Ilottomuus

Niin, anteeksi, poistin edellisen viestin ja laitoin toisen nimimerkin koska joku jonka en halua löytävän viestiäni, saattaisi osata hakea oikealla.

Liian myöhään huomasin että olin jo saanut vastauksen, minun on varmaan hyvä liittää se tähän, ettei kirjoittaja olisi tuntenut vaivansa menneen hukkaan:

*************


On ikävää, että et ole tullut kuulluksi hakiessasi apua terveyskeskuksessa. Kiireitähän niillä on kun on paljon avuntarvitsijoita.
Ainakaan minun mielestä ei sinun murheesi ole vähäpätöisiä kun rajoittavat noin elämääsi.

Kirjoituksen perusteella tulee tuntuma, että olen masentunut ja turhautunut ja silloin ei oikein saa otetta ja iloa asioista, joista aikaisemmin on pitänyt.

Onko sinulla ollut jo pitkään tuo ilottomuus? Onko se tullut pikkuhiljaa?
Onko sinulla sukulaissuhteita ja perhettä? Et kirjoittanut yhtään liian pitkästi.

Olet hyvä kirjoittamaan. Älä masennu jos saat negatiivisiakin vastauksia. Näillä palstoilla riittää kaikenlasita sanojaa. Kirjoittaminenkin on hyvä tapa kästiellä tuntemuksiaan. Suoittelen jatkossa.

- Nimim. palstaa seuraileva

Tekstistäsi loistaa "minä, minitse ja vain minä" - ei sinäänsä lainkaan paha, mutta voisitko ajatella ihan pikkuisen muita ihmisiä? Muuten kuin haaveilemalla heidän kuolemaansa?Ja pönkittämällä haluttomuutasi auttaa muita - ennenkaikkea itseäsi.

Voisitko kokeilla esimerkiksi auttavasi avun tarpeessa olevaa - tarjota lukuääntäsi lukemalla sokealle, jalkojasi ja terveitä käsiäsi liikuntavammaiselle, nuorta (50v ON nuori ) voimaasi heikentyneelle vanhukselle, jakamalla aikaasi asunnostaan liikuntakyvyttömälle joka haluaisi sinun seuraasi, oppimaan poikasi suosikkipelistä - pisteeseen jossa pelata hänen kanssaan, tarjoutumalla poikasi kanssa lumen luontiin/pihan siivoukseen heikommalle naapurillesi, jakamaan tietojasi ja taitojasi poikasi ja hänen kaveridensa kanssa.... listaa voi jatkaa hamaan tulevaisuuteen.

Kuulostat suht terveeltä. On todennäköistä että elät vielä reilut 30 vuotta. Haluatko todella käyttää ne lahoten asuntoosi?

Sinulla on paljon annettavaa yhteiskunnalle, mutta eniten sinulle itsellesi.

Raota tuota -minä, minäitse ja vain minä- verhoa ja tirkistä miten voit olla vaikka ihan pikkuisen muille avuksi!

Kuka siinä voittaa? Sinä itse tietenkin.

Niin, en tosiaan "haaveile" isäni tai äitini kuolemasta (he ovat tosiaan vielä elossa molemmat), vaan pelkään sitä. Ilmaisen itseäni huonosti.

Minäkeskeisyydestä pitäisi päästä eroon, se on totta. Syyllisyys osallistuu kierteen vahvistamiseen. Auttanut olen ainakin lastani, osallistunut hänen harrastuksiinsa, auttanut isääni, ja lapseni äitiä hänen ollessaan pitkään asunnottomana ja mielenterveysongelmissa. Ilmeisesti se sitten ei riitä. En osaa arvioida itsekkyyteni määrää, mutta tuntuu vain että ylimääräisiä voimavaroja ei ole.

50-vuotias ei ole "nuori" nykyään. 50-vuotias on pahempaa kuin kuollut, sillä hän jatkaa liikkumista, rasitukseksi kauniille ja nuorille, jotka saavat kaikki seurustelukumppanit, kaikki työt, kaikki paikat missä voi työntää pärstänsä mainokseen.

Minä olen vajaa kolmekymppinen nainen, ja koen paljon samalla tavalla. Olen naimisissa, ei lapsia. Olen sairastanut masennusta useita kertoja elämässäni, mutta nyt on menossa erittäin syvä ja pitkä jakso. Minäkin katselen ihmisiä ihmetellen miten he jaksavat ajaa autolla paikasta toiseen, kärrätä lapsia vaunuissa, käydä kaupassa, laittaa ruokaa... nousta sängystä...
Nimim. käytä aikaasi ei näytä ymmärtävän, että masentunut ihminen ei välttämättä jaksa auttaa muita. Masennus on oikea sairaus ja uskon, että sinulla ap on ainakin jonkinlainen masennustila. En osaa sinua muuten auttaa, kun en osaa itseänikään. Hyvin pieni lohtu on kirjoitella täällä netissä muiden vertaisten kanssa. Minä sentään jaksan vielä vähän pelata videopelejä, mutta siinä onkin sitten kaikki.

"OIkeastaan ainoa mitä odotan on, että koskahan tuo kissa kuolee tai koska eräät iäkkäät lähisukulaiseni."

Olipa kummallista lukea tuokin miete jonkun toisen kokemana. Tiedän hyvin mitä tarkoitat "odottamisella" - tarkoitat pikemminkin valmistautumista eli olet koko ajan varuillasi sen suhteen, että jotakin surullista tapahtuu. Vai pitäisikö sanoa _milloin_ jotakin surullista tapahtuu, koska totuus on se, että ne tapahtumat ovat hetkenä minä hyvänsä edessä.

Minäkin näen nykyään elämässä vain kuolemaa, kuten näki Juice Leskinenkin todetessaan, että elämä on kuolemista. Katselen koiriani ja mietin, että ne ovat niin lämpimiä, elämää sykkiviä ja terveitä, kunnes jonain päivänä valo sammuu silmistä ja kaikki on poissa. Sitä on vaikea ymmärtää.

Olen miettinyt, onko minun kohdallani käynyt jotenkin niin, että tuskan odottamisesta on tullut pahinta? Tavallaan toivon, että kaikki tuskalliset asiat elämässä olisivat jo ohi, koska en kestä elää tietoisuudessa, että ne ykskaks ovat käsillä.

Tuosta itsekkyydestä: masentuneen ajatukset kyllä pyörivät tiiviisti itsen ja oman elämän ympärillä, mutta yleensä kai on kyse siitä, että ennen sairastumistaan masentunut on elänyt yksinomaan muille. Ennen pitkää voimavarat loppuvat, koska jokaisen tulisi ajatella myös itseään. Masennus keikauttaa vaa'an toiseen suuntaan eli pakottaa keskittymään itseensä. Toisten auttaminen tuo merkitystä tavanomaiseen merkityksettömään elämään, mutta masentunutta se ei auta. Ihmisen pitäisi löytää terve balanssi itsensä ja muiden huomioimisen välillä - siihen ei auta se, että lähtee väkisin mekaanisesti hakemaan elämäänsä tarkoitusta vanhuksia ulkoiluttamalla.

Onpas täällä paljon samoja ajatuksia kuin minunkin päässäni ... Juurikin tuo vanhempien menetyksen "odottaminen", tai siis pelko.. Ja tuo, että katselee ihmisten arkista menoa, kuinka ne oikein jaksavat? Mistä ihmeestä ne ammentaa voimaa jokapäiväiseen elämäänsä, kun itse ei tiedä yhtään mistä sitä repisi? Siellä ne vaan menee, ahkerat muurahaiset, niin onnellisen näköisinä... Miksi? Eikö ne todellakaan näe sitä samaa mustaa kuin minä?

Elämä tuntuu niin kovin tyhjältä. Olen vieraalla paikkakunnalla kaukana kotoa. Minulla ei ole yhtään ystävää. Koetan opiskella, täyttää vapaa-aikaani lähes maanisesti edes jollain mielekkäällä, että aika vaan kuluisi jotenkin. En yhtään tiedä mitä odotan! Välillä huomaan miettiväni, että kunpa sairastuisin vakavasti ja voisin antaa periksi, kuolla pois... Ei tämä kovin normaalia voi olla.

Sairastunut ihminen miettii itseään paljon, se ei tarkoita ettäkö ihminen olisi persoonaltaan jotenkin itsekeskeinen. Tavallaan se itseensä keskittyminen on tervettä koska miten muuten sä paranet jos et huomioi pahaa oloasi ja tee sen parantamiseksi jotain? On totta että ei ole terveellistä koko ajan miettiä itseä mutta en minä ainakaan aloittajan tekstiä kokenut itsekeskeiseksi. Ainakin lievältä masennukselta kuulostaa..

Uskon, että ilottomuus lähtee siitä että ei voi toteuttaa omaa tarkoitustaan. Oman tarkoituksen löytäminen on mielestäni tärkein tehtävä mikä ihmisellä on. Sen jälkeen kaikki on selvää. Voi tulla edelleen vastoinkäymisiä, mutta ne eivät ihmistä pysäytä. Tarkoituksen löytäminen sytyttää kipinän ja intohimon tunteen elämää kohtaan.

Itse löysin tarkoitukseni, mutta sairastuin vakavassti enkä voi enään toteuttaa itseäni ja se tulee vaivaamaan minua lopun ikäni. Lähtekää henkisen kasvun polulle niin kaikki ongelmat ratkeavat. Tässä pari kirjailijaa, jonka kirjoista voi olla hyötyä: Wayne Dyer, Osho!

Sen tiedän masennuksesta ja jouten olosta, että se poistaa ihmiseltä kyvyn johtaa itseä ja omaa toimintaa. Tässä elämässä ei ole kyse siitä, että joka päivä tulisi katsella ulos ikkunasta ja miettiä miten muut ihmiset jaksavat elämissään, se ei ole normaalia. Aloittaja voi olla masentunut, koska tavalliset arkiset asiat vaikuttavat liian raskailta, yhdentekeviltä ja ilmeisesti myös vastenmielisiltä.

Ja elämä ei oikeasti ole ilotonta. Elämä voi olla toisinaan ilotonta, mutta tällaisen olotilan jatkuvuus olisi kenellä tahansa raskasta. Toisaalta täällä Suomessa ympäristö voi olla joskus toivoton ja iloton, itse olen vaihtanut elämässäni toiseen ympäristöön, koska muiden ilottomuus ei voi eikä saa ottaa minulta pois asioita.

Olen huomannut itsestäni sekä muista tutuista masentuneista kavereista, että heiltä (ja itseltäni) katoaa kyky johtaa ja organisoida omaa toimintaa arjessa tavalla, että myös psyykkinen vointi kulkisi mukana. Ei riitä, että liikkuu fyysisesti, myös psyykeen on liikuttava mukana ja sitä varten tarvitaan toisia ihmisiä ja suhteita, joissa on jokin arvo ja voimaannuttava vuorovaikutus. Tämäkin voi olla toisinaan haastava tehtävä, mutta elämä on.

Tuo "odotan toisten ihmisten pois lähtemistä ja kuolemaa" -asenne on itsellänikin. Se on karmiva asenne ja erittäin paljon voimavaroja kuluttava olotila. Olen huomannut omalta osaltani, että se on täysin peritty piirre vanhemmiltani, isäni ja hänen isoäitinsä olivat (ovat) mestareita asioiden odottamisessa, mutta ovat ihmeissään kun jotain tapahtuu. Suvussani kiertää siis vanhoillinen tapa miettiä jatkuvasti toisten hyvinvointia, terveyttä ja jaksamista, mutta myös kykenemättömyys tehdä sille mitään; se on välittämistä joka kuluttaa kaikkia.

Oletko muuten käynyt milloin lääkärissä? Esimerkiksi iässäsi testosteronitasot voivat laskea hyvin lyhyessä ajassa tasolle, joka aiheuttaa myös psyykkisiä oireita, kuten voimattomuutta ja ilottomuutta. Suosittelen tutustumaan myös ikäsi ja siitä johtuviin biologisiin muutoksiin kehossa, sitä kautta voi saada tehokasta apua ongemiin, jotka eivät ehkä johtuneetkaan siitä, mistä alunperin luuli.

Luen näitä... olen käynyt lääkärissä mittauttamassa ja läpivalaisemassa jo vaikka mitä, fyysisesti olen niin terve kuin voi olla. Mutta pistänpä vielä tuon testosteronin kyselylistalle, luullakseni sitä ei ole vielä mitattu.

Sen lisään että aivan kaikki päivät eivät ole pahoja, toisinaan lähden ulos kohtalaisen paljon säästä nauttien ja onnistun jopa palaamaan kotiinkin asti niin että mikään ei masenna matkalla.

Jokin hyvin merkillinen seikka liittyy muihin ihmiin, on kuin hajoaisin mieleltäni kun olen heidän kanssaan tekemisissä. Mikään mitä sanon tai teen ei ole oikein, en saa sanoja suustani, en välillä uskalla sanoa mitä ajattelen oman poikani kuullen, pelätessäni alkavani sössöttää. On kuin kaikki mielenliikkeet toimisivat jotenkin hirvittävän jähmeästi.

Monta vuotta kyllä oli minulla yksin vastuu lapsen kasvattamisesta, ja lisäksi jatkuva huoli exän - joka on yhä vieläkin paras ystäväni, jota ilman elämää on vaikea kuvitella - hyvinvoinnista. Ehkä ne tosiaan kuluttivat lopulta.

"Jokin hyvin merkillinen seikka liittyy muihin ihmiin, on kuin hajoaisin mieleltäni kun olen heidän kanssaan tekemisissä. Mikään mitä sanon tai teen ei ole oikein, en saa sanoja suustani, en välillä uskalla sanoa mitä ajattelen oman poikani kuullen, pelätessäni alkavani sössöttää. On kuin kaikki mielenliikkeet toimisivat jotenkin hirvittävän jähmeästi."

Tuokin on niin tuttua. Minä mietin koko ajan puhuessani samalla sitä, miksi oikeastaan kerron koko juttua, olenko pitkästyttävä, mitä järkeä missään on, onko puhetapani ärsyttävä, sanonko jotain loukkaavaa. Vähemmästäkin se koko juttu hajoaa käsiin, ajatus katkeaa ja annan varmaan ihan omituisen vaikutelman. Tämä ei ainakaan tuo onnistumisen tunteita ihmissuhteissa.

Olen käynyt hiljaisuuden retriiteissä, joissa saa kokea yhteisöllisyyttä ilman että tarvitsee puhua mitään kenellekään. Ei tarvitse olla yksin, muttei myöskään tarvitse hävetä omaa kyvyttömyyttään sosialisoida.

Ok... tässä tulossa jotain keskusteluja tulossa psykiatrisen klinikan kanssa, toivottavasti jotakin selkiää. Ihan sama minulle todistetaanko minut itsekeskeiseksi, luulosairaaksi, dementikoksi, rajatilaiseksi tai miksi tahansa, kunhan saan jonkin kosketuspinnan teidän muiden todellisuuteen.

Menneisyydessä olen harjoittanut mietiskelyäkin joskus, jopa ollut jonkinlaisella retriitillä. Myönnän sen tyyppisen hiljentymisen filosofian (pohjimmiltaan buddhalaisuuden) perinpohjaisen tervejärkisyyden. Mutta siitä on aikaa...

Tosiaan tässä iässä pitäisi pystyä palauttamaan käsitys siitä kuka tai mikä olen, mutta nyt ei onnistu. Olen käytännössä koko elämäni murrosiästä lähtien elänyt vaihtelevanlaisten sivullisuuden- ja erillisyydentunteiden vallassa, oikeastaan "normaalia" vakaata elämää ei ole ollut koskaan. Samasta syystä olen vaihtelevassa määrin tutustunut filosofioihin ja kirjallisuuteen, apua etsiessäni.

Mutta nyt muistaakseni ensimmäistä kertaa minulla ei ole myöskään mitään positiivista tulevaisuuden tavoitetta tai toimintaa joka kantaisi minua. Kuvaisin tilaa lähinnä niin että hajaannus on vanha tuttu, mutta nyt puuttuu jokin voima tai liike joka ennen piti kaleidoskooppia kasassa.

Ihmiset ovat niin vieraita ettei ole yhtään ystävää, ei perheenjäsentä, ei sukulaista johon voisi luottaa. Saati tuntemattomia. Uudet ystävyydet tai edes hyvänpäivän tutut ovat perinpohjainen mahdottomuus. Vain hetkittäin tunnen juttelevani vapautuneesti, sitten ahdistus, etten sanoisi joskus kauhu, palaa.

Ainoa joka rohkaisee minua on se, että takuulla tämäkin vaihe menee joskus ohitse - tavalla tai toisella - ja se, että tämä elämä ei loppujen lopuksi (näköjään) koskaan muuta olekaan kuin tuskaa vaihtelevassa määrin.

Ei vaan.. elämä on matkaa mielen ansasta toiseen. Juuri kun edellisestä pääsee ulos, putoaa seuraavaan. Taas on keksittävä ratkaisu arvoitukseen, tyhjästä keinot ulospääsyyn, ja ne eivät muistuta mitään aiemmista.

Minullakin oli ennen seksiä. Nyt ei sitäkään. Autistisen lapsen yh äitinä aika menee ja välillä töissä. Olisi miehiä mutta enpä ehi nähä heitä.

Hyppää junan alle.