Kolme uutuutta: Sipilä, Lönn, Tuomola

Jarkko Sipila: Valepoliisi
Johanna Tuomola: Murhaaja vierelläsi
Pasi Lönn: Vapahtaja

Kolme aikalaiskertojaa

Joulunpyhinä, hiihtokelien puuttuessa lukaisin dekkarin päivässä. Liikuntaa se on sivunkääntökin. Näistä samalla sesongilla ilmestyneistä voi löytää yhteneväisyyttä ja onneksi toki erojakin.

Ajankohta on kaikissa sama, mitä nykyisin. Siitä kumpuaa kaikkien kertojien muistama urputus poliisitoimen organisaatiomuutosten haitallisesta vaikutuksesta. Saattaa tuntua lukijasta kymmenen vuoden kuluttua hiemen turhanaikaiselta.

Sarjallisuus on myös yhteinen tekijä. Sipilän Valepoliisi on jo toisella tusinalla Takamäki-sarjassa. Lukijan ei tarvitse välttämättä kahlata koko tuotantoa ollakseen jyvällä tapahtumista, sen verran vähän edellisten Takamäkien traagisetkin kuviot heijastuvat tähän. Toki niihin viitataan.

Johanna Tuomolan Noora Nurkalla on myös menneisyytensä ja se vaikuttaa enemmän. Ymmärrettävyys säilyy, vaikkei aiemmat tuttuja olisikaan.

Ongelmallisin on Pasi Lönnin toinen kirja. Kaikkein olennaisin perustuu edelliseen kirjaan, jonka tapahtuneita ei kunnolla selvitä kukaan romaanihenkilö eikä kaikentietävä kertojakaan. Sarjallisuus toki koukuttaa vakioasiakkaan, mutta liikkuvan junan kyytiin hyppääminen saattaa arveluttaa ostajaa. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Poliisitoimen kuvauksessa kaikki pyrkivät tarkkuuteen. Joskus rasittavuuteen asti. Pitääkö joka puhelusta Sipilän tapaan kertoa jokainen napin painallus ja soittoääni? Toki sivumäärä kasvaa, mutta ei kai nykyinenkään kustantaja kilokaupan mukaan maksa?

Pikkusen juonipaljastuksia jotta tiedätte mistä kyse.
Valepoliisissa Itiksen cittarin parkkipaikalta löytynyt ruumis osoittautuu USAn valtion virkamieheksi. Onko todellinen työnantaja CIA vai joku muu, jää vähän auki. Kansainvälinen terrorismi tai sen pelko kummittelee taustalla. Juttuun sotkeutuu jenkkien lisäksi niin Paateron putiikki, Supo kuin KRPkin. Riidellen reviireistä ja päätösvallasta. Sutjakasti asiakasrajapinnassa ja välillä pinnan allakin operoi ataripolisi Suhonen. Eihän suomalainen poliisi seurustele rikollisten kanssa ja välillä auta roistoja. No, todellisuus on mennyt ohi Sipilän virtuaalimaailman. Vaikka hän joskus sanoikin, jotta mistä ei voi tehdä juttua näytön puutteessa käy hyvin fiktion aiheeksi.

Johanna Tuomolan Länsi-Uudenmaan poliisilaitos selvittelee omituista murhasarjaa, jonka kohteilla ei alkuun tunnu olevan mitään yhteistä. Tuomola pysyy tiiviisti yksilötasolla ja loukatun pienen, itseään suureksi kuvittelevan ihmisen asialla. Rikospoliisi Noora Nurkan sekavat perheasiat vievät edelleen ison osan, mutta lehtolalaismaisista aamupuuro-ongelmista on toki siirrytty suurempiin huoliin. Aiemmin pyhimysmäinen, lässy Reima-pappakin saa luonteeseensa särmää kun tilanne sitä vaatii. Nooran nykyinen puoliso on tietenniin edelleen täydellinen ihminen. Juonellinen kummallisuus on aiemmin täysin loogisten kidnappausten kolmas uhri. Jonka päätymistä konnan vankilaan ei perustella kunnolla. Tai sitten mie luin huolimattomasti.

Pasi Lönn on uusi nimi poliisikirjailijoiden lyhyessä, mutta vakuuttavassa ketjussa. Jyväskylän kadut ja korttelit kuvataan tarkoin, vaikkei ne ehkä kaikkia kiinnosta. Omituiset sarjamurhat tätäkin kaupunkia vaivaavat ja poliisilaitos on ymmällään. Taustalla kulkee kritiikki mielenterveyshoidon laajasta siirtämisestä avopuolelle laitoksista. Alustavien harjoitusmurhien jälkeen päästään itse kohteen kimppuun, ja tässä juonirakenne horjuu. Jos lukija ei tunne Lönnin ensimmäistä dekkaria. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita kasaantuu loppuun aimo annos. Kovin kaunista ja puhdasta kieltä Jyväskylän poliisit käyttävät keskinäisissä puheissaankin. Jos uskomme Lönniä.

Jos luet vuodessa vain muutaman dekkarin niin näistä kolmesta se olisi Tuomolan Murhaaja vierelläsi. Kovasti hän on urallaan kehittynyt kotisöpöilystä joensuulaiseen suuntaan. Onneksi.
Sipilän jaarittelu on rasite ja Lönn kaipaa juonikonsulttia. Toki kumpikin on lajityypin topkympissä, toinen uran alussa ja toinen kai puolivälin ajanottopisteen ohitanut.