lääkitty elämä

Mulla on ollut vaikeuksia elämäni kanssa vuosia. Työpaikat vaihtuu, ja aina tulee riitaa jostain. En oo jaksanut nyt edes hakea töihin. En oo saanut opintoja valmiiksi, en vaan oo pystynyt lukemaan tylsiä tenttejä läpi. Oon tosi fiksu, lukiossa vielä melkein kympin tyttö eli periaatteessa osaisin. Ja osaan yliopistollakin, kaikki tosi vaikeet ja haastavat hommat on menny läpi hyvällä arvosanalla.

Sain lapsia, olin aluks tosi innostunut niiden kanssa, ylisuoritin kaikessa. Sit loppu voimat, ja vaan huusin ja itkin. En oikein saanut siivottua koskaan ja ruokaa laittaessa tavarat lentää seinään. Kaikki hommat menee joko yli-innokkaasti överiksi tai sit väsyn enkä saa aikaiseksi.

Raha-asiat menee aina vähän nurjasti, olen suunnitelmallinen, mutta hetken mielijohteesta pistän ihan älyttömiä summia menemään. Kännisekoilut on eeppisiä. Ja ihmiset huvittuu, koska oon ihan pidäkkeetön suustani, oon kuulemma asiattomin niiden tapaama ihminen. Vaikka oikeasti oon aika ujo ja välittävä. En vaan osaa hillitä, pölisen ja sutkauttelen.

Oon aina ollut tosi vihanen ittelleni, koska olen näin ailahtelevainen, ja tavallaan itsekäs. En tajua, miten muut onnistuu pitämään elämän hanskassa ja mä en. Kun oikeasti yritän. Joskus kun murehdin tätä asiaa ihan unettomuuteen asti, mulle tarjottiin vaan masennuslääkettä, koska olin muka perfektionisti.

Sit tapasin pari tuttua, joilla oli diagnoosina ADHD ja ne oli ihan normaaleja! Töissä ja yliopistokoulutettuja, älykkäitä ja vieläpä naisia. Näin Päivi Tasalan haastatteluja ja kävin sen nettisivuilla. Kuulostipa niin tutulta! Tän uuden oivalluksen kanssa hakeuduin yksityiselle puolelle tutkimuksiin ja jo neuro-psykologiset testit näytti heti, että ongelmana on ADHD. Lääkäri haastatteli läheisiä ja katsoi mun kouluprofiilia ja homma oli selvä.

Sain lääkkeeksi Concertan, ja näin mun elämä on muuttunut:
- vikat opinnot on menny ihan hurjaa vauhtia läpi, valmistun vielä tän vuoden aikana!
- meillä ei oo enää kotona läheskään niin sotkuista kuin ennen enkä heitä kattiloita seinään
- lapset sanoo, että oon tosi kiva äiti nykyään, kun mä kuuntelen ja juttelen ”sillee ku tavalliset äidit” (voi pikkuisia)
- oon onnistunut tapaamaan uusia ihmisiä ja ystävystymään, kun oon rauhallisempi kuin ennen
- mies on vasta nyt kertonut, että on ollut ihan poikki mun menneisyyden minän kanssa, että on niin helpottunut, kun syy vihdoin löytyi ja mä en enää raivoo tai hölmöile. En tiedä, kauanko se ois jaksanut, mutta se on niin onnellinen tästä lääkkeestä, että meillä on periaatteessa uus kuherruskuukaus
- mulla on päivärytmi, tavoitteita elämässä, ensimmäistä kertaa tuntuu toiveikkaalta eikä siltä, että kohta taas munaan, raha-asiatkin alkaa nyt lutviutumaan

Toi lääke ei auta saamattomuuteen tai hienosti sanottuna toiminnanohjaukseen, joudun vielä tekee tosi paljon töitä, että pystyn aloittamaan ja valitsemaan järkevän vaihtoehdon. Mutta kun alan tehdä jotain asiaa, ajatus ei koko ajan karkaa vaan pystyn ihan vaikka viikkaamaan kaksi koneellista pyykkiä, jos päätän niin ja se on hauskaa! Ei voi sanoin kuvata, miten onnistunut olo, kun voi vaikka vaan viikata pyykkejä ilman että siinä menee viis tuntia ja unohtaa sata kertaa, mitä on tekemässä. Ja en hölötä kaikille ihmisille ihan kaikkea, mitä mielessä liikkuu enkä väsähdä tapaamisten jälkeen, kun oon menny niin ylikierroksille.

Lääke ei oo muuttanut mua ihmisenä sisältä mitenkään, ne zombie-puheet, joita näkee jossain, ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Oon enemmän minä kuin koskaan ennen. Nyt ihmiset näkee, että oon ahkera ja kiinnostunut heidän asioistaan, saan ulos sen oikean asian ittestäni enkä sitä kauheeta kohkaamista. Tottakai mä oon näyttäytynyt muille kohkaajana, mutta se on tautia, ei mua.

Mä en ole yhtään tippaa masentuvaa tyyppiä, ja nyt tajuan, että se mun surkeus johtui vaan siitä, että olin niin epätoivoinen, kun en saanut asioita tehtyä koulussa enkä kotona. Nyt kun noi sujuu, on tosi hyvä fiilis.

Tiiän, että tää on vähän vaikea aihe, toiset ei ees usko koko tautiin ja toiset epäilee noita lääkkeitä vaikka mistä. (Tostakin voisin kirjottaa romaanin, mutta niihin EI tuu riippuvuutta eikä ne aiheuta mitään huumattua tilaa tai turruta, voin ottaa niinä päivinä, kun tarvitsen keskittymiskykyä ja olla toisina päivinä oma normaali hosuva itseni! Ainoa asia, mistä muut huomaa mun lääkepäivän on se, kun oon ihan rauhallinen ja normaali, ite huomaan sen siitä, että huomaan ylipäätäs yhtään mitään. Siihen lääkkeeseen ei tuu mitään pakonomaista tarvetta eikä välipäivinä ole viekkareita.)

Mutta haluan rohkaista kaikkia ihmisiä hakemaan apua, vaikka yksityiseltä, jos tuntuu, että oirelistat kolahtaa. ADHD on hoidettavissa oleva vika, ja meikäläiset voi elää ihan normaalia ihanaa elämää. Jotkut lääkkeellä, jotkut lääkkeettä, osa ehkä terapialla, valmennuksella tai vastaavalla. Mutta apua ja vertaistukea kannattaa hakea! vertaistukeen löytyy paljon ryhmiä esim. facebookista, tässä yksi: https://www.facebook.com/groups/ADHD.vt/