Bulimikon tytär

Kukaan ei vieläkään ole vastannut tähän viestiin.... :(

Moi! Olet varmasti ihana tytär. Kiva, että äidilläsi ja sinulla on noin läheiset välit toisiinne, se auttaa jo paljon.
Olen nyt 27 ja sairastuin bulimiaan noin 15-vuotiaana, ja siltä pohjalta yritän sinulle vastata. Koska syömishäiriöt ovat psyykkisiä sairauksia, on tärkeää, että sairastunut itse on huolissaan tilastaan ja on valmis tekemään töitä parantumisensa eteen. Jos halua ei ole, on hyvin vaikeaa auttaa itse, eikä ketään voi pakottaa lääkäriin, ellei tila ole kuolemanvakava. Tämä on masentavaa, mutta yritä aktiivisesti jutella äidillesi hoitoon hakeutumisesta ja kerro hyviä puolia parantumisesta. Sairaus todennäköisesti hallitsee hänen elämäänsä hyvinkin vahvasti ja siitä on tullut tiukasti osa identiteettiä, tapa, jota toistetaan vaikka itseä ei enää edes huvittaisi. Kannatan myös isällesi kertomista, tosin äitisi luvalla, sillä oman puolison huoli saattaisi herättää bulimikon halun parantua. Itse olin vuosia yksinäinen, kunnes rakastuin mieheen, jonka kova huoli pakotti minut siihen tilanteeseen, että oli vain pakko parantua.
Nykyään nautin elämästäni, elän suhteellisen terveellisesti ja minulla on pieni vauva mieheni kanssa. Jo heidän takiaan haluan pysyä terveenä.
Koska sairastin 7 vuotta bulimiaa, sitä ei selätetty helpolla. Alku oli hidas, eikä ollenkaan varma. Vaikka olen parantunut kokonaan jo kolmisen vuotta sitten, oksentelua esiintyy aina välillä ja ajattelen yhä olevani bulimikko, vaikka en sitä enää ole. Jollain tapaa se tulee aina leimaamaan elämääni ja olen ihan fine sen kanssa, mutta ei mahda mitään.
Se, miten voit auttaa parhaiten, on juuri tuo, mitä itse mainitsitkin jo. Kuuntele ja keskustele, mutta kannusta parantumaan. Kerro huolestasi häneen ja kehu häntä monin eri tavoin. Pysy tukena, tätä miehenikin minulle teki. Ja tosiaan, kerro isällesi. Tästä aiheesta voisi kirjoittaa sivukaupalla tekstiä (niin kuin ollaan kirjoitettukin), mutta toivottavasti autoin edes jotenkin.
Voimia sinulle ja äidillesi!