Olen kärsinyt erilaisista paniikkityyppiistä kohtauksista teini-iästä saakka. Lapsuus oli rankka, taloudellisesti niukka, yksihuoltaja-äiti, koulukiusaamista, yksinäisyyttä. Parikymppisenä oli paha vaihe paniikkioireissa. Sain kohtauksia, joissa luulin tukehtuvani ja sydän pysähtyisi. Sydänfilmiä otettiin rasituskokeita tehtiin, verikokeita, kaikki aina ok. Aikuisena oireita on tullut ja mennyt. Unettomuutta, esiintymispelkoja, heikkoa itsetuntoa, vatsaoireita, rytmihäiriöitä jne. Lääkkeitä on tyrkytetty, mutta kun saan kaikista lääkkeistä aina ne pahimmat sivuoireet, olen vältellyt niitä. Joskus kokeilein E-EPA:a ja sen piristävä vaikutus on ollut valtava, tosin sen tuoma närästys on karmeaa.
Nyt istun työpöydän ääressä, 50 mieshenkilö. Minua huimaa, en uskalla mennä työmaaruokalaan, kun pelkään kaatuvani jonossa. Kun istun aterioimassa, tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat minua. Ajatukseni eivät pysy kasassa. Mietin samaan aikaan lapsuuden traumoja, katkeria muistoja teinivuosilta, kaikka sitä, mitä jäin paitsi silloin. Ajatukseni ovat osin vainoharhaisia, koska kuvittelen itselleni tilanteita, joissa epäonnistun. Samaan aikaan oikeassa maailmassa nuoremmat yrittävät kiilata ammatillisesti ohi ja joudun taistelemaan osaamiseni ja asemani puolesta. On siis myös todellisia akuutteja paineita.
Pääni tuntuu kireältä, kallonpohjan lihakset ovat puutuneet ja jotenkin kouristelevat. Kasvojen lihakset ovat jännittyneet, Livon huuliani ja tunnen, miten jännitys liikuttelee poskieni lhaksia ym. Vatsani saa sähköiskumaisia kramppeja ja tuntuu että samaan aikaan tulee rytmihäiriö. Tekisi mieli mennä kotiin peiton alle.
Tämän kirjoittaminenkin helpotti. En voi puhua ongelmistani kenellekään. Sairasloman ottaminen heikentäisi asemaani töissä. Eläkeikään on vielä aikaa.
Saa kommentoida. En ole ennen kirjoittanut tänne.
Nyt istun työpöydän ääressä, 50 mieshenkilö. Minua huimaa, en uskalla mennä työmaaruokalaan, kun pelkään kaatuvani jonossa. Kun istun aterioimassa, tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat minua. Ajatukseni eivät pysy kasassa. Mietin samaan aikaan lapsuuden traumoja, katkeria muistoja teinivuosilta, kaikka sitä, mitä jäin paitsi silloin. Ajatukseni ovat osin vainoharhaisia, koska kuvittelen itselleni tilanteita, joissa epäonnistun. Samaan aikaan oikeassa maailmassa nuoremmat yrittävät kiilata ammatillisesti ohi ja joudun taistelemaan osaamiseni ja asemani puolesta. On siis myös todellisia akuutteja paineita.
Pääni tuntuu kireältä, kallonpohjan lihakset ovat puutuneet ja jotenkin kouristelevat. Kasvojen lihakset ovat jännittyneet, Livon huuliani ja tunnen, miten jännitys liikuttelee poskieni lhaksia ym. Vatsani saa sähköiskumaisia kramppeja ja tuntuu että samaan aikaan tulee rytmihäiriö. Tekisi mieli mennä kotiin peiton alle.
Tämän kirjoittaminenkin helpotti. En voi puhua ongelmistani kenellekään. Sairasloman ottaminen heikentäisi asemaani töissä. Eläkeikään on vielä aikaa.
Saa kommentoida. En ole ennen kirjoittanut tänne.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hienoa kun lopulla kirjoit. Jos ei voi puhua niin kirjoittaminen on hyvä vaihtoehto. Luuletko, että maailma siihen kaatuisi, jos pyörtyisit sinne ruokalaan - ei takuulla.
Jos uskaltaisit kertoa, niin saattaisit saada vastaukseksi, että kuule, kärsin samasta ongelmasta.
Joudutko muuten paljon esiintymään työssäsi? Sinun kannattaisi kyllä pukea sanoiksi noita ajatuksia ja sillä tavoin purkaa pelkojasi ulos. Silloin pelot heikkenisi ja huomaisit, että ei se lapsuus enää ole niin usein mielessä.
Kuvittele tilanne, kun onnistut. Älä herkuttele maalaamalla pöpöjä seinille.
Sattuuhan ihmisille kaikkea. Olen kuullut, että Kekkosella hajosi tuoli alta istuessa Englannin prinsessa Annen vieressä. ja ei siinä mitään. Pistää vain huumoriksi jos romahtaa.
Menneitä ei kannata eikä pidä kantaa mukanaan. Hae apua, sulla on siihen mahdollisuus. Ja pistä myös asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Montako ahdistunutta ja masentunutta meillä olisi maailmassa, jos pelkkä menneisyys määrittäisi meitä?
Kiitos vastauksista. Joudun aika paljon esiintymään ja isoillekin ryhmille. Siihen keksin hyvän avun, kun sain kerran vuosia sitten yhteen vaivaan betasalpaajaa. Jos tunnen jännitystä ennen esiintymistä, niin otan yhden sellaisen ja esiinnyn todella rennosti. Joskus en muista ottaa nappia ja olo saatta olla todella tukala.
Menneisyyden vatvominen on minulle kuin "Kadonnen jäljillä" oman pääni sisällä. Etsin vastauksia ja tietoa ihmisistä, jotka ovat poistuneet elämästäni liian varhain. Tuntuu lisäksi siltä, etä ajallinen etäisyys näihin juttuihin ei häivytä niitä vaan ne vain lisäävät painoaan.
Olen ajatellut hakeutua työterveyshoidon kautta jonkinlaiseen mielenterveyden hoitoon tai keskusteluun. Nykyajan tiukassa työkulttuurissa ei oikein voi näytää heikkouksiaan, koska ne kostautuvat varmasti jollain tavalla.
Eilen kävin kevyellä juoksulenkillä ja se kohensi oloa. Perjantaikin helpottaa.
Hei MaxisMan
Onnittelen sinua ajatuksistasi hakeutua keskusteluavun pariin! Vaikuttaa, että olet liian pitkään kantanut yksin sisälläsi painavaa taakkaa, joka helpottaa, kun sitä toinen on jakamassa. Ihmisyyteen kuuluu nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarve. Nyt on sinun paikkasi tulla kuulluksi ja kertoa ja tutkia tarinaasi, ja miten tarina voisikin edetä mahdollismman onnellisesti eteenpäin.
Kirkon Chat on myös eräs paikka, jossa voi tuulettaa ajatuksiaan. Kesällä chat on auki vain siesta-aikaan klo 14-16
Pääset sinne tästä
https://www.facebook.com/kirkkosuomessa/app_177794048978925
Chat ei ole Facebookissa, vaan sen ulkopuolisella, anonyymillä palvelimella. Mitään kirjautumista ei tarvita, eikä sinne tarvitse rekisteröityä. On vain kirjoitettu teksti.
Olipa ihmisen menneisyys mitä tahansa, aina on mahdollisuus korjaaviin kokemuksiin esimerkiksi keskusteluavun ja hyvien ihmissuhteiden myötä. Toivonkin sinulle runsaasti hyviä jakamisen ja kohtaamisen hetkiä, jotka vahvistavat sinua
diakoni Meiju
Minullakin on vastaavaa ahdistuneisuutta ollut koko tämän vuoden ajan.
Menin sairaalan polille kun ahdisti niin kovin ja sitä kautta pääsin psykiatrisen hoitajan vastaanotolle ja hänen kauttaan psykiatrille.
Suosittelen kovasti lääkärille menoa. Yksin näiden asioiden kanssa jää painiskelemaan ja asiat paisuvat vielä suuremmiksi. Minulle ainakin sanottiin, että hyvä kun tulit ajoissa hakemaan apua itsellesi. Monet jäävät yksin miettimään ja tilanne vain pahenee.
Minulle kokeiltiin 4 eri masennuslääkettä joista yksikään ei sopinut. Menin niistä ihan sekaisin ja olin paljon tuskaisempi mitä oikeasti olin.
Lääke kokeilut jätettiin sikseen siis masennus lääkkeet. Tilalle sain rauhoittavat lääkkeet ja nukahtamislääkkeet joilla nyt yritän pärjätä. Välillä paremmin, välillä vähän huonommin. Mutta uskon, että jos en olisi apua hakenut tilanteeni olisi vieläkin huonompi. Joten rohkeasti vain lääkäriin. Meitä kohtalotovereita on paljon muitakin joten vertaistuki on parasta tukea.
Jaksamista kaikille taudin kanssa painiskeleville.