Suurinta rakkautta päästää menemään?

Ihan samalla tavalla kaipaan aikaa ennen kuin sain pettämisen selville, mutta tiedän, ettei siihen ole enää koskaan paluuta. Sitä entistä ei enää ole, eikä tule. Se kuoli sinä päivänä, kun tajusin, mitä selkäni takana oli tapahtunut. Samalla tavalla tuo yksipuolinen rakkaudentunnustus näyttää toimineen.

Kuten sinulla on aika ennen rakkaudentunnustustasi ja sen jälkeen, niin on myös minulla luottavaisen ja avoimen rakkauden aika, joka loppui pettämisen esille tuloon ja sen jälkeen alkoi toisenlaisen säröllisen rakkauden aika. Nyt jää vain nähtäväksi kumpi jaksoista kestää pidempään.

Suurinta rakkautta oli antaa anteeksi ja koskaan en kiinni pitänytkään, vain ja ainoastaan rakastin, mutta aina sekään ei riitä.

Tämä teksti tuntuu ihan liian tutulta joka sopisi omaan tilanteeseen mikäli olisi miehen kirjoittama ainoa mikä ei ollut samaa että hän ei koskaan ihastustaan tuonut julki

Mukava kuulla, että täällä on muitakin suurinpiirtein samassa tilanteessa olevia. On tää välillä vaan aivan järjetöntä tää paha olo. Tottakai se pitäs tajuta, että näin tässä nyt vaan kävi ja toinen ei ollut mihinkään suhteeseen valmis. Silti ihan järjettömän vaikea päästää irti. Joka sekunti sitä toivoo, että voisi vielä olla ja jutella kuin vielä vähän aikaa sitten. Nauraa yhdessä ja viettää sitä yhteistä aikaa. Sitä käy läpi uudestaan ja uudestaan viimeisiä viestejä, vaikka ei todellakaan kannattaisi. Hyvissä merkeissä onneksi erottiin.

Ei... sydän ei vaan halua päästää irti. Järki sanoo, ettei saa jäädä märehtiin, mutta kun se ei tässä tapauksessa ole niin helppoa. Erikoisinta on se, että tässä ei ehtinyt edes olla mitään kunnon pidempää suhdetta. Tätä tilannetta meillä kesti sellaiset 3-4 kuukautta.

Muutama aiempi ja oikeasti pidempi parisuhde oli aikoinaan paljon helpompi lopettaa, koska silloin kyseessä oli pettämistä ja täydellistä yhteen sopimattomuutta silloisten kumppaneiden kanssa. Edellisestä suhteesta onkin jo 4 vuotta, siis laskematta tätä lyhyttä muutaman kuukauden tapailua tän viimeisen naisen kanssa. Kyllä olen siis mies, jos se jotakuta kiinnostaa.

En tiedä. Vaikeaa on. Varmasti tässäkin pätee se iänikuinen ja aina loppupeleissä toiminut lääke eli aika. Pitää vain purra hampaat yhteen ja olla soittamatta, tekstaamatta ja ottamatta mitään yhteyttä. Antaa toisen olla ja mennä. Mennä pois mun elämästä, vaikka toivon täysin päinvastaista.

Tuskanhikeä tässä puskee välillä, vaikka viikko jo mennyt.

Pakko jaksaa. Pakko jatkaa. Eteenpäin.

"Ehkä sinäkin saatoit olla ihastunut minuun, mutta elämäntilanteeseesi ei parisuhde sopinut tai et uskaltanut siihen lähteä"

Ei oikeasti ihastunut anna asian vain olla..

Sitä on ihastuneena niin vaikea vain sisäistää ettei toinen tunne yhtään samoin - ettei ole mitään kohtaloa eikä sielunkumppanuutta.
On vain ihmisiä, jotka vedättävät epätoivoisuuttaan muita, koska eivät ole vielä löytäneet sitä mitä todella haluavat. (ovat kyllä nähneet ihastumisesi jo kaukaa)

Fyysisesti olen päästänyt hänet menemään, mutta vastentahtoisesti. Sisällä kiehuu, joskus pahastikin. Henkisesti en kai pääse eroon vielä pitkiin aikoihin. Meillä oli jotain niin hienoa, etten vieläkään täysin sisäistä sitä että se loppui niin äkillisesti. Ymmärrän syyt, mutta vain järjellä. Tunteet ovat, jos mahdollista, vain kasvaneet enkä osaa hillitä niitä. Hänkin ahdistui. Levoton sielu, joka kai vain ei voinut jäädä. Minä jäin.

Olo on tyhjä. Kaipaan häntä niin kovasti. Puoli vuotta olen ollut kuin jonkinlaisessa horroksessa. Olen ehkä suurimman osan tuosta ajasta pystynyt näyttämään ulospäin suunnilleen entiseltäni, mutta en aina. Joskus tunne lyö yli.

Tekisin ihan mitä tahansa vuokseen. Hän tietää sen ja säikähti kai sitä. Tietää myös kömpelyyteni. En kyennyt olemaan tarpeeksi tavallinen, vaan nostin hänet jalustalle, jonne itse en yltänyt. Palvoin, mutta jotenkin väärin. Olin kai niin sen käsittämättömän tunteen vallassa, että en osannut olla oma itseni, se johon hän ihastui, vaan muutuin joksikin muuksi. Ylikunnioittavaksi hiirulaiseksi. Epämieheksi, jolla ei enää ollut omia mielipiteitäkään, vaan joka pyrki kaikessa vain myötäilemään. Varoin liikaa. Pelkäsin ettei hän jaksa minua ja se pelko sai vallan ja teki pelosta totta.

Kaipaan sinua niin kovasti. Tiedän ettei meistä enää tule mitään. Sen yli on jotenkin päästävä... En vain tiedä miten. Ehkä aika parantaa.

En tiedä, onko se suurinta rakkautta. Voiko rakkautta mitata, vertailla? Tarvitseeko sitä, tai pitäisikö. Ei mielestäni. Se vain tulee. Lupaa kysymättä. Ja vaikka hän meni, se rakkaus jäi vaikkei sen pitäisi eikä se saisi. Menisi samaa matkaa ja tilalle tulisi unohdus.

Minun hän meni maailman ääriin. En voinut käsittää miten hän voi vaikka toisaalta ymmärsin että hänen ehkä täytyy.
Lopulta työnsin hänet pois. Joka kerta kun kuulin hänen äänensä sieltä kaukaa, minun sydämeni särkyi lisää. Hän ei ymmärtänyt. Sanoi kaipaavansa. Ja silti hän ei ollut siinä, luonani.

Tänään pitkästä aikaa kävin katsomassa hänen profiiliansa, halusin tietää onko hän vielä olemassa. On. Hänen kuvansa näkeminen sai minut ahdistumaan ja vapisemaan. Vieläkin. Siitä on kaksi vuotta kun viimeisen kerran nähtiin. Eikö tästä toivu koskaan.