Äidille suuttuminen, mutta ei muille?

Odotat 2 vuotta ja voit lähteä opiskelemaan.Ala jo miettiä mitä haluaisit kokeilla,mieti omaa elämääsi,älä kuuntele äitiäsi,tee tarvittava mutta ota etäisyys,äitisi riistää sinulta henkisesti,ja kohtelee sinua taakkana,eikä omaa itsekeskeisyyttään välitä että oirehdit ja sulla on tosi paha olla.

Ei niinkään vikaa vaan tunteita myllertävä murrosikä. Kuitenkin lyhyesti: tuo teidän keskinäinen solmu avautuisi varmaan parhaiten puhumalla. Sinun ja äitisi kesken ilman että muita on paikalla. Pyydä äidiltäsi aikaa keskustelulle (kauniisti) ja jos sitä saat niin käytä se aika hyvin! Kerro kuinka tunnet, että et halua riidellä, sulle itselle tulee siitä huono olo jne.. Kerro myös mitä sellaista hän tekee joka saa sinut tuntemaan kurjia tunteita ja jopa vihaa. Miltä hänen sanansa tuntuvat. Olen nyt itse yli kolmekymppinen aikuinen ja äiti. Oma äitisuhteeni oli juurikin etäinen ja olin neljästä sisaruksesta "se hankalin", en uhmakas tai riidanhakuinen mutta aina eri mieltä äidin kanssa ja se aiheutti aina skismaa ja ilkeitä sanoja, puhumattomuutta ja käytännössä sen että emme koskaan puhuneet mistään, hän oli niin etäinen minulle. Se on jättänyt jälkeensä sen että luotan huonosti keneenkään, varon sanojani vieläkin.. En lapsena tai nuorena saanut kannustusta tai hyviä sanoja mistään ja itsetunto oli sen mukainen ja jäljet siitä näkyvät vieläkin. Sosiaaliset suhteet on kaikinpuolin hankalia ja on teettänyt hirvittävän työn rakentaa itseluottamus ja omakuva ihan yksin. Pitää päänsä ja elää omanlaista elämää. Nyt aikuisena ymmärrän mikä äitisuhteessani meni pieleen. Puhumattomuus. Isää näin todella vähän ja suhde häneenkin on etäinen, läheni vasta kun äiti menehtyi melko nuorena lyhyesti sairastettuaan minun ollessa n. 25v. Oli shokki tuolloin tajuta että enkö osaa edes surra itkien äitini pois menoa. Oli tällöin isku vasten kasvoja tajuta miten etäinen äitisuhde oli. Toki se tuntuu pahalta mutta kun nyt äitinä mietin samaa tilannetta oman lapseni kannalta en todellakaan halua olla toisinto omasta lapsuudestani. En halua olla samanlainen äiti.

Omaa lasta kasvatan nyt todella läheisin välein. On vielä alle kouluikäinen mutta olen onnekseni jo huomannut että suhteeni lapseeni on lämpimämpi ja rakastavampi kuin omat välini äitiini koskaan olivat. Haluan että lapseni pystyy minulle puhumaan myös omista tunteistaan, vaikka vihastaankin.

Teidänkin kohdalla jos kumpikaan teistä ei lähde keskustelulla tilannetta avaamaan pelkään että käy samoin. Äitisi ei ehkä uskalla, uskoisin että kokee käytöksesi niin että hän on huono äiti ja epäonnistunut kasvatuksessasi (niin varmaan tuntisin itse).. Ehkä antaa nyt sinulle aikaa ja odottaa kun tilanne rauhoittuu.. En tiedä kun en taustojanne tunne mutta takana voi olla monta tekijää..

Selvästi äitisi on sinulle rakas. sano se hänelle tai tee eleitä jotta hän sen tajuaisi. Molempien olisi hyvä tulla puolimatkaan vastaan jotta ette erkane toisistanne kokonaan. Kompromisseja voi olla pakko tehdä kumpaisekin, mieti miten voisit itse tilanteeseen vaikuttaa ja koita puhua äitisi kanssa asioista joiden voisit olettaa tilannetta parantavan.

Periaatteessa jo se että uskallat "kilahdella" äidille kertoo siitä kiintymyksestä ja luottamuksesta jota sinulla kuitenkin sisimmässäsi on mutta äitinä voin sanoa senkin että se mahtaa tuntua todella hirvittävältä ja armottomalta jos oma lapsi on jatkuvasti riitainen, huutaa ja uhmaa ihan pienistäkin asioista, joskus jopa merkityksettömistä. Ikäiselläsi menee toki murrosiän piikkiin jonka äitisikin varmaan ymmärtää, tietyssä rajoin se on ihan ok myös, mutta on se äidille hirvittävän kuluttavaa! Toivon että astut hänen näkökulmasta katsomaan hieman myös, onko kaikki se uhma ja riitely sen arvoista? Äidit saa itkeä monet itkut lasten kasvatuksen kanssa vaikkei lapset olisi edes hankalia ja uhmakkaita. Äidin elämän parhaita hetkiä on kun omasta lapsesta huomaa että se rakastaa vaikkei se sitä usein sanoin sanokaan. Sinä nuorena ota askel kohti aikuistumista ja ole sen veran fiksu että teet tilanteelle jotain kun se on vielä mahdollista. Vaikka se olisi sinulle iso kynnys ottaa asia esille niin ei se ainakaan tilannetta pahenna jos vaan saat sanottua asiallisesti sen mikä vaivaa. Uskon sen avaavan pikkuhiljaa nuo solmut. Eikä kaikkia asioita tarvitse puida yhdellä kertaa vaan pikkuhiljaa.

Mutta ongelmana tuossa on henkistä väkivaltaa käyttävä äiti.Äiti purkaa tyttärelleen ja on syyllistävä.Ei tee hyvää nuoren naisen itsetunnolle.