen syiden takia hän ei ole kyennyt muodostamaan läheisiä ystävyyssuhteita. Kavereidensa kanssa puhuu syvällisimmillään formuloista. Sanoikin, että eroaminen on rankka, koska ei vain menetä kumppaniaan vaan myös parhaan ystävänsä... Miksi pitää erota, jos menettää niin paljon?