NL-rope

ruskiparuskii??

Tästä lähtee:

nimi: Vladimir Konstantinovits
ammatti: virkamies
ikä: 32
perhe: vaimo ja yksi lapsi, Mitja 4v, toinen lapsi tulossa
asuinpaikka: Leningrad
muuta: Vladimirin esimies on varsinainen mulkku, ja syytääkin kaikista ikävimmät tehtävät ainoan alaisensa niskaan. Vladimir kuvittelee olevansa korkeammassa asemassa kuin onkaan, mutta oikeastaan hän ei tiedä mitään sen enempää maansa tilasta kuin perheensä asioiden hoitamisestakaan. Vova -parka ei ole hyvää parisuhdetta nähnytkään.

Astun junasta ulos. Sain lahjaksi kahden viikon matkan Leningradiin, ja matkustin junalla hitokseen kauan. Vaatteeni ovat rytyssä, mutta vaimo ei ole asiasta valittamassa.

Ostan sienipiirakan mummolta, joka toivottavasti ei ole sokea.

Minun kuuluisi mennä johonkin järjestettyyn tapaamiseen, mutta en muista tarkemmin. Istun penkille ja avaan salkkuni ryhtyäkseni penkomaan papereitani.

Vaimo pyysi ostamaan sukkahousuja. Niitä on kuulema hyvin tässä rajan vieressä.

(Ja vielä lisähuomautus: Vladimirin mielipiteet pyrkivät muistuttamaan 60-luvun neukkuvirkamiehen mielipiteitä mahdollisimman elävästi. En ole stallari, enkä ihaile Neuvostoliittoa, eivätkä Vovan mielipiteet ole minun omiani. Hän on vain ropehahmo, kuten varmaan ymmärrättekin.)

Istun ruokahuoneen tuolilla, luen Pravdaa, ja katselen, kuinka esikoiseni Mihail leikkii puisella pikkuautollaan. "Katja kulta, onko kahvi jo valmista?" huikkaan vaimolleni Jekaterinalle keittiöön. Tunnen itseni rikkaaksi. Kahvinkorvike ei kuulu ihan jokaisen neuvostokansalaisen aamiaiseen, ja sen lisäksi leipäni on tehty aivan oikeasta viljasta. "Mitjasta kasvaa varmasti vahva nuorukainen, kun leipää ei ole jatkettu pettujauhoilla," ajattelen tyytyväisenä. Minulla on jo suunnitelmia Mitjan varalle. Suuria suunnitelmia; hänestä voisi tulla lentäjä tai kersantti.

Vaimo tuo kahvin pöytään. "Eihän tämä sosialismi ole yhtään hullumpi järjestelmä," ajattelen katsellessani junasta astuvia palkintomatkalaisia. Palkintomatkat vasta ovatkin mainio keksintö työläisten motivoimiseksi, minun täytyykin hetimiten kirjoittaa ylistävä kirje puoluejohdolle tämän loistavan idean johdosta.

Pengon yhä salkkuani. Luulen, että minun kuuluu olla tapaamisessa vasta huomenna. Olen ehkä matkustanut päivää liian aikaisin.

Aukaisen paidan ylimpiä nappeja ja raavin rintakarvojani. Mukava sää.

Luulen että Ле́тний сад olisi mukava paikka istua. Suunnittelen kävelyä sinne, matkalla voisin hieman nauttia lounasta. Tupakka on muuten loppu.

Laiskottaa kuitenkin niin paljon, etten viitsi vaivautua penkiltä ylös. Miliisi mulkoilee sen näköisenä, että kohta minut tullaan häätämään tästä, mutten siltikään nouse.

Nojaudun mukavasti selkänojaan ja silmäni painuvat kiinni. Pian ohikulkijat saavat nauttia kuorsauksestani ja ihan pieni kuolavana valuu leukaani pitkin kauniissa kevätillassa.

Katselen työhuoneeksi muutetun komeron seinällä roikkuvaa V. I. Leninin kuvaa ja viimeistelen kirjettäni. "Toivon, että puoluejohto suvaitsee vastaanottaa nöyrimmät kiitokseni," kirjoitan. Noin. Vielä viimeinen piste ja allekirjoitus: "Teidän, Toveri V. Konstantinovits."

Myhäilen tyytyväisenä. Päivän työt on tehty, joten voinen vihdoinkin rentoutua hetken. Suljen kirjekuoren, lisään sen laatikkoon "lähtevät," ja siirryn olohuoneeseen, jossa Katja keittää parhaillaan iltateetä.

"Papa, papa!" huudahtaa Mihail. "Odota hetki, Mitja," sanon pojalle, ja istuudun nojatuoliin. Ainakin päällisin puolin kaikki vaikuttaa olevan hyvin.

Miliisit ajavat minut pois penkiltä nukkumasta. Esittelen heille ärtyneenä propuskaa, jonka olen saanut toimiessani KGB:n naapurinkyttääjänä. Toimenkuvaani kuului vahtia ulkomaalaisten opiskeljoiden touhuja.

Miliisit katsovat lappuani ja sanovat että kyllä tuo johonkin kelpaa muttei penkillä nukkumiseen.

Tupakkaa poltellen käveleskelen majoituspaikkaani kohti. En oikeastaan haluaisi mennä sinne, kuulostaa epämiellyttävältä. Haluaisin mennä kaverini luo, hän asuu Leningradin lähiössä Hаличная улица:lla.

Lähden sotkemaan sinne trollikalla.

Kävelen ankean näköisten elementtitalojen ohi. Kahdenkymmenen minuutin pituinen ruokatauko kestää juuri tarpeeksi kauan kirjeiden lähettämistä varten. Pudotan kirjoittamani raportit sekä puoluejohdolle osoitetun kiitoskirjeeni laatikkoon, ja suuntaan takaisin virastolle. Enää muutama pieni tehtävä, niin voin lähteä kotiin. Tosin kotonakin on puolen metrin pino tarkistettavaa...

Mutta sentään minun asiani ovat paremmin kuin noiden betonilaatikossa asuvien.

(Anteeksi kun oli jumissa, Igorilla on kamala flunssa.)

(Ja ai niin, meidän kannattaisi tavata tässä pelissä.)

Olen nukkunut yöni kaverini sohvalla, ja kaverini vaimo vaikuttaa entistä kiukkuisemmalta. Kaverini muisti vaikuttaa heikentyneeltä, koska hän väittää olleensa eri armeijassa kuin minä, vaikka ollaan armeijakavereita.

Häivyn vähin äänin kadulle. Onneksi sain eväät mukaan. (Suolakurkun ja makkaranpalan.)

Sitä paitsi olen hukannut sen lapun, jossa on tieto siitä että mihin minun piti mennä.

Haaveilen tupakasta.

(Noh, Vladimirin työpaikka on ihan siinä lähellä...)

Roskaisesta ja tupakankäryisestä rappukäytävästä johtaa pieni ovi edes jotenkin säälliseen asuntoon. Kättelen toveri Petrovitsiä toivoen samalla, ettei käteni ole kovin hikinen, ja nyökkään hänen vaimolleen kohteliaasti. Jaroslav Petrovits on heti esimiehestäni seuraava, ("Häntä ylempänä!" ajattelen,) joten minulla on syyni olla hermostunut.

"Добрый вечер, товарищ!" hän tervehtii minua, ja pyytää istumaan alas. Vastaan tervehdykseen, ja istun lähimmälle sohvalle varoen rikkomasta mitään. Petrovitsillä on hieno asunto, hienompi kuin minulla, vaikkei tämä ollut vielä lähelläkään Kremlin miesten lukaaleja. Petrovits asui vaimoineen aivan tavallisessa kerrostalossa, mutta hänen asuntonsa koostui kahdesta yhdistetystä huoneistosta. Erilliset kylpyhuone ja vessa kuuluvat tällaisen järjestelyn suomiin erityisetuihin.

"Konstantinovits, olen kutsunut teidät tänne esimieheni pyynöstä," Jaroslav aloitti. Sydämeni hypähti kurkkuun. Nyt puhuttiin korkeissa asemissa olevista miehistä. Mielialani putosi kuitenkin sitä mukaa, kun toverini jatkoi puhumista. "Kiitoskirjeenne on huomiotu, ja sen johdosta teidät on päätetty siirtää uudenlaisiin tehtäviin. Osoittamanne kiinnostuksen johdosta saatte hoidettavaksenne matkaviraston paperitöitä. Pääsette tutustumaan uuteen työnkuvaanne heti huomenna, onneksi olkoon." Jostain syystä olin kuulevinani hienoista ivaa hänen äänensävyssään.

Sanoin olevani turhan kiireinen jäädäkseni teelle, joten puin vain takin uudelleen päälleni, ja lähdin ulos ovesta, takaisin pihalle tunkkaisen rappukäytävän kautta. Ennen lähtöäni Jaroslav toivotti minulle hiljaisella äänellä "Marxin siunausta, olkoon myöskin Toveri Vladimir Lenin teille armollinen!" ja olin taas kuulevinani jotakin outoa hänen äänessään. Minulle jäi tapaamisesta jotenkin kummallinen olo, aivankuin toveri Petrovits tietäisi asioista enemmän kuin minä, ja sen avulla pilailisi kustannuksellani.

Palatessani kotiin yritin painaa mieleeni saamaani osoitetta: Novo-Mihailovskaja Ulitsa, 4A, 6. kerros.

Kävelen Novo-Mihailovskaja Ulitsaa pitkin mahdollisimman hitaasti. Onneksi minulla on vielä 15 minuuttia aikaa lorvailla pitkin katua, sitten työt alkavat ja vapaus on mennyttä. "4A, 6. kerros, 4A, 6. kerros," ajattelen. Minua ei huvittaisi unohtaa uuden työpaikkani osoitetta juuri nyt.

4A on tylsän tavallinen virastorakennus täynnä toimistoja, joiden lattiat on tehty vihreästä linoneumista ja seinät maalattu valkoisiksi. Toveri Pjotr Aleksejevits esittelee minulle "matkaviraston" toimintaa tupakansavun leijuessa ympärillämme: "Tulette varmasti ihastumaan uuteen työhönne. Leningradin palkintomatkavirasto tarjoaa teille mahdollisuuden työskennellä upeassa, ihmisläheisessä työpaikassa." Huomatessaan ilmeeni hän jatkaa innostuneesti, edeten kohti tempun loppuhuipennusta kuin mikäkin taikuri: "Aa, mutta tämä työ ON ihmisläheistä. Te pääsette tutustumaan matkalaisiin henkilökohtaisesti!" Voi jee. Yritän näyttää edes jokseenkin motivoituneelta, jottei toveri Kaninhatustavetäjä saa päähänsä kirjoittaa minusta valituskirjettä esimiehelleni.

"En minä ole mikään matkaopas, olen virkamies. Я чиновник!" yritän vastustella. "No, nyt olette matkavirkailija," Pjotr toteaa.

Aina ne vetävät hatusta uuden ammatin saadakseen kaikille töitä. Mitä seuraavaksi, kuopankaivaja? Kuopankaivuuvirkailija? Sillä jonkunhan täytyy kaivaa kuoppia, jonkun toisen täyttää ne, ja kolmannen valvoa tätä toimitusta, jotta nämä kolme saisivat tehdä edes jotakin! Mutta nyt huomaan jo arvostelevani rakkaan Neuvostomaan hallintoa, pois se minusta! Ei kai tässä auta muu kuin hyväksyä uusi työnkuvani. Ensin on vain hoidettava muutamat paperit pois alta, niin Pjotr sanoi, ja sitten pääsenkin jo autolla majoituspaikalle tapaamaan "asiakkaitani."

(Ehkä tämä oli hiukan kömpelön kuuloista, mutta nyt mie ainakin järjestin hahmoillemme mahdollisuuden tavata, eikö?)

Olen juuri toimittamassa papereitani jollekin Dmitrille, kun huomaan epämääräisen hiipparin astuvan sisään toimiston ovesta. Vietyäni paperit toveri Dmitrin sihteerille Tatjanalle - toveri itse ei viitsinyt olla paikalla - näen saman miekkosen nojailemassa vastaanottotiskiin.

"Äh, ehkä tästä saa jotain bonuksia," ajattelen, ja päätän mennä jututtamaan muukalaista, varmistettuani ensin meistä raportteja kirjoittavan työpaikkakyylän näkevän hyvän työni.

"Извините, tarvitsetteko kenties apua?" kysyn mieheltä väläyttäen samalla mairean hymyn muistilehtiö kädessään pyörivää kyylääjää kohti. Olen haistavinani miehen takissa tupakansavun.

Muna pyllyyn :-D

(Entä jos voisimme olettaa, että Igor on tupakoinut erityisen paljon juuri tämä takki yllään? Tai vaikka jotain kälyisiä sikareita, joista tarttuu vahvempi haju? Näh, olkoon.)

"Odottakaa hetki, käyn kysymässä erästä asiaa esimieheltäni," sanon, ja lähden kohti Ivanin toimistoa.

"Kysyitkö häneltä, miksi hän on tullut tänne?"
"En, anteeksi, olen uusi täällä. Mihin hänet pitäisi viedä? Hän ilmeisesti odottaa saavansa päivällistä."
"Toimita se ulos täältä. Ihan sama, mihin toimistoon sen olisi pitänyt mennä, kunhan se ei pyöri täällä sotkemassa paikkoja."
"Mutta..."
"Ei mitään muttia. Hommaat sen suunnistustaidottoman urpon ulos täältä ja vähän äkkiä!"

Ivanilla on lyhyt pinna. Poistun toimistosta, ja suuntaan takaisin vastaanottotiskille. "Olette valitettavasti tulleet väärään toimistoon, ja esimieheni käskee heittää teidät ulos. Alakerrassa on muistaakseni toinen matkatoimisto, josta voimme mennä kysymään teidän palkintolounastanne," sanon miehelle.

En usko saavani järjestettyä miehelle kaviaaria, viulistia tai pahimmassa tapauksessa edes lihaa. Palkintoillalliset tuppaavat nimittäin olemaan varsin kälyisiä. En kuitenkaan halua raahata riehuvaa duunaria ympäri katuja, joten lupaan järjestää hänelle hienon illallisen, ja kaivan taskustani tupakan.

Astumme sisään viidennessä kerroksessa sijaitsevan toimiston ovesta. Käsken miehen odottaa aulassa, ja menen kysymään eräältä virkailijalta palkintoillallisesta.

Selitettyäni tilanteen virkailijalle käy ilmi, että tämä tosiaankin on oikea matkatoimisto, mutta virkailijan ehdotus, tai pikemminkin käsky hoitaa asia ei miellytä minua tippaakaan.
"Aa, te olette varmaankin se uusi matkavirkailija, Vladimir Ivanovits," hän sanoo nopealla äänellä. En ehdi oikaista, että en edes ole töissä täällä, eikä nimeni ole Ivanovits, ennen kuin hän jo jatkaa: "Palkintolounas järjestetään hotellilla huomenna, mutta ikävä kyllä direktiivimme estävät meitä majoittamasta myöhästynyttä asiakastamme enää tänään. Te voitte varmasti huolehtia hänestä siihen asti, vai mitä, toveri Ivanovits?"
"En minä ole edes töissä täällä, tulin vain tiedustelemaan asiakkaastanne," yritän selittää, mutta virkailija ei ota puhettani kuuleviin korviinsa, vaan toteaa: "Hyvä, varmista, että hän ilmoittautuu huomenna hotellille."

Palaan miehen luo ja keron selittäväni tilanteen ulkona.

(Tämä on ehkä maailman kälyisin roolipeli, mutta mie en ole ainakaan vielä valmis lopettamaan.)

Mies höpisee vieläkin illallisesta ja viulisteista, ja aiheesta on alkanut selvästi muodostua hänelle päähänpinttymä. Minun on pakko yrittää kiinnittää hänen huomionsa toisaalle, ja lisäksi meidän täytyy jutella, joten ehdotan hänelle päihteiden nauttimista. Voin joutua tästä hankaluuksiin, mutten juuri nyt keksi mitään ohjeistuksen mukaista.

(Tuskin polttamisesta joutuu hankaluuksiin, päihteiden tarjoamisesta asiakkaalle huvittelutarkoituksessa kylläkin.)

Eli eiköhän lähdetä yksille, paitsi jos sattuisi käymään niin hassusti, että viinansaanti on maassamme rajoitettua tällä hetkellä. Siinä tapauksessa voinemme pistää tupakaksi.

Jatkuu jatkuu eikai tämä tähän jää? Joko tapahtuu rikos että kgb saa alkaa etsiä vakoojia vai mikä pitkäveteinen tarina tästä on tulossa?