Kliseekokoelma

Joitakin aikoja täydellisen pimeyden vuosien jälkeen Kharima kulki polttavan autiomaan yli. Alkumatkan hän oli ratsastanut dromedaarilla, mutta se oli nääntynyt veden puutteeseen, ja Kharima oli armollisesti lopettanut sen. Tämän jälkeen hän oli jatkanut matkaansa päiväkausia, viikkoja. Vettä hän oli saanut yökasteesta ja ravintoa hyönteisistä ja madoista, joita hiekka oli täynnä; ne taas elivät pienistä hiekkakasveista, jotka kasvoivat myrkyllisen hiekkakerroksen alapuolella.
Kharimalla ei ollut mitään muuta tavoitetta matkallaan kuin päästä autiomaan yli. Hän oli kuullut, että siellä olisi vielä valtakuntia, joissa ei ollut puutetta mistään. Mahtavia hallitsijoita, kansoja ja sotureita, palatseja ja kaupunkeja. Tällä hetkellä, veden puutteen kuivattua hänen suunsa, silmänsä ja ihonsa, polttavan autiomaan korvennettua hänen jalkansa valkeiksi ja haavaisiksi hän ei ajatellut enää muuta kuin vettä. Raikasta, vilvoittavaa vettä.
Välillä punainen aurinko pilkisti esiin harmaiden pilvien lomasta, välillä taas viileä tuuli virisi hiekan ylle ja lennätti sitä pyörteinä yli kuolleen maan. Ja koko ajan Kharima käveli. Hän nosti oikeaa jalkaansa, siirsi sen vasemman eteen ja laski maahan. Nosti vasenta jalkaa ja siirsi sitä eteenpäin. Matka taittui tuskastuttavan hitaasti. Jos hän katsoi taakseen, hän näki jalanjälkensä johtavan viivasuorana polkuna tasaisella hiekkalakeudella kunnes se häipyi näkyvistä. Jos hän pysähtyi, mitä tapahtui vain harvoin, hän näki omien jälkiensä katoavan; ne valuivat täyteen hiekkaa ja hiekan pinta siloittui kuin kukaan ei olisi ikinä siitä kulkenutkaan. Pienet, ihmissilmälle näkymättömät hiekassa elävät hyönteiset tekivät työtään, liikuttelivat hiekkajyväsiä ja raapivat ravinnokseen niiden pinnasta pois myrkkyjä, jotka polttivat salakavalasti kulkijoita.
Kharima asteli eteenpäin. Hänen sieraimensa tunsivat ilman muuttuvan. Siinä oli selvästi kosteutta. Hän asteli eteenpäin kuin ei olisi havainnut mitään. Tällä vauhdilla hän jaksaisi vielä pitkään, sillä kosteuden lähde oli vielä kaukana. Ehkä päivämatkan, ehkä kahden päässä.
Hiekassa alkoi näkyä epätasaisuuksia. Se ei ollut enää aivan tasaista, vaan siinä oli pieniä laineita, ja kohottaessaan katseensa Kharima näki ensimmäiset dyynit kaukana edessä päin. Ne merkitsivät korventavan autiomaan loppua, ja turvallisen maan alkua. Jossakin niiden takana oli vettäkin.

Hän saapui dyyneille seuraavana päivänä. Kosteus tuntui ilmassa nyt painostavana, härnäävänä. Hiekka oli kovempaa, jäljet eivät enää kadonneet itsekseen. Pitkä vaellus oli saanut hänen aistinsa sumenemaan. Jostain dyynien välistä singahti nuoli, joka upposi hänen paljaaseen olkapäähänsä. Siitä levisi turruttava aalto kaikkialle vartaloon. Hän alkoi vajota maahan ennen kuin ehti edes kunnolla ymmärtää, mikä häneen oli osunut. Hänen mielensä vajosi kieppuvaan usvaan – se tuntui pehmeältä ja kostealta, valheelliselta turvapaikalta.

Kharima heräsi säpsähtäen syvästä unesta. Hänen jalkansa parkuivat tuskaa, ranteet paloivat hankalassa asennossa ja suuta korvensi. Silmien avaaminen tuntui mahdottomalta, sillä luomet olivat tarttuneet lujasti kiinni toisiinsa.
Hän käsitti olevansa sidottuna kädet levälleen maata vasten. Ympärillä oli täysin pimeää. Kosteuden tunne oli lujasti läsnä. Hänen jalkansa oli kasteltu, se sai niihin korventuneet haavat sietämättömän kipeiksi, mutta samalla ne paranisivat. Käsissä oli kramppeja niiden oltua pitkään samassa asennossa. Hän tempoi siteitään päästäkseen irti, mutta se, joka hänet oli vanginnut, oli tehnyt työnsä hyvin. Lopulta hän vajosi taas tajuttomuuteen.

Kului taas aikaa. Kharima heräsi samaan pimeyteen. Hänen kätensä olivat nyt vapaat. Hän liikahti varovasti, kääntyi kyljelleen. Jostain kajasti himmeää valoa. Hän sulki hetkeksi silmänsä, avasi ne ja ryömi lähemmäs valonlähdettä. Valo tuli kapeana viiruna läheltä maata. Siellä täytyi olla ovi! Hän liikahti taas lähemmäs valoviirua. Sitten hän jähmettyi paikoilleen. Jotain oli vialla.
Kharima odotti. Pimeässä oli jotain, joka oli herättänyt hänen vaistonsa. Hän kuunteli hiljaisuutta, tunnusteli ilman liikettä ihollaan. Lopulta hän ymmärsi mikä häntä uhkasi, pimeän keskellä liikkui äänetön tappaja: hiipijä.
Hiipijä on pieni, vain pikkusormen kokoinen, pimeässä elävä hiiri. Se saattaa valoisassa näyttää vaarattomalta, mutta pimeässä se on yksi pahimpia petoja, mitä maan päällä tunnetaan. Se hiipii saaliinsa lähelle äänettömästi, etsii sen hengitystiet ja päästää niihin myrkkyannoksen jonka uhri vetää sisäänhengityksensä mukana keuhkoihinsa. Uhri kuolee nopeasti, ja hiipijä etsii itselleen reitin sen sisuksiin. Se syö uhrinsa sisältä ja jättää jälkeensä vain luut ja nahan.
Äkkiä Kharima tunsi hiipijän olevan aivan kasvojensa edessä. Hän pidätti hengitystään ja odotti. Hiipijä teki virheen. Se liikahti Khariman ja oven alta pilkottavan valokiilan väliin ja oli hetken näkyvissä. Kharima kaappasi sen tiukasti nyrkkiinsä ja puristi kuoliaaksi. Melkein välittömästi sen jälkeen ovi avautui, ja häikäisevä valo syöksyi sisään.
»Selvisit erämaasta ja pikku lemmikistäni. Nouse ylös», käskemään tottunut ääni sanoi istuvalle Kharimalle.
Hän nousi polvilleen, otti käsillä tukea maasta ja kokeili sitten jalkojensa kantavuutta. Jalkapohjia vihloi, mutta hän pysyi pystyssä. Hän avasi vähän silmiään ja antoi niiden tottua valoon.
»Pikku retkesi taisi päättyä vähän eri tavalla kuin odotit, muukalainen», ääni sanoi nyt. »Tule perässä.»
Kharima näki nyt puhujan. Tämä oli lyhyt, pyöreä mies, joka oli pukeutunut ylävartalon peittävään haarniskaan. Jalassaan miehellä oli metallisen näköiset kengät. Mies kääntyi ympäri, ja käveli valaistuun huoneeseen, sen läpi lyheen käytävään ja sieltä ulos. Ulkona oli matala pöytä ja sen vieressä kaksi rahia. Mies istuutui toiselle rahille, ja viittasi Khariman istumaan itseään vastapäätä.
Pöydän viereen tuli jostain nainen, joka toi mukanaan kaksi höyryävää kulhoa. Toisessa oli paksua puuroa, toisessa lihansuikaleita.
»Syö, muukalainen», mies sanoi ja poimi lihansuikaleen sormiinsa. »Tarvitset voimia.»
Kharima katseli miestä ja ruokia epäluuloisesti, mutta kun hän näki, että mies söi kummastakin kulhosta, uskaltautui hänkin ottamaan pienen palan lihaa. Ennen kuin hän huomasikaan, hän ahmi sitä niin paljon kuin ehti suuhunsa työntää.

»Milloin aiot kertoa miksi pelastit minut?» Kharima kysyi isännältään oltuaan viikon tämän hoivissa. Hän oli saanut voimansa takaisin, jalkojen haavat olivat parantuneet, ja hän alkoi pitkästyä. Hän oli yhä vanki. Häntä ei päästetty pois kivimuurien ympäröimästä pihasta. Muurien sisällä oli kaksi ikivanhaa taloa, molemmat rapautuneita ja hauraan näköisiä, kaivo ja pieni kasvimaa. Isäntä, jonka nimeä Kharima ei vieläkään tiennyt, tuli pihaan muurin yli puista alas laskettavaa siltaa myöten. Hän veti sen aina mennessään takaisin ylös, joten pihalta ei ollut minkäänlaista reittiä ulos. Kharima miettikin jatkuvasti, että mitä tarkoitusta varten suljettu piha oli alun perin tehty.
Hän oli saanut aseensa takaisin. Hänellä oli pitkä, kevyt miekka, joka oli valmistettu muinaisten jumalien antamasta metallista. Sitä ei kukaan enää osannut valmistaa, ja nykyään sitä löytyikin yhä harvemmin mistään. Vaatteidensa sisäpuolella, aivan ihoaan vasten hänellä oli lyhytteräinen tikari. Lisäksi hänellä oli puhallusputki ja siihen rasiallinen nuolia. Suojana vihollisia vastaan hänellä oli nahkainen rintapanssari, reisillä ohuet rautalevyt ja kaulassa nahkainen kauluri. Muuten hän luottikin omiin aisteihinsa ja ketteryyteensä.
»Seurasin matkaasi aavikon halki», isäntä vastasi Kharimalle tämän kysymykseen. »Ja kun näin, että selviät siitä, aloin uskoa, että selviät eräästä tehtävästä, mitä en itse voi tehdä.»
Kharima puisti päätään. »Autiomaassa olin yksin. Siellä ei varmasti ollut ketään minua seuraamassa. Vähiten sinä, vanha mies!»
»Seurata voi monella tapaa», isäntä vastasi hymyillen tuimasti. »Oletko valmis näkemään menneisyyteen?»
»Menneisyyteen? Tulevaisuus voisi olla kiintoisampi.»
»Tule perässäni», isäntä sanoi, ja lähti kiipeämään laskusiltaa myöten pois pihasta muurin yli. »Pääset näkemään jotain, mitä et uskoisi olevan olemassakaan.»
Muurin harjalta Kharima näki joen. Se virtasi vuolaana alas kalliolta. Sen kuohuissa näkyi sateenkaaria ja sen rannat olivat vihreät ja raikkaan näköiset. Hän ei ollut nähnyt oikeasti virtaavaa vettä kuin viimeksi lapsena. Vain seisovia lammikoita, joskus sateen jälkeen puroja, jotka kuivuivat nopeasti. Joessa oli erikoinen laite. Siinä oli iso pyörä, jonka vesi sai pyörimään. Pyörästä meni akseli puiseen rakennukseen. Hän käsitti näkevänsä vesirattaan, josta oli nähnyt kuvia joissakin vanhoissa piirroksissa.
Joen takana alkoi metsä. Eikä se ollut aivan tavallinen metsä, vaan tämä oli vihreä. Kaikki puut olivat vihreitä ja hyvinvoivia, ne kohottivat huojuvia latvojaan kohti taivasta ja punaista aurinkoa.
»Joskus kauan sitten maailma oli täynnä puita», isäntä sanoi hänelle. »Ja virtaavaa vettä ja koneita.»
Kharima nyökkäsi mykistyneenä. Hän oli kuullut paljon tarinoita vanhoista ajoista. »Siitä on satoja ja taas satoja vuosia.»
»Siitä on tuhat vuotta tai ylikin», isäntä vastasi.
»Mitä niille tapahtui... Silloin joskus?» Kharima kysyi katsellen vieläkin jokea ja metsää. Hän ei olisi halunnut tulla alas näköpaikaltaan muurinharjalta.
»Ihmiset saivat käsiinsä suuren voiman», isäntä sanoi miettiväisen näköisenä. »Niin olen kuullut. He alkoivat sotia sillä keskenään ja kaikki tuhoutui. Kerrotaan, että aurinkokin pimeni silloin ja se on vasta nyt tulossa taas esiin.»
»Niin», Kharima sanoi. Hän muisti lapsuudestaan, että aurinko paistoi silloin paljon harvemmin kuin nykyään. »Isäni kertoi, että kun hän oli lapsi, aurinko ei paistanut koskaan. Oli yö melkein koko ajan.»
Isäntä käski Khariman alas muurin päältä. »Sitä yötä kesti tuhat vuotta.»
He kävelivät peräkkäin kivettyä polkua pitkin kohti jokea ja sen varrella olevia puisia rakennuksia. Niiden välissä näkyi ihmisiä. Kohta rakennusten takaa tuli näkyviin järvi, jonka vastaranta juuri ja juuri erottui.
»Mennään sisään», isäntä sanoi erään rakennuksen ovella.

Kharima istui pöydän vieressä olevalla penkillä ja nojasi päätään käsiinsä. Isäntä kertoi hänelle menneisyydestä sellaisia asioita, mitä hän ei millään voinut uskoa.
»On ollut sellainenkin aika, että ihmiset pystyivät lentämään», isäntä sanoi ja laski pöydälle monimutkaisen näköisen koneen. »Sellainen aika, että ihmiset hallitsivat koko maailmaa.»
Kharima pudisti päätään. Lentämiseen hän ei sentään uskonut.
»Katso tätä konetta, Kharima», isäntä käski. Hän otti sen taas käsiinsä, pyöritti siinä olevaa pientä osaa ja asetti sen huolellisesti pöydälle. Koneen päällä oleva lapa alkoi pyöriä yhä lujempaa. Koko kone vaappui hetken ja kohosi sitten ilmaan pöydän yläpuolelle.
Kharima ponnahti ylös penkiltä ja astui taaksepäin. Hän tunsi kasvoillaan koneen aiheuttaman ilmavirran.
»Sitä ei tarvitse pelätä. Se on vain leikkikalu», isäntä sanoi naurahtaen vähän. »Mutta ajattele, että jos tämä olisi isompi. Vaikka tämän talon kokoinen. Sinne mahtuisi ihminen sisään. Eikö hän silloin lentäisi koneen mukana?»
Kharima myönsi, että näin siinä kävisi.
»Ja jos hän voisi ohjata sitä minne haluaisi, niin häntä ei pidättelisi suurinkaan autiomaa tai louhikko?» Isäntä jatkoi.
Kharima nyökkäsi. Kone alkoi heilahdella ilmassa ja se tipahti pyödälle kumolleen.
»Ajattele, jos olisi sellainen voima, että tämä pysyisi ilmassa pitempään”, isäntä sanoi hiljaa. »Eikö silloin olisi mahdollista hallita koko maailmaa?»
Vastahakoisesti Khariman täytyi myöntyä isännän ajatuksiin. »Tuo kone ei kanna ihmistä», hän sanoi kuitenkin.
»Ei kanna, ei», isäntä vastasi. Hän puhalsi huonetta valaisevan lampun sammuksiin. »Nyt näet toisen ihmeen.»
Äkkiä pöydän yläpuolelle syttyi kirkas, vakaa valo. Se häikäisi silmiä yhtä paljon kuin aurinko, vaikkakin se oli väriltään valkoinen.
»Tässä on voima, jolla voi tehdä mitä haluaa», isäntä sanoi hyvin painokkaasti. »Tämä on vanhan ajan ihmisten salaisuus.»
Kharima lähestyi pöytää vastahakoisesti. »Sehän on valo» hän sanoi kummeksuen. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin kirkasta valoa.
Isäntä nyökkäili. »Tule perässäni, niin kerron sinulle jotakin, mistä et ole koskaan kuullutkaan.»