Miltä vanheneminen tuntuu? (Positiivisessä mielessä..)

Olen juuri täyttämässä 52 ja minusta on tuosta 30-vuotiaasta eteenpäin tuntunut, että jokainen vuosi on edellista parempi. Olen koko ajan itsevarmempi, sinut itseni kanssa. Nautin monista asioista ja osaan monia asioita. Olen ammatissa, josat nautin erittäin paljon ja uskon olevani siinä aika hyvä. Lapsuus oli minulle **** ja nuoruus samoin.
Vielä ei ole kehollisia kremppoja ja monet asiat kiinnostaa ja innostaa. Olen iloisempi, kuin koskaan; moni asia naurattaa ja oma iste ei yhtään vähiten!. Lapset ovat juuri aikuistumassa; toisella on ongelmia koulun kanssa. Tavallaan kyllä odotan, että lähtisivät vielä enemmän itsenäistymään. Toivon lasten menestyvän (tarkoitan perusduunia ja hyvää ihmissuhdetta) ja elävän omaa elämäänsä..en odota heidä roikkuvan helmoissani minusta huolehtimassa. Näyttävät fiksumpia olevan kuin minä, mikä on hyvä asia. Arvostan heitä kovasti.

En minäkään osannut nuorena ajatella, että mitä se vanheneminen on, mutta nytkään en sitä jotenkin tiedä. Ikä kulkee mukana ja aina siihen sopeutuu ..vuosi kerrallaan tulee vuosi lisää. Ei elämä ole sontaa missään kohdassa elämää automaattisesti eikä kai auvoistakaan. Minulla on hyvä parisuhde. Ystäviä minulla ei ole ollenkaan. Se saattaa yllättää tuon edellä olevan perusteella, mutta olen senkin asian kanssa vihdoin sinut. Olen tajunnut, että olen aika erakko ja viihdyn hyvin yksinkin. Harrastukset on sellaisia aika yksin harrastettavia ja pienimuotoinen, turvallinen elämä tuntuu hyvältä.

En haikaile, että jotain olisi jäänyt kokematta. Uskon, että paljon on vielä edessä, jos itse vain haluan. Seksikokemuksia minulla on vain muutaman miehen kanssa ja olen aina ollut suhteissani uskollinen. Arvostan itseäni tällaisena ja tykkään itsestäni. Kuolemaa mietin joskus. Tuntuu hassulta, että olen sitä lähempänä kuin koskaan. En oiekastaan pelkää kuolemaa, vaan pitkää sairastamista, kitumista. Tätä joskus mietin, mutta en ainakaan vielkä murehdi.

"Olen itse 2 v., aika nuori siis vielä elämän mittakaavassa kai. Lapsien hankintaa en ole miettinyt enkä seurustele tällä hetkellä."

Nuoret aloittaa kaiken aina vain aikaisemmin. :)

Minä aina nuorena ajattelin, etten varmaankaan elä pitkälle aikuisuuteen, koska en ole osannut kuvitella vanhenevani. No, niin sitä vain hengissä ollaan ja vanhennutaan, mutta tilanne ei ole kovin ruusuinen, koska tuosta ajattelutavasta johtuen en ole oikein asettanut mitään tavoitteita tulevalle. Parisuhdekin katkesi ja nyt olen yksin 37-vuotiaana. Minulla on akateeminen tutkinto, mutten koskaan oikein ajatellut mitä sillä teen. Opiskelin vain sitä mikä kiinnosti. Työllistyin kaupan alalle toimistotyöhön ja kyllähän tuo vaivalla tehdyn tutkinnon hukkaan meneminen harmittaa.

Kyllä se mielestäni on niin, että nainen muuttuu yli kolmekymppisenä jotenkin turhaksi yhteiskunnan silmissä, etenkin jos ei ole lapsia eikä edes minkään alan erikoisosaamista. Kyllähän sitä itsensä pystyy tarpeelliseksi tekemään jos haluaa, mutta se muuttuu taas helposti muille elämiseksi. Toisaalta naisen oletetaankin elävän muille, olevan toisille kuuntelevana korvana sekä hoivaavan lapsiaan ja myöhemmin omia ja appivanhempiaan.

En nyt osannut sinulle positiiviseksi vastaukseksi muuttua, mutta ota tästä opiksi ja suunnittele tulevaa, vaikka koetkin ettet haluaisi vanheta. Itse haluaisin kipeästi aloittaa alusta ja toimia järkevämmin.

Olen 41 v nainen ja eniten vituttaa vanhenemisessa kaikki.

Tähän 40 ikävuoteen mennessä on enempivähempi pänninyt miten oma elämä on tavallaan lipunut ohi, katsoessa miten kaikki ympärillä pariutuu ja lisääntyy mutta itseltä moinen ei vaan yksinkertaisesti ole onnistunut. Olen edelleen jotenkin se sama poika joka olin vielä 20v sitten koska eteen ei ole tullut sellaista elämäntilannetta (naista) joka olisi "pakottanut" kasvamaan ihmisenä. Ja vielä jos toiset 40v samaa, argh.