Oman äidin epätasapuolisuus

Itse olen jättänyt vähemmälle vanhemman lapseni. Tukea ainakin olen vähemmän tarjonnut. Tämä ensimmäinen lapsi on niin osaava ja kaikkivoipa, hyväpalkkainen priimustyyppi, että tunnen itseni jopa heikommaksi. Paha silloin on apuaan tyrkyttää. Kyllä häntä myös kasvatettiin vaativammin kuin nuorempaa.

Toinen lapsi on jotenkin sählääjä, rahat ei riitä, on paljon pienipalkkaisempi kuin tämä vanhemi ja muutenkin häntä on hänestä riippumattomat olosuhteet kohdelleet karvaammin. Olen antanut hänelle rahallista apua enemmän, että on päässyt eteenpäin.

Kaikkia lapsenlapsia kyllä olen kohdellut samalla tavalla, lahjat antanut, toki vanhemmille aikanaan pienempiä, koska oma talous oli silloin vaatimattomampi. Hoitanut olen aina kun ovat tarvinneet. Tosin nyt kun itse ei ole enää niin kiireinen, osaa nauttia tämän nuoremman vauvoista ehkä enemmän kuin aikanaan vanhemman.

Kylmästi en kohtele ketään perheeni jäsentä, mutta en keksi parempaa ratkaisua. Voi olla että vanhemmalle tulee joskus vastoinkäymisiä, varmasti silloin olen hänen tukenaan yhtä lailla. Ja voi olla että nuorempi taas silloin pärjää paremmin omillaan. Olen katsonut, että on oikein toimia tilanteen mukaan, tasa-arvoinen kohtelu ei aina ole paras ratkaisu. Tunnen kyllä vähän syyllisyyttä, taitamattomuutta. En ole ihan varma onko tekemäni ratkaisut oikeat. On myös yksi painolasti. Isä ei halunnut tätä toista lasta ja olen sitten koettanut tälle lapselle korvata itsekkyyttäni haluta toinen lapsi.

Voisiko kohdallasi olla kyse että äitisi luulee, ettet sinä tarvitse apua. Onko sinulla parempi taloudellinen tilanne kuin nuoremmalla? Onko nuorempi sisaresi jotenkin avuttomampi?

Sun vanhemmat rakastaa sun siskoasi enemmän kuin sua.
Siitä se johtuu.

Sisarkateutta, jota potevat ihan kaikki. Itsellä kaksi lasta jotka ovat nyt aikuisia, mutta lapsena olisi pitänyt leikkaa jäätelö kuumalla veitsellä, että olisi mennyt tasan.
Millintarkan tasan elämä ei koskaan mene.

Itellä sama juttu..mä annoin heidän sitten elellä omaa elämääsä ja ite jatkoin omaa ..heitä ja heidän paapomista katsomatta..sillon ei ketuta kun ei näe..kyllä se vielä sielläkin harmeja tulee elämä on sellasta..saavat sittenkin olla keskenään

Lähinnä ihmetyttää ettei toimeentuleva aikuinen kuten sinä osaa olla iloinen sen sisaresi puolesta, kun kerran "vanhemmat" huolehtivat (kannattaako termiä edes käyttää, kun puhutaan pelkistä aikuisista?) ja nauttivat penskojen seurasta. Taidatte olla ikuisia lapsia koko suku: äitisi ei uskalla lähestyä sinun haaraasi sukupuussa sillä kylmät välit hyytää molempiin suuntiin yhdenvertaisesti, sinä et jaksa tai osaa olla avoin sen enempää siskosi kuin äitiskään kanssa ja selittää mikä on ongelma ilman että kertomus äityy silkaksi valittamiseksi, ja sisko puolestaan nojailee reilusti taaksepäin ja antaa äidin paapoa kun kerran tilaisuus tarjolla on.

Toivonpa vaan että nämä lapsenne joiden varaan leikkikotejanne rakentelette suuntautuvat ulospäin ja tapaavat paljon uusia ihmisiä, jotta sitten omien ongelmian kohdatessa on muitakin perheitä joiden jäseniltä sopii kysyä neuvoa. Tai että vähintään oppivat turvautumaan ja välittämään toinen toisistaan.

Tuota.. mitä jos olisit ylpeä kun pärjäät muutenkin?
Miksi kärkyt jatkuvasti almuja vanhemmilta, vai vaaditko oikein?
Mitä jos sun pitäiskin tyytyä siihen mitä jo on?
Mitä jos antaisit itse vähäosaisimmille jotain? Vai oletko jo kaikesta ylimääräisestä luopunut?
Asut kai vuokrayksiössä perustoimeentulotuella?
Sitten ymmärrän että joskus on tiukkaa..

Jouduin lähtemään s-eläkkeelle kovien selkävaivojen takia. Olin tehnyt ruummiilisesti raskasta työtä yli 30v. Paperit olivat selvät asiaa varten. Äitini kehotti minua hakeutumaan töihin. En järin mielelläni tapaa enää äitiäni.

Isovanhemmat vain tuntuvat valitsevan omat suosikkinsa ja inhokkinsa. Itse sain kokea jo lapsena, kuinka oma isoäitini hylki minua ja piti sisarestani ja serkuistani huomattavasti enemmän. Hän antoi sisarelleni lahjoja ja kielsi tätä kertomasta minulle. Tiesi varmasti, ettei sellainen salassa pysy.Tottakai alle 10 vuotias lapsi kehuskelee sisarelleen, jos saa isoäidiltä lahjoja.
Lopetin yhteyden pidon isoäitiini alle 20-vuotiaana, koska hän itse osoitti jatkuvasti, että ei pidä minusta.

Siis tänne suomi24 ei kannata kirjotella tämmösiä elämää suurempia pohdiskelevia kysymyksiä, koska nämä juntit täällä ei ymmärrä tämmösistä asioista yhtikäs mitään. Ymmärrän aloittajaa täysin miltä tuntuu, kun vanhemmat kohtelee kylmästi ja jättää ostamatta saati tukematta henkisesti se on äärimmäisen rankkaa. Siinä vaiheessa on parempi jatkaa itse omaa elämää ja antaa heidän olla omissa oloissaan niin ei näe kuinka he paapovat toista sisarta pilalle sillä itse en myöskään kestä väärinkohtelua tässä tasa-arvonmaailmassa ja yhteiskunnassa niinkuin sen pitäisi olla. Minä olen perheen ja suvun musta lammas, joka kylmästi jätetty koko suvun asioista ulkopuolelle enkä sen kummemmin kerro syitä ja se on äärimmäisen rankkaa henkisesti toisaalta eipähän tarvii välittää heistä ja olla juoksemassa jokaisessa sukukokouksissa.

Täällä on myös yksi sisarussarjan musta lammas ja juttusi kuulosti kovin tutulta. Meillä tämä on myös ollut jo lapsuudessa ja jatkuu nyt myös lastenlasten kohdalla (suosikit on aika selkeät). Joskus on valittava huonoista vaihtoehdoista se vähiten huono. Itse valitsin sen, etten pidä pakollisia enempää yhteyttä äitiini (isä on jo kuollut). En enää jaksanut sitä syyllistämistä, haukkumista, jatkuvaa kritisointia, asioiden vääristelyä jne. On helpompi elää, kun tuo taakka on nyt pois. Mummo on kutsuttu lastenlasten synttäreille ja muihin juhliin, muuten emme juuri pidä yhteyttä kuin pakolliset sukujuhlat. Itse koen, että minusta tuli kuin orpo, kun isäni kuoli. Elämästä olen selvinnyt, joskin olen tarvinnut siihen ulkopuolista apua. Omille lapsilleni pyrin olemaan tasapuolinen ja etenkin kuunteleva ja keskusteleva vanhempi. On minun vastuullani, etten vie tuota käytösmallia sukupolvissa eteenpäin.

Minä olen se suosittu sisko. En ole sitä pyytänyt enkä halunnut. Lapsena tunnistin vääryyden ja koin syyllisyyttä, kun vanhimmalta siskolta vaadittiin niin paljon enemmän ja minä sain rauhassa tehdä mitä vain - koska vanhempien kasvatusenergia ei riittänyt enää minuun. Vanhimmalta vaadittiin aikuisenakin, arvosteltiin ja moitittiin, minuun ei enää jaksettu kiinnittää huomiota ja niin kaikki tekoni vain hyväksyttiin. Veljellä puolestaan meni huonosti, joten häntä komennettiin ja rankaistiin, toisaalta on rahallisesti autettu eniten ja se on minusta oikein, koska hän on apua tarvinnut. Vanhin sisko on pärjännyt elämässä, mutta katkera siitä että häntä perheessä syrjitään. Minun ei tarvitse olla katkera eikä kadehtia toisilta mitään, koska olen saanut olla rauhassa se mikä olen. Uskon että meitä kaikkia rakastetaan yhtä paljon vaikka kohdellaan eri tavoin. Ei varmaan ole edes mahdollista kohdella kaikkia lapsia samalla tavalla.

Kaikista parhaiten pääset eroon katkeruudesta ja pahasta mielestä, kun teet äidillesi selväksi tuon mielipahasi ja mistä se johtuu. Jos äitisi ei ole ymmärtävinään ja syyttää sinua luulosairaaksi, voit sanoa hänelle "terve ja näkemiin, ikä tässä tavatakaan sitten vähään aikaan". Tee selkeä pesäero, mutta muista se, että et vie myöskään lapsia sinne, mutta älä koskaan hauku vanhempiasi niille lapsille. Jos äidilläsi on yhtään sydäntä, hän ottaa yhteyttä sinuun ja pyytää ehkä anteeksi käytöstään. Tee lapsinesi selkeä pesäaro, ja ilmoita ettet aio tulla enää käymään eikä myöskään lapset tule. Se on ikävää, mutta joskus välttämätöntä. Lapsetkin huomaavat sen, että toisia suositaan ja alkavat kysellä miksi näin on.

Raakasti välit poikki kokonaan jos ei puhuminen, ongelmiin tarttuminenkaan auta.

Törkeetä aiheuttaa arvottomuuden tunnetta toisille ottamalla suosikin yhdestä enkä ymmärrä sellaisia ihmisiä jotka tuollaista harrastavat mutta valitettavan yleistä se näkyy olevan. Siinä tuhotaan sisarusten välitkin.

Laitoin totaalisesti suhteet poikki äitiini ja isäpuoleeni reilu puoli vuotta sitten ja itsekästä tai ei, en myöskään kahden alaikäisen lapseni anna isovanhempiin yhtedessä olla. Lapsille olen kantani perustellut ja tapauksia/tarinoita kertonut miksi olen päätökseeni päätynyt.
Olin vahonkolapsi ja se minulle on pienestäpitäen selväksi tehty ja suurimman osan lapsuudestani asuin omilla isovanhemmilla, jotka minusta ovat suhtkoht selväpäisen kasvattaneet. Siskopuoleni syntyi ollessani seitsemän ja siitä lähtien olen saanut tuta miltä tuntuu olla ei toivottu kakkoslapsi. Kaikkein nöyryyttävintä oli kun aikuisiällä asiasta serkkujeni kanssa keskustelin asiasta, he ilmoittivat puolen suvun kanssa tilanteestani puhuneen ja kestävyyttäni ihmetelleen.
Viimeinen tikki oli kun siskoni kertoi olevansa raskaana ja äitini tästä minulle innostuneena soitti ja sanoi:" vihdoinkin saamme---- kanssa yhteisen lapsenlapsen!".
Lapsiani tämä "mummo" on kohdellut samoin kuin minua ja siskoani eli toinen on suosikki aina ollut ja toinen on tavalliseen t-paitaan ja minihameseen pukeutuesssaan kuullut mummon suusta: "vain huorat pukeutuvat tuollaisiin vaatteisiin." Tämä ei ollut ainut lohkaisu mummon suusta, joskin kyllä sieltä rankemmasta päästä...

En nyt kyl lukenut kaikkia viestikenttiä, mutta ajatus..
Miten äitisi voisi tietää, että tekee sinusta väärin, jos et ole koskaan asiaa ottanut puheeksi.
Me kaikki juutumme tapoihimme ja niin kuin joku edellä mainitsi, äitisi saattaa kokea, että siskosi tarvitsee enemmän apua...tai osaa sitä pyytää.
Uskallan väittää, että harva vanhempi mitenkään tietoisesti näin toimisi! Toinen juttu on oma asenne ja jatkuva kontrolli asian suhteen...hyvin helpolla tulee huomattua sitten jokainen ele, mikä viittaa SINUSTA toisen paapomiseen..)
Suoruus on hyvästä, puhuisin! Eikä senkään tarviste tapahtua hyökkäävästi vaan rakentaen!
Välien rikkomisella ei saa kun lisää pahaa mieltä, joten puhukaa!

Olen nuorempi sisarus, äiti olisi halunnut pojan.
Minut on kasvatettu olemaan kakkonen, siskolle kuuluu kaikki.
Isä kuoli minun ollessa parinkympin päälle.
Mieheni sanoi, ettetkö tajua, kuinka sinua pompotetaan.
En ollut tajunnut, ennen kuin ulkopuolinen sanoi.
Hoidin äitini hautaan asti,
nyt siskoni on huomannut,
ettei kukaan tee täällä asioita hänen puolestaan.
Hän tulkoon toimeen omillaan,
meidän välit ei ole lämpimät muttei jäätävätkään.
Äidin haudalla on usein ruusuja,
mahtaako hän nyt kaivata.....

Mites onko sinulla appivanhempia jotka toimisivat toisin?

Meillä on viimeisen kahden vuoden aikana kärjistynyt tämä "suosiminen", mutta mieheni äidin puolelta. Kaksi nuorempaa sisarusta elävät äitinsä siivellä, ruokakassit kulkee sinne suuntaan, ravintolassa ruuat tarjotaan heille ja avopuolisoille, me maksamme omamme, sekä paljon muita hankintoja. Me ollaan sitten niitä jotka auttaa tarpeen tullen ja joita voidaan nähdä jos on aikaa/tylsää. Miehellä on yksi rahareikä mihin voisi apua tarvitakkin, mutta äitinsä ei ole asiaa ottanut puheeksi ettei joudu apua tarjoamaan..

Ei tämä minulle kuulu pätkääkään vaikka ärsyttää suunnattomasti miehen puolesta, mutta väkisin mietitytttää jos ja kun lapsia tulee kaikille kuvioon mukaan, miten sitten jatkuuko homma samanlaisena. Ymmärrän että emme ole pyytäneet apua, mutta vihjailleet, mutta eikö äidin kuuluisikin kysyä silloin tällöin avun tarvetta, varsinkin kun muille jakelee auliisti kaikenlaista. Myös minun vanhemmat ovat aktiivisesti elämässäni mukana niin hyvässä kuin pahassa minun ja veljeni kanssa tasapuolisesti.

Minun äidille pikkuveljeni on aina ollut se suosikki. Minua kohdeltiin kuin paskaa, sitä kuin kukkaa kämmenellä. Kerran riitelyn yhteydessä äiti sanoikin että ainahan se nuorempi rakkaampi on.

Nyt en ole pitänyt äitiini mitään yhteyttä seitsemään vuoteen, katkaisin kerrasta välit poikki. Saa loppuelämän suosikkipojunsa kanssa olla. Kun aikanaan tarvitsee hoitoa, minulta ei tule senttiäkään saamaan, maksakoon kullannuppu sen.

Useita vuosia vanhempi isoveljeni oli äidin ja äidin puolen naissukulaisten (pieni suku) suosikki. Ei isosti, mutta selvästi kuitenkin. Hän sai sellaisia suht normaaleja asioita ja etuja joita en itse samassa iässä saanut. Kyllähän se vitutti ja tuntui epäoikeudenmukaiselta. Hänestä haluttiin myös uskoa hyvintä, "eihän se nyt sellaista tekisi". Jälkeenpäin ajateltuna kasvoin jotenkin sellaiseksi, että annetaanpa sitten olla ja hoidetaan omat asiat siten, ettei apua tarvita. Luulen että olen monien mielestä liiankin itsenäinen.

Nykyään olen sellainen, etten oikeastaan välitä muista ihmisistä. Toivon kyllä useimmille ihmisille parasta ja kaikkea hyvää ja koitan yleensä auttaa jos vain mahdollista, mutta en oikein tarvitse ketään elämääni. En myöskään työelämän ulkopuolella osaa tai viitsi pyytää apua tai kaveria pikku projekteihin joita ystävien ja kavereiden kanssa tehdään, koska harvoin sellaista oikeasti tarvitsen.

Niin. Äidin ja näiden muutamien naissukulaisten eläessä en tehnyt asiasta sen suurempaa numeroa. Annoin asian olla. Ainostaan äidiltä joitakin kertoja kysyin mielestäni perustellusti, että miksi tämä menee näin kun veljeni kohdalla ei mennyt. Totta kai oli joitain hyväksyttäviäkin syitä, esimerkiksi taloudelliset muutokset (eivät selitä kaikkea), mutta ihmisestä lähtevät arvot ja suhtautuminen johonkuhun on asia erikseen.

Taitaa olla samankaltaisia ongelmia monessa suurperheessä, jossa vanhemmilla ei ole rahaa kylvää ympäriinsä niin, että kaikille riittäisi. Tosin yleensä taitaa kuopukset tai esikoiset olla niitä, joita suositaan. Mikä lie syynä että keskimmäiset vaan jää sinne väliin?

Tosin jos aloittajaa yhtään lohduttaa, niin muuallakin on epämääräistä oikeudenmukaisuutta.
Omassa sisaruskatraassani olen meistä ainoa, joka on kotona asuessaan maksanut vuokraa kotona asumisesta (heti kun täytin 18v, muutin kyllä omilleni heti ½ vuoden päästä), vaikkeivat tulot muillakaan olleet pienemmät kuin minulla silloin 18 vuotiaana lukiolaisena.
Tosin äitini oli muutenkin kyllä omalaatuinen tapaus niinä viimeisinä vuosina joina asuin kotona.. sain mm. tytär äiti keskusteluissa (no, minä kuuntelin, äiti puhui) tietää, etten olisi edes hengissä, jos olisin nuorin, koska äitini olisi halunnut 2 tyttöä ja 2 poikaa. Logiikkaa en tiedä sille, miksi olen hengissä, kun olen kuitenkin se kolmas tyttö.

Lisäksi sain tietää myös käveleväni ihan väärin, olevani liian lihava ikäisekseni (painoindeksi 19, jospa joululahjaksi sitten suklaarasian sijaan anoreksia?) ja ärsytin erityisesti äitiäni sillä, etten yleensä käynyt missään. Ja sitten kun lähdin käymään jossain kaverini luona niin olin kylillä niin sain saarnan siitä, että pitäisi olla kotona.
Rahankäyttöäkään en osannut äitini mielestä kunnolla: jos pyysin rahaa tuli kälätystä siitä että raha ei kasva puussa ja jos maksoin itse tarvitsemani koulujutut omista rahoista niin sain saarnan siitä, että pitää osata pyytää rahaa.

Myös hauska yleinen piirre on, että vanhempani (erityisesti isäni) muistavat kaikkien kymmenen lapsenlapsensa nimet syntymäpäivineen, mutta minua kutsutaan isosiskoni nimellä. Aikuisiälle vaikka olen jo kerinnyt niin silti se vituttaa joka kerta.
Tosin nyt kun en enää päivittäin ole äitini kanssa tekemisissä niin hänen kiukkuilunsa minua kohtaan on vähentynyt (tosin keskustelumme ovat edelleen sitä, että minulla on lupa kuunnella muttei puheenvuoroa). Tai sitten sillä vaan on nyt jokin lääkitys, jota sillä aiemmin ei ollut. :D

Lapsuuden perheessäni taas se keskimmäinen oli se rakastetuin. Itse en ollut sitä koskaan tajunnutkaan ennen kuin terapeuttini otti sen puheeksi, että tilanne saattoi liittyä myös siihen että vanhin meistä eli veljeni ja minä laitoimme hankalien kaappijuoppovanhempiemme kanssa välillä kovan kovaa vastaan ja se keskimmäinen, eli siskoni, hyysäsi näitä känniläisiä eikä koskaan nostanut kissaa pöydälle. Itse aina koin vain etten ole rakastamisen arvoinen ja ajattelen niin yhä.

Olen ihan asiallisissa väleissä vanhempieni kanssa enkä nuoruusaikojen jälkeen ole heitä haastanut heidän elämäntapojensa suhteen. Niinpä on tuntunut todella pahalta huomata, että esimerkiksi isoäitini jäämistöä läpikäytäessä minut sivuutettiin kokonaan. Yhtäkkiä vain huomasin, että siskoni kodissa oli mummun rakkaat viherkasvit, astiastot yms. Olisi ollut mukava saada edes joku muistoesine minulle tärkeän mummun kotoa.

Toisaalta olen myös itse sellainen, että piilotan kaikki tunteeni, koska vanhempani ovat käyttäneet niitä aseina minua vastaan. Niinpä ihmiset helposti ajattelevat, että tuotahan voi kohdella miten vain, kun itken sitten salaa yksikseni kotona.

Minusta on tullut sellainen, että pelkään kuollakseni olevani epäoikeudenmukainen, koska sen tuottama kipu on ollut niin kestämätöntä. Välillä huomaan antaessani kahdelle koiralleni herkkuja että menen ihan paniikkiin, jos herkut eivät jakaudu tasan. Eipä ole vaikea arvata mistä tuo kamala tunne kumpuaa.

Tsemppiä aloittajalle, meitä on paljon.

Mikään asia ei selviä kun pitää suunsa kiinni. Opettele sanomaan suoraan ihmisille mikä sua vaivaa. Jos sua joku tympäsee, niin miksi et sano sitä niille ihmisille? Eikö se nyt ole jo ihan päivänselvä ratkaisu. Ja sitten ITSEKIN oikeasti kuuntelet ja kuulet miten he kokevat asiat. Ja sitten siellä kotonanne sitä puntaroitte keskenään, löydätte ratkaisun, tai ette, menette muutoin kuitenkin eteenpäin elämässänne joka tapauksessa. Se on aivan varma. Voin sanoa että ei oo vielä kovin rankkaa elämää.

Kannattaa alkaa harjoittelemaan selviytymään jo tuollaisista tilanteista ja miettiä pystyisitkö keskittämään oman energiasi, kaiken tuon miettimisen, johonkin parempaan, johonkin sun "omaan juttuun" tms joka vie sua itseä eteenpäin. Ja myös tosiaan kertoa niille muillekin jos sua joku ottaa päähän. Ei sekään ole reilua, että on salaa katkera tai kateellinen eikä ikinä puhu mistään mitään. Siinä kohtaa et itse ole reilu siskoasi kohtaan niinkuin sinun pitäisi.

Tiedätkö sinä miltä tuntuu kun huomaa, että omassa PERHEESSÄ on joku joka on sinulle jostakin kateellinen? Se tuntuu siltä ettei hän halua sinulle onnea elämään. Piste. Ulkopuolisilta sen ymmärtää erilailla, perheenjäseneltä sitä on jotenkin vaikea käsittää. Omalla siskollani on kaikkea mitä minäkin toivoisin elämääni, olen yrittänyt saada ja mitä tavoittelen elämältä. Ei ole aina niin kovin ystävällismielinen eikä hyväntahtoinen minua kohtaan. En ole silti hänelle kateellinen, enkä katkera. Onneksi. Minussakin on huonoja puolia hyvien lisäksi, niinkuin ihan kaikissa ihmisissä. Autettukin häntä on rahallisesti (ja henkisestikin) välillä enemmän, tai ehkä saman verran, en ole varma, en ole mittaillut. Suosittelen samaa. ainakaan minua ei ole suosittu, autan vanhempiani siskonikin puolesta. Ehkä sisko auttaa sitten myöhemmin enemmän osaltaan kun elämäntilanteet muuttuu miten muuttuu.

Kaikkea hyvää sinulle myrtynyt, ihan oikeastikin vielä. Mutta yritähän päästä yli tuosta. Jossain päin maailmaa jollain on koko loppuelämä ihan pirstaleina ja kova hätä, ei perhettä enää missään tai sitten jotain ihan kamalaa tapahtunut, riittää kun lukee lehtiä tai avaa television. Elämä vois olla ihan huonostikkin.

Nämä selviää puhumalla.

Tsemppiä ja hyvää syksyä kaikille!

Jos olet hyvin toimeentuleva, omassa kodissa lasten kanssa asuva ja vielä itse saanut elämäsi hyvin hallintaan - niin eikö sun elämässä ole tosiaan joku mennyt silloin oikein?! Sut on varmaan kasvatettu ihan hyvin kun osaat pitää huolen itsestäsikin muiden lisäksi. Miksi siis kitiset jos sun sisar saa nyt (erilain?) tukea kun hän saa lapsia? Ole iloinen oman siskosi puolesta kun hänkin on saanut nyt lapsia! Ehkä sinä lapsiesi kanssa olette vieneet kaiken huomion hänestä pois tähän asti. Onko käynyt mielessä koskaan? Onko hän valittanut siitä sinulle? Oletko muistanut sitäkin murehtia. Kun tuota tasa-arvoa niin kuulutat. Rahan ja tavaran jaollako rakkauden määrää mittaat? Jos pärjäät hyvin itsenäisesti, niin sinua on jaksettu tukea enemmän jo ollessasi pieni - kasvattamalla itsenäisyyteen. Ehkä pikkusiskos on jääny siitä tuesta paitsi pienenä ja joutunut huolehtimaan aina kaikista muista - paitsi itsestään. Kasvattajien moka. Ja kuuluukin myöhemmin vanhempien tukea ja haluavatki yleensä, että jokainen lapsista saisi "mahdollisimman hyvän" pohjan elämällensä. Sisarkateus on ihan syvältä. Perheessä tuetaan eniten sitä joka sitä milloinkin enemmän tarvii, sitä varten on se perhe. Ehkä sinua tuetaan kohta sitten enemmän kun/jos sitä tarvit.

Näyttää kohtalotovereita olevan vastausten perusteella enemmänkin, useista tunnistaa joitain samoja juttuja mitä itsellä. Pistää ihmettelemään eikö äidit itse ole tästä tietoisia. Mitkä lie syyt sitten kenelläkin.

Ei kun olen niitä ihmisiä joka pitää kaikkia ihmisiä täysin samanarvoisina ikään, kokoon, näköön, sukupuoleen, elämäntilanteeseen, vammaisuuteen tai mihinkään muuhunkaan katsomatta. Kukaan ei ole mun silmissä minun yläpuolella eikä alapuolella, vaan me kaikki ollaan ihan TASAN samalla viivalla tämän elämän edessä. Sinä, minä, tämän jutun aloittaja ja ihan kuka vaan.
En vaan pidä siitä, että asioita ei sanota suoraan (asiallisesti) sille kenelle on sanottavaa. Ei edes pyytämällä voi puhua ja kertoa mikä mieltä painaa, vaan pantataan näitä tuntemuksia itsellään. Jutun aloittajasta en tiedä kuinka kauan on tämän pahan olon kanssa paininut, mutta vaikuttaa minusta että olisi jo aika puhua oman perheen kanssa tai ainakin toivois niin. Auttaa se tai ei, niin eteenpäin se on elämässä. Tietenkin on hyvä vähän ensin miettiä mitä haluaa sanoa ja olla itse yhtälailla valmis astumaan toisen saappaisiin jos hänellä on jotain järkevää kerrottavaa. Mutta kokemuksesta voin sanoa sen verran, että vuosia jos vierii itsekseeen miettiessä ja kärvistelemässä enemmän kuin pari, niin liian paljon alkaa kertyä painolastia ja asioita purettavaksi itse kullekin ja asioita on tosi vaikea alkaa enään selvittämään. Ihan hyvällä yritän rohkaista ja "potkaista persuuksille" myrtynyttä, että kertoisi omasta pahasta olostaan suoraan ja niin pian mahdollista, ettei kävisi niinkuin joillekin.. että asiat ei enää selviä millään. Toinen on vaan hiljaa jo kuudetta vuotta ja itsellä paha olo kun näkee että oma sisko vihaa vaikka itse siitä tykkää.
Meidän perheessä ei oo suosikkilellikkejä, kaikkia suositaan ja sorsitaan ihan tasavertaisesti ;)
Ja mun toiminnassa huomaan paljonkin ihmeellistä monestikin, oletko tavannut jonkun täydellisen ihmisen joskus? Etpä itsekään omia ihmeellisyyksiäsi tuohon kommenttiisi luetellut.. Mun viat osasit kuitenkin luetella.. Hmmm... Mutta kaikkea hyvää kaikille ja toivottavasti aloittaja sinun asiasi selviää. Itselle tää oli sen verran tuttu ja ikävä aihe, että halusin vaan kommentoida asiaa omalta kannaltani. Tää oli mun osalta tässä. :)

moi
mitenkä tuo mahtaa kuulostaa kovin tutulta.........? oma äitini on juuri samanlai-
nen. Suosii enemmän isoasiskoani, kuin minua, niin se on ollut aina, ja sama jat
-kuu. Esimerrki: Hän on saannut rahaa (käteistä), eikä sen ole koskaan tarvinnut maksaa sitä takaisin, ja kun MÄ saan rahaa, se pitää maksaa takaisin. Osa aina-
kin.....ja kerran, kun se anto sille tarpeettomasti rahaa, niin kysyin äidiltä, et miks-
et anna mullekin, niin se tokotti jotakin, et sen rahatilanne on mukamas niin huo- no..............muka paljon vähemmän, kuin mä sain......ehkä se niin olikin, mutta nyt asiat on toisinpäin.....se saa paljon enemmän palkkaa, sillä on hieno talo, aviomi
-es, 3 koululaispoikaa........auto......kaikkea, mitä MINÄ HALUAN ! en tosin hyväk- sy sen ällöttävää miestä........se on osannu ärsyttää mua koko sen ajan, kun mä oon sen tunetnut.....ne on olleet naimisissa nyt vähän yli 16-vuotta......esikoinen on 11-v, seuraava on 8-v, kohta 9-v ja nuorin on juuri aloittanut koulun. Onneks niillä ei oo enempää lapsia.........EIKÄ TYTTÖJÄ !!!! ja mä en oo ikinä päässyt ton asian yli. Et äiti suosii isoasiskoa enemmän, kuin mua. Onneks ei oo enempää siskoja/veljiä !! Itselläni ei ole lapsia, ja olen 100 % sinkku, en juo enkä polta, hä -peän niitä, jotka niin tekevät, tai vain toista....
Itse en uskalla enää keskustella tästä asiasta, mutta kannattaa sun yrittää...kysyt, et miks sä suosit häntä enemmän, kuin mua ja muuta........et sä oot sen huoman- nut jo lapsena ollessanne...niin, ja äiti on mun kanssa tapellut paljon enemmän, kuin sen kanssa koskaan ! en ole koskaan kuullut, että ne olis tapellut jostakin.... ja sen kanssa me ollaat tapeltu lähes joka viikko, ihan pienistä ja tarpeettomista asioista ! Isä ei mitenkään tähän hommaan osalllistu, paitsi joskus.......se onkin sellanen pikku hiirukkainen........... Niin se vaan näyttää olevan, et se vanhempi sisko/veli on se kullannuppu ja tärkein vanhemmile, nuoremmat on pelkkää il- maa tai vastaavaa....heistä ei välitetä.....
Omat isovanhempani ovat kummatkin sekä isän että äidin kuolleet. Tunsin tosin kummatkin isoäitini, toisen n. 6 kk pitempään, kuin toisen....isän äiti kuoli vanhuu -teen, emme käyneet sen luona yhtä useasti, kuin äidin äitiin, joka kuoli syöpään sairastettuaan sitä n. 10-vuotta ja syötyään kalliita tehottomia lääkkeitä......ja siitä sen kuolemasta on jo yli 18-v aikaa, olin silloin 20-v, kun se kuoli. Ja hän eli sen 6 kk pitempään.....isän isä oli jo kuollut ennen mun syntymääni, mutta äidin isä eli vielä mun syntyessä, se kuoli sydänkohtaukseen talvella 1980 ennen joulua. Eli en muista siitä juuri mitään.........edes nimeä.......
Ja äiti on sanonut, että kunhan mä saan oman lapsen, niin sitten sekin ostelee sille ties mitä......lupauksia, lupauksia, joita EI PIDETÄ, sen tiedän !
Jaksamista vain kaikille saman kokeneille ja jotka kokee samaa juuri nytkin !

Minä olen tavallaan eri mieltä tuosta puhumisesta. Minusta se, että joutuu pyytämään tai vaatimaan tasa-arvoista kohtelua, on sama kuin erikseen pitäisi ihmiselle aina ensimmäiseksi sanoa, että älä lyö tai muuten on odotettavissa selkäsauna.

Joidenkin asioiden pitäisi minusta olla aikuiselle ihmiselle selviä ilman moraalisaarnaakin. Enkä usko siihen, että aikuinen ihminen osaisi kehittää itselleen moraalitajun sillä että joku sitä hänelle rautalangasta vääntää.

Oma (nyt myöhäisellä iällä raitistunut) äitini ainakin on sellainen, että jos otan ihan kauniisti jonkin epäkohdan puheeksi, hän alkaa

A) itkeä vollottaa ja voivotella miten hän on parhaansa tehnyt ja aina vaan kaikki on hänen syytään

B) kääntää sen minun viakseni sanomalla, että minulla on päässä vikaa kun näen tuollaisia olemattomia suosimisia

Hedelmätöntä puuhaa.

Olen täsmälleen samaa mieltä kuopuksen kanssa, että ei sitä tasa-arvoa ole mitään järkeä pyydellä tai vaatia. Sitä joko on tai ei. Ja joskus asiat voi muuttua paremmin päin, tai sitten ei. Ei omakaan selkä kyllä kyyristy yhtään sitä keltään anelemaan.

Tarkoitin puhumisella, että toteaa sille ihmiselle ihan livenä kasvotusten, mielellään kahden kesken jos mahdollista, että esim. "Mua sitte niin v***uttaa tää juttu, kun.." tai "mua alkaa jo ärsyttää kun..." heittää jotain: "Ootko koskaan ajatellu miltä musta tuntuu!" tai mitä ikinä tahansa ajattelee, niin koittaa myös sanoa ulos sen sille ihmiselle ainakin kerran suoraan ja vaan katsoa ensin miten se toinen reagoi. Siitä on helppo sitten vetää itse johtopäätökset aika äkkiä kannattaako asiasta enää enempää mainita, puhuuko seinille vai jäikö toinen miettimään mitä sanoit. Voi tehdä oman päätöksen jättääkö asia sitten sikseen ja jatkaa omaa itsenäistä elämäänsä vai vieläkö saattais kannattaa ehkä toisenkin kerran asiasta mainita..

Yleensä se on kyllä sitä seinille puhumista ja that`s it. ;) Mutta se helpottaa ja selkiyttää paljon omaa oloa, kun saa oman sanansa asiaan sanottua selvästi ja kuuluvalla äänellä ainakin sen kerran elämässään. Ja nyt en taas tarkoita huutamista ja noitumista kautta muita asiattomuuksiin menevää raivoamista, vaan todella sen totuuden suoraan sanomista ihmiselle. Ja vaan seuraamista miten se toinen sen asian ottaa vastaan. Läheiset tuntee kyllä yleensä niin hyvin toisensa, että aika varmasti kerralla selviää mihin suuntaan asiat selviää. Ja kannattaako asiasta SANOMISEN lisäksi alkaa myös puhumaan. Vai antaa asian kertakaikkiaan olla, niinkuin mulla. Ei kiinnosta enää itseäkään enää asiaa vatvoa ja setviä, kun toinen vaan vetää kylmäpäisesti asiat omalla tyylillään kaikesta huolimatta. Olen alkanut panostaan omaan elämään/tulevaisuuteen ja huomannut että sehän se onkin se kaiken aa ja oo. DIY ;)

Minä ihmettelen myös miksei asia tule luonnostaan. En usko että se tulee selittämälläkään: "Hei, et sattumoisin ole sattunut huomaamaan että..." :D

Sitä en nyt kitisekään että tässä pitäisi kovasti tukea ja passata ja paapoa, vaan että jos ei toiselle, miksi yhtäkkiä sitten toiselle? Omalla perheellä on useampi isompi ja välttämätön hankinta edelleen odottamassa ja vaan lykätty koska ei vaan ole vielä ollut varaa tehdä niitä vaikka kohta ne on jotenkin pakko saada järjestymään. Kyllä sitä venyy yllättävän pitkälle kun oikein niska hiessä ja hammasta purren yrittää ja raataa. Ehkä jätän nukkumisen väliin kokonaan. ;) Ilman tukiverkostoa isompia muutoksia on omaan elämään suunnitteilla pakon edessä kun on etsittävä keinoja saada homma pelaamaan, ja näihin valintoihin ei taas tietysti tule vanhemmilta muuta kuin tuomitsemista, nurinaa ja ihmettelyä, ja ottavat entistä enemmän etäisyyttä kun en toimi heidän toivomallaan tavalla (kun ei ole varaa).

Omalla vastuulla kaikki kuten kuuluukin ja omasta itsestä tilanne johtuu, mutta on hauska sitten vierestä seurata kalliilla maulla pyntättyjä ihmisiä kaikenlaisine tavaroineen ja härpäkkeineen kun rientävät ties missä menoissa ja harrastuksissa kun on jaettu oikein saavilla ja on millä mällätä niin rahallisesti kuin ajallisesti. Välillä ei uskoisi että ollaan samaa sukua. Ehkä olenkin adoptoitu. :D Ollaan niitä toisen luokan kansalaisia sitten.

Varmaan tilanne kärjistyy kun isovanhemmat muutenkin ylpeilevää sorttia, että kun hyvin menee niin sitä on kiva esitellä sitten muille ja nauttia itsekin toisten hyvinvoinnista. Nyt kun on tiukkaa ja on alkanut näkyä tuo eri asioista säästäminen, niin isovanhemmilla ei ole millä kehua muille tuttaville.

Itse sen verran hyvätuloinen että ennen perheen perustamista mällättiin kyllä itsekin, ja varmaan tästä johtuu harhakäsitys että meillä on varaa millä ostaa, matkustella ja palkata ulkopuolinen hoitaja. No, ei ikävä kyllä tätä nykyä ole. Hieman lyhytnäköistä ettei tullut laitettua säästöön rahaa silloin nuorempana, mutta minkäs teet kun elämänkokemus ja viisaus on karttunut kunnolla vasta oman perheen perustamisen myötä. Olen tullut siihen tulokseen, etteivät vanhemmat halua nähdä asiaa. Olen ollut aina omillani hyvin pärjäävä, joten pärjäävänä he haluavat minut pitääkin eivätkä suostu muuta myöntämään, muu olisi heille noloa. Toista sitten avitetaan vaikka on omista valinnoista johtuvasta niukemmasta elämästä jo ponnistanut sangen leveään elämään, mutta hän kai pysyy loppu iän autettavana. Olisi ehkä itsekin pitänyt taktikoida samalla tavoin... :D

Mistä täällä kukaan sulle osaa sanoa sen JUURI OIKEAN VASTAUKSEN mitä ilmeisesti haet?! Kaikenlaisia vastauksia ja ehdotuksia asiaan olet jo saanut ja silti edelleen jatkat tuon asian vatvomista täällä.

Se asia ei tule luonnostaan sun äidiltä, koska jotkut äidit vain ovat ihan viileitä eivätkä siitä koskaan tule muuttumaan. Joskus se sama piirre voi kaiken lisäksi periytyä äidiltä jollekin lapsistakin, ja se on ihan varma tieto - kun sen asian itse satun tietämään ikävä kyllä. Ei voi yleistää, mutta voin sanoa että näin olen huomannut käyvän. Se onkin sitten tosi mielenkiintoinen tilanne ja paljon jänskiä tilanteita syntyy perheenjäsenten välille. Voin sanoa, että siinä on oma puoli osattava pitää ihan itse ja sanoa vaan suorat sanat aina välillä päin naamaa kun mittari ylittyy liikaa - EI MITÄÄN MUUTA! Ei selittelyjä, ei puhumista, ei tosiaankaan mitään anomista, vaan oman PUOLENSA PITÄMISTÄ tiukin (totuudellisin) sanoin. Just silloin kun siltä tuntuu. Voin sanoa että se vähä mitä tällaiset arvostavat edesnjonkun verran on se, että sinä yhtäkkiä sanotkin jotain tosissas ja lähdet sitten vaikka omille teilles vähäksi aikaa ja jätät miettimään itsekseen. Ei auta asiaa - mutta auttaa SUA! On helpompi jättää ne asiat sitten taakse! Mulle helppoa, kun olen tempperamenttinen luonne ja sanon suoraan ja ASIASTA kun mua joku vaivaa, ymmärrän ettei se ole kaikille niin samalaista ku on erilaisia ihmisiä. Mutta kun neuvoja kyselee, niin erilaisten ihmisten neuvoja myös saa.

Mutta itsekseenki alituisesti vaan pohtimalla asiaa, varmaan selviää kaikki ihan ok. Ja keskustelupalstoilla miettiessä. Tulet kyllä selviämään asiasta varmasti joka tapauksessa joskus. Tsemppiä vaan kovasti.

Onhan meitä täällä enemmänkin syrjäytettyjä jonkin ominaisuutemme tai tekemättömyyden tai tehtyjen takia.

Kaikilla ihmisillä ei ole kykyjä eikä edes halukkuutta kohdella samanarvoisina ihmisiä ei edes omia lapsiaan. On jokin päähänpinttymä minkä mallin mukaan eletään samaa kaavaa noudattaen. Ei ole ikinä ajatellut yhtään mitään eikä päässä liiku mitään.

Pääset katkeruudesta irti kun vaan tunnustat että jotkut ihmiset ovat TYHMIÄ ja ihan suoranaisesti sitä. Käännä se voimavaraksi itsellesi että kykenet elämään itsenäisesti niin ettei ole enää keskipisteenä eikä tukiverkostoa hääräämässä ympärillä. Olet vahvemmilla vastoinkäymisten tullessa kuin sellainen jolla on aina ollut tukiverkosto ja olkapää mihinkä turvautua.

Vanhemmat kun kuolevat niin on helpompaa sellaisilla joilla ei ole riippuvuus suhdetta niihin ollut.

Mieti että kannattaisiko olla tekemisissä ollenkaan? Jos katkaisisit välit etkä enää väkisin yrittäisi?

Minulla kävi samanlailla että äitini alkoi perumaan ja unohtamaan tapaamisiamme eikä edes ilmoittanut niin annoin opetuksen että voin katkaista välit kokonaan. Ne olivat vuoden välit poikki kunnes kaikista anomuksista suostuin uudelleen. En halunnut alinomaa jäädä kakkoseksi ja toisarvoiseksi ihmiseksi lapsi perheelisten tarpeiden ollessa aina etusijalla. Pitäisi vähän lapsiperheellistenkin ajatella ettei koko ajan ole toisten varassa. Mutta kun apua on tarjolla niin itsekkyys menee ylitse kaiken niin ettei muille ole enää sijaa. HE ovat aina suureen ääneen vaatimassa koko ajan lisää ja lisää...vapaa- aikaa lisää ,hoitoapua lisää jne. Eivät he ole sakkia vaatimattomasta päästä niin kuin lapsettomat jotka jätetään yksin selviytymään.

sisarusten välisten ongelmien perusta löytyy usein lapsuudesta ja siitä, että perheen lapsia on kohdeltu eritavalla.

Minulla itsellä on kolme poikaa enkä osaisi laittaa heitä paremmuusjärjestykseen. Vanhin on todella ihana sosiaalinen poika. Hän puhuu todella paljon ja miettii asioita. Keskimmäinen poika on tosi juro - ei puhu yms. Heitän aina läppää siitä,että mitenkä hänen kanssa keskustellaan...hyvä koulussa ja urheilullinen. Haastava kumminkin luonteeltaan ja tarvitsee vielä 12-vuotiaana haleja yms. Nuorimmainen on pojista kaikken "välkuin". Hauskat jutut ja koulu menee hyvin. Kaikin puolin unelma lapsi - huono pitämään puoliaan koulussa, mutta itsetunto on hyvä.

Oma lapsuuteni : vanhemmat suosivat nuorinta siskoani - älykäs ja kaunis. Itse olen tavallinen pullliainen 8,5 keski-arvolla. Perheessämme oli väkivaltaa ja sulkeuduin kuoreeni. Äitini nälvi meitä vanhempi siskojani - aikuisena meidän välimme oli todella tulehtuneet. Muistan itsekin kuinka epäoikeuden mukaiselta tuntui kun nuorimmaista lellittiin ja hänelle ostettiin (tosin ei me paljoa mitään saatu).

Miehelläni on pikkuveli joka on äidin lellikki. Pitää jokapv äitiinsä yhteyttä ja viettää aikaansa viikonloppuisin heillä. Pikkuveli on saanut kaiken - tosin vain materiaa. Vanhemmat kiireisiä ja ostivat rahalla hyvän omantunnon. Pikkuveli ja hänen lapsensa saavat kaiken - me ei mitään, mutta meillä on se periaate, että pärjäämme omillamme. Alussa olin katkera, mutta nyt on jo helpottanut:) Olihan se hassua, että pikkuveli saa 1000 euron lahjoja ja esim. meidän eka lapsi sai jouluna nallen ja potkupuvun (arvo jotain yht. 30 €). Laitan nuo hinnat, että saatte käsityksen siitä, että mikä on ero.

Ap:lle - voite tehdä niin, että pitäkää huoli, että saatte lapstenhoitoapua - kaikki materia kannattaa unohtaa. Voitte vaikka sanoa, että "pärjäämme omillamme", mutta muistakaa heitä merkkipäivinä vaikka vain kortilla tai lastentekemillä piirustulksille (jotka ovat kultaakin kalliinpia). Tehkää pieni hajurako myös sisaruksiin yms.

No se lastenhoitoapu on unelma vain. Mutta omillamme pärjätään. Oma arki täysin perhe- ja lapsikeskeistä tällä hetkellä, miesparkakin joutunut sopeutumaan tähän kun ei ole nyt varaa ulkopuolista hoitajaa palkata että pari kertaa vuodessa päästäis vaikka miehen kanssa kahdestaan käymään jossain. Ja nyt ystävillä oma arki tuntuu sen verran hektiseltä ettei raatsi lastenhoitoapua ruinata. Sitten kun omat lapset vähän kasvaa niin jos päikseen jotenkin hoidettais heidän ja meidän muksuja tai jotain yökyläilylä, toivotaan...

Mutta reaaliteetit ollaan hyväksytty ja olen ihan tyytyväinen omaan elämään, parisuhteeseen toivoisi voivansa panostaa paljon enemmän että sen suhteen menisi paremmin mutta kaikki aikanaan.

Itse yritän omalta osalta tehdä niin kuin koen että ihmisten tulisi toisiaan kohdella, eli en ole kamala siksi muille, esim. äidille. En usko että saavuttaisin sillä mitään. Mutta täällä on tarve joskus purkaa tuntoja ja sitten tuo asia että kestääkö tilannetta oikeasti henkisesti. Ehkä jonkunlainen hajurako olisi tarpeen.

Meillä ei ole ihan sama tilanne, mutta kuitenkin... Kun minä tulin raskaaksi, anoppi puhui koko ajan siitä kuinka saamme pojan. Emme tienneet sukupuolta ennen lapsen syntymää, ja tyttöhän sieltä tuli. Anoppi oli silmin nähden pettynyt. Aloitti puhumaan, että sitten kun teette toisen ja saatte pojan jne. Syntymälahjaksi tyttö ei saanut isänsä vanhemmilta mitään, ensimmäisenä jouluna sai Citymarketista ostetun yöpaidan ja ensimmäisenä synttärinä kuuden palan palapelin. Eipä tuo lapsi (13kk) osaa vielä mitään ajatella tai olla kateellinen, mutta itseä vähän kummastuttaa, kun miehen kesällä syntynyt veljenPOIKA on jo saanut kaikenmaailman soivaa ja keinuvaa sitteriä, tonnin rattaat ja miehen vanhemmat avasivat tälle jopa oman tilin pesämunineen.

Ollaan suurinpiirtein samatuloisia miehen veljen perheen kanssa. Sen enempää me kuin velikään ei olisi tarvinnut tuollaisia lahjuksia. Toivon, ettei meidän tyttö vielä pitkään aikaan tajua tätä epätasa-arvoa. Onneksi omat vanhempani osaavat olla kaikille lapsenlapsilleen tasapuolisia sukupuoleen tai ikään katsomatta. :)

Ymmärrän sinua hyvinkin. En itsekään koskaan ollut perheen suosikki. Perheen heijastama negatiivisuus tosiaan tuntuu myöhemmälläkin iällä. Olkaa edes te vanhemmat kannustavia ja tasapuolisia. En halua kenenkään muun tuntevan sitä samaa. Jotkus luulevat että se on kateutta. Ehkä sitäkin, mutta sellaisen on turha sanoa joka ei sitä ole kokenut. Se tuntuu pistävänä viiltona sisällä mutta sitä ei uskalla sanoa kenellekään. Itsekään en ollut tarpeeksi rohkea kertomaan vanhemmilleni mitä tunnen. Ehkä rohkeus olisi auttanut. Ehkä ei. Joskus voi auttaa kun siitä juttelee. Give it a try niinkuin kaverini sanoo

En jaksanut lukea koko ketjua enkä muista edes aloitusta, mutta puran vähän sydäntäni ja ehkä tästä on jollekin lukijalle jotain apua. Sama se :). Enkä lukea kommentteja joten provot turha vaivautua.

Olen perheen esikoinen. Se joka on aina kasvatettu pärjäämään ja jonka perään ei ole paljon katseltu.

Sitten on keskimmäinen sekä esikoinen. Keskimmäisen tunnoista en osaa sanoa koska hänen ratkaisunsa on ollut ottaa asioihin etäisyyttä. Äitiimme pitää yhteyttä kun kaipaa autoa lainaan ja pakollisina juhlapäivinä. Eipä meille muillekaan soittele.

Siskoni ja minä asumme äitimme kanssa samalla paikkakunnalla. Kun lapseni olivat mumminsa ainoita he olivat suosikkeja, totta kai. Ei meitä aikuisia silloinkaan kuitenkaan unohdettu. Nyt reilu kolme vuotta takaperin siskoni sai lapsen ja jäi yksinhuoltajaksi. Tästä lähtien yhä etevässä määrin äitini aika ja huomio on mennyt heidän perheeseensä. Totta kai on upeaa että siskoani tuetaan ja yritän itsekin mm. lahjoittamalla tavaraa. Ja toki pienen lapsen kanssa tarvitsee enemmän tukea.

Se mikä itseäni on tässä pikku hiljaa alkanut syömään, että vähitellen on muodostunut ikään kuin heidän oma perheensä. Siskoni lapsi on mummilassa enemmän kuin kotonaan. Siskoni pystyy töiden ohella opiskelemaan ja näkemään ystäviään. Opiskelut aloitti vasta enkä tiedä keskusteliko asiasta äitini kanssa vai ilmoittiko vain. Siskoni vain sanelee mitä äitini pitää tehdä ja milloin hänen pitää hoitaa siskoni lasta. Hän on ominut yhteisen äitimme omaksi lapsenvahdikseen. Kalenteri on täynnä siskoni ja hänen lapsensa menoja.

Siskoni lapsi on viikoittain useita öitä yökylässä. Äitini vie usein lapsen päiväkodista ja hakee hoidosta. Siskoni on päättänyt että lapsi on hoidossa vain kolmena päivänä viikossa ja äitini hoitaa loppuajan vaikka tätä äitini aluksi vastusti ja olisi halunnut koko aika hoitoon, mutta taipui siskoni tahtoon. Siskoni määrittelee kaiken esim. mitä lapselle pitää syöttää mummilassa. Äitini vie lapsen harrastuksiin, lääkäriin jne. Toimii kuin toisena vanhempana. Upeaa siskolleni enkä epäile että silti ei olisi välillä rankkaa.

Ärsytyksen aihe itselleni on, että omat lapseni ja meidän perhe on pikku hiljaa jäänyt yhä enemmän enemmän ulkopuolelle. Meidän lapsia ei enää pyydetä hoitoon kun joka toinen viikko pariksi tunniksi. Yökylään kerran puolessa vuodessa. Lapseni saavat siis enää max. muutaman prosentin mumminsa ajasta serkkuunsa nähden. Lisäksi serkkua, joka tietenkin on myös aina samaan aikaan hoidossa, kohdellaan välillä edelleenkin kuin vauvaa ja suositaan esim. saa edelleen ottaa lapsieni kädestä leluja ja vedotaan vaan että serkku on niin pieni. Äitini usein sanoo että tuokaa lapset niin he viihdyttävät serkkua ja hän pääsee vähemmällä (eli serkun viihdyttämisenkö takia heitä pyydetään).

Lisäksi siskoani ilmeisesti ehkä tuetaan jonkun verran taloudellisesti? Ainakin hänelle aina tehdään ruokaa ja laitetaan mukaan sekä ostetaan silloin tällöin jotain. Minusta on hyvä jos taloudellisesti on tiukkaa niin tuetaan, mutta ei se siltä kivalta tunnu että vain yhdelle laitetaan ruokaa mukaan kun ennen sitä tehtiin meille kaikille. Siskoni oli ennen ainakin höveli rahan käyttäjä eikä siksi hänellä säästöjä (isäni perintöä lukuunottamatta), vaikka niitä olisikin muuten kertynyt.

En sano että tilanne olisi niin epäoikeudenmukainen kuin toisilla tänne kirjoittaneille, mutta ärsytys kasvoi niin suureksi että otin asian puheeksi. Varmaan liian myöhään, koska olin tässä vaiheessa valmis katkaisemaan jo välit ja olen edelleen, jos äitini ei yhtään ymmärrä näkökantaani. Ja eihän se mennyt kuten olisi toivonut. En meinannut saada äidistäni puserrettua edes sitä sanaa että minä ja lapseni olemme yhtä tärkeitä kuin siskoni ja hänen lapsensa. Itse olemme kuulemma syyllisiä että emme ole pyytäneet apua. Miksi olisimme kun äitini monesti sanoo että on jo vanha eikä jaksa hoitaa lapsia samalla tavalla (tämä ei kuitenkaan ole estänyt sitä että siskoni lapsi lähes asuu hänellä). Sitten marttyyriksi heittäytymistä, että hän on aina tehnyt kaiken vuoksemme, mutta ilmeisesti epäonnistunut. Syyllistämistä siitä että siskoni vaan tarvitsee nyt enemmän apua (on aina tarvinnut koska vain meiltä vanhemmilta lapsilta on edellytetty pärjäämistä omillaan). Sekä puhdasta kylmyyttä ja vastaamattomuutta. Ei siis juurikaan sen tunnustamista että ehkä siskoltani pitäisi edellyttää edes vähän enemmän oman lapsensa hoitamista ja että kaikki ei ole mennyt ihan tasa‐arvoisesti.

Jatkuu...