Marianne Heikkilä ihmisen kokoinen muutos

Ote Sana lehden Marianne Heikkilän haastattelusta.

" Säälittävät kyynikot ja laiskat nihilistit

Selvittyään tsunamin jälkien korjaamistyöhön keskittyneestä vuodesta 2005 Marianne Heikkilä matkusti Afrikkaan. Hän näki puolialastomia ja nälästä pullottavavatsaisia lapsia. Hän kuunteli aamusta iltaan raiskattujen naisten kauhutarinoita ja meni itse – kerrankin – sanattomaksi.
Kerran Marianne majoittui lapsisotilaiden valtaaman kylän kupeessa.
– Paikka oli kuin Danten helvetti. Kaksi tuhatta täysin hiljaista ja apaattista ihmistä odotti apua. Vähän matkan päässä ihmisille oli jo järjestetty vähän työtä, kuokkia ja siemeniä, ja heissä oli herännyt toivo; lapset leikkivät ja iloitsivat. Tajusin, että auttamistyö on jokaisen inhimillisen ihmisen velvollisuus.

– Matkoilla kävi joskus mielessä, onko Jumala hylännyt nämä kylät ja kuolevat ihmiset

– voinko edes uskoa hänen olevan olemassa. Sitten ymmärsin, että Jumala on olemassa juuri siellä, missä me pystymme auttamaan edes yhtä ihmistä elämään hänen antamansa uskon, toivon ja rakkauden avulla.

Vastuunkantamisen harjoittelu tarkoitti Marianne Heikkilälle joskus raskasta tietä, mutta kun sen suunta kirkastui, moni aiempi yritys ja erehdys kääntyivät voimaksi. Takavuosien kiihkeä merkityksellisen elämän etsintä ei jäänyt tyhjäksi puheeksi. Jokaiselle päivälle löytyi tarkoitus.

Se ei löytynyt suurista elämänviisauksista tai uskonopillisista oivalluksista, vaan vaikuttamisesta lähimpien perheenjäsenten ja joidenkin kaukaisten lähimmäisten elämään: Minä, länsimainen individualisti, olen olemassa myös muita varten…

– Kyynikko voi sanoa, että yksi ihminen voi auttaa vain mitättömän vähän. Mutta minä olen nähnyt tapahtuvan monia yhden ihmisen kokoisia muutoksia, ja se on joka kerta yhtä suuri ihme ja kiitollisuuden aihe.

– Nautin siitä, että saan olla työssäni mukana merkitykselliseltä tuntuvassa hyvän tekemisen ketjussa. Ihminen näivettyy sisältä, jos hän valitsee helpoimman tien: nihilistisen kyynisyyden ja kriittisyyden suhteessa kaikkiin hyvin tekoihin. Se on säälittävää henkistä laiskuutta.

– En ymmärrä elämää, jossa ihminen elää vain itselleen. Ja miten kukaan voi väittää uskovansa Jumalaan – kaiken elämän ja rakkauden lähteeseen – ellei hän auta toisia apua tarvitsevia ihmisiä? kysyy Marianne Heikkilä. "

http://www.sana.fi/sana/haastattelut/arkisto/marianne_heikkila_ja_ihmisen_kokoinen_muutos

On hyvä auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua, mutta itse mietin onko koko maailman auttaminen jo liian suuri pala ?
Ennen " somea" , emme tienneet niin paljon ihmisten hädästä, maailman toisella laidalla.
Oli vain naapurit, sukulaiset joista tuli kantaa huolta.

Onko tämä, niin hyvältä kuin se kuulostaakin, että autetaan eri katastrofien uhreja kerätään rahaa , kuten nenäpäivässä Afrikan orvoille.

Mutta onko niin, että ne " samat " ihmiset ovat aina apua vailla ?
He ovat tottuneet jo näiden kymmenien vuosien aikana siihen , että kyllä joku auttaa.. ?
Koska HE ITSE oppivat kantamaan vastuuta itsestään , läheisistään ?

Niin kauan kuin muistan Afrikkaan on rahdattu apua, millloin työkoneita, jotka kuulemma ruostuvat pellonlaidalla, kun ei osata käyttää tai ei ole varaosia, öljyä/bensaa jne.
Ja mistä tuossa " danten helvetiksi " Mariannen sanomassa paikassa, mistä he saivat rahaa sotimiseen ?
Jos ei ole rahaa leipään, miksi on rahaa sotia ?

Olemmeko siksikin niin stressaantuneita, me länsimaalaiset jotka koetamme kantaa vastuumme koko maailmasta, että emme enää jaksa huolehtia omista läheisistämme tai edes itsestämme ?
Paahdamme vain tukka putkella päivästä toiseen ihmetellen, kun ei ole aikaa siihen eikä tuohon, kun pitää tehdä pitkää päivää, että saa kaikki velvoitteet hoidettua ?

Olemme töissä kiukkuisia ja kärttyisiä, kun pienikin asia tökkii.

Jostain syytä YSTÄVÄLLISYYS ja ILO on kadonnut suomenmaasta.

Mutta kun katsoo kuvaa Afrikan lapsista joilla " ei ole mitään ", on heillä HYMY !

Josko mekin otettais rennommin ja opeteltais relaamaan ja hymyilemään ihan aidosti.
Vaikka ulkona tihuuttaa räntää,eikä puun alla voi istuskella..