Suurperheessä kasvaminen - saa tulla jakamaan kokemuksia!

Täällä kirjoittelee 20v nuori nainen Etelä-Suomesta. Perheessämme on tällä hetkellä yhdeksän lasta, kymmenes syntyy toukokuussa.
Olen perheen toiseksi vanhin. Me kolme vanhinta olemme syntyneet aika nopeaan tahtiin, sillä isoveljeni on minua 14 kuukautta vanhempi ja pikkuveljeni 11 kuukautta nuorempi kuin minä.
Me ollaan asuttu koko lapsuuteni aika ahtaasti. Asuimme minun jälkeeni syntyneen pikkuveljen syntymään saakka kaksiossa, kaksi aikuista kaksi lasta. Monta vuotta asuimme kolmiossa ja sitten neliössä, kerrostalossa.
Äidilläni ei vieläkään ole mitään ammattia, hän oli jossain (kaupassa ja tehtaassa) töissä ennen kuin isoveljeni syntyi, mutta ei ehtinyt olemaan kauaa. Olihan hän vain 19-vuotias tuolloin. Sen jälkeen hän on ollut valtaosan ajasta kotona lasten kanssa. Välillä hän on ollut jossain kursseilla ja aloittanut jonkun aikuisopiskelun, mutta ei hänellä koskaan mitään suurta halua ole ollut työskennellä muualla kuin kotona. Hänellä on ollut myös masennusta ja muita ongelmia niin fyysisen kuin henkisen terveyden kanssa.
Minä aloin joskus 12-vuotiaana viettää kesät ja jotkut viikonloputkin isäni serkun perheen luona noin 40 km päästä kotoa. Heillä oli vain yksi lapsi, minua vuotta vanhempi tyttö, joka oli ja on paras kaverini edelleen. Siellä sai omaa rauhaa mitä kotona ei saanut. Vanhempana ja vielä nykyäänkin minulla on heidän luonaan oma huonekin ja olen aina tervetullut.
Muutin kotoa pois 17-vuotiaana, kun lähdin opiskelemaan toiseen kaupunkiin. Vaikka välimatkaa on vain se 40km, en käy usein kotona. Olen niiden viikonloppujen jälkeen ihan poikki kun olen ollut kotona käymässä.
Vanhemmat hokevat minulle etten pärjää elämässä, lyttäävät minua, syyllistävät minua siitä kuinka kiittämätön olen kun en käy usemmin. Vanhemmillamme ei koskaan ollut oikeasti aikaa eikä rahaa meille kaikille lapsille. Ruokaa riitti juuri ja juuri ja jokaisesta ylimääräisestä leipäpalasta mäkätettiin. Vaatteita kierrätettiin lapselta toiselle niin kauan kun ne olivat edes suurinpiirtein ehjiä, ei ollut väliä oliko ne tytön vai pojan vaatteita. Viikkorahasta ei puhettakaan ja sukulaisilta ja tuttavilta saadut synttäri- ja joululahjarahatkin olisi pitänyt suoraan ojentaa äidille.
Muistan vieläkin äidin lukemattomat, viikottaiset raivokohtaukset. Yleensä syitä olivat muunmuassa oven laittaminen kiinni liian kovaa, kenkien väärä paikka, tervehtiminen väärällä äänensävyllä jne jne.
Ja tuo pärjäämiseni arvosteleminen ja lyttääminen on alkanut suurilta osin vasta sen jälkeen kun vajaat kaksi vuotta sitten erosin kirkosta.

En halua yleistää enkä ajatella että kaikki suurperheet ovat tälläisiä. Minun kuitenkin oli, eikä se todellakaan ollut onnellinen perhe. Saarnaus jumalasta, uskomattomat säännöt kotona, vanhempien huoli ja stressi rahasta ja elämästä, vanhempien masennus, liian paljon lapsia voimavaroihin nähden...