Tarinasi eristäytymisestä

PPS Erityisesti minua kiinnostaisi tietää, onko muilla ihmisillä vastaavia eristäytymiskokemuksia sen suhteen, että periaatteessa olisi ollut todella hyvätkin mahdollisuudet olla supersosiaalinenkin vielä nykyisessäkin pisteessä - siis ottaen huomioon kaikki ne ihmiset, joihin olette elämänne aikana tutustuneet ja joiden kanssa olette kaveeranneet - mutta syystä tai toisesta olette tavalla tai toisella ajautuneet erillenne.

Taidat esittää myös viisasta.
Parannusehdotus: Vähennä itsesi tarkkailua, älä jännitä itseäsi, lisää höpö-puheita. Se avaa muut ihmiset ja he alkavat puhumaan, silloin voi pikku hiljaa alkaa laukomaan viisauksiasi, joita kukaan ei oikeasti kuuntele, mutta saathan itsellesi hyvän olon.
Saattaa olla, että siten löydät samanlaisen kuin itse olet, mutta sen sitten on täysin sinun oma syysi :-)

Tarinani on se perinteinen; yksinäisinä iltoina oli tapana juoda alkoholia, mikä vähitellen aiheutti miestissit joka taas vaan lisäsi yksinäisyyttä entisestään jne.

Minä eristäydyin kun olin vasikoinut väärän potilaan potilastietoja.Yleensä vasikoinnista ei tule seuraamuksia mutta tämäpä potilas tuli vastaan syrjäkujalla ja pisteli turpaan niin että naamani näyttää aivan kammottavalta,en ilkeä olla ihmisten ilmoilla.Myös jokin häikkä tuli sisäelimistöön koska en pysty pidättämään ulosteitani eli mulla on vähän väliä kuset ja paskat housuissa.

Hyvin tutulta kuulostaa. Musta on kans aina tuntunut, että suurin syy yksinäisyyteen on vähän erkoisemmat mielenkiinnon kohteet, kuten historia, antropologia, paleontologia, hiukkasfysiikka jne. Mutta sen lisäksi mulla on kyllä taustalla koulukiusaustaustaa, huonot kotiolot ja näistä seurannut huono itsetunto, yli 10 vuoden masennus, työttömyys ja rahattomuus.

Olis kova tarve löytää samanhenkistä seuraa, mutta vastaavia, hieman syvällisempiä ajatteleviä tyyppejä ei tapaa juuri missään. Tai jos joskus saisin parannettua tilannettani sen verran, että pääsisin yliopistoon niin ehkä sitten siellä. Vaikka oonkin tullut elämäni aikana jonkin verran ihmisten kanssa juttuun eri opinahjoissa ja työpaikoilla niin ei siitä loppupeleissä oo ikinä mitään ystävyyssuhteita seurannut kun en kerta kaikkiaan jaksa puhua BB:stä, jääkiekosta, ryyppäämisestä jne. Onneks omaa veljeä sentään kiinnostaa hieman samat aiheet, ettei tartte ihan seinille puhua.

Minua ei myöskään ole koskaan kiinnostanut ne tavanomaiset lätkät, hauikset ja päihteet. En nyt väitä, että omat kiinnostuksen kohteeni olisivat sen älyllisempiä, mutta muut jaksoivat aina puhua jostain, mikä itseäni ei kiinnostanut. Yläasteella jäin ulkopuolelle, koska muut katsoivat tarpeelliseksi ruveta jauhamaan paskaa kustannuksellani. Jäin siis ilman kavereita juuri siinä iässä, jossa kavereiden merkitys on suuri. Siinä missä muut pätivät porukassa ja saivat toistensa hyväksyntää, minä jouduin olemaan jatkuvasti varuillani nolaamisen ja nöyryytyksen vuoksi. Asiaa ei helpottanut ollenkaan se, että itsetuntoni ja itseluottamukseni poljettiin maahan jo lapsena alkoholistiperheessä, jossa ei myöskään saanut tukea, eikä turvaa. Pahimmillaan minua haukuttiin ja syyllistettiin sekä kotona, että koulussa.

Kun on joka suunnasta annettu ymmärtää, että on jokseenkin outo ja typerä, eikä osaa tehdä mitään kuten muut, on hyvin vaikea osallistua edes keskusteluun huonon itsetunnon kera, ja siihen päälle vielä ne aiheet, jotka eivät itseä kiinnostaneet. Alemmuuden tunne ja epäonnistujan "titteli" tietenkin jäivät päälle.

Minulla ei myöskään ole ollut paljoa mahdollisuuksia tutustua kehenkään, koska en sattuneista syistä pyöri piireissä. Sitä kauttahan ne uudet tuttavuudet tavataan. Meillä ei käynyt ketään kyläsillä, emmekä me käyneet kenelläkään kyläsillä. Kaiken lisäksi kerrostalo jossa asuimme, oli mummo ja pappa -talo, eli elämänsä ehtoopuolen asukkaita odottelemassa esiripun laskua. En siis ikinä törmännyt kehenkään sellaiseen, jonka kanssa olisi voinut edes elätellä toiveita seurasta. Nyt ihan viime vuosina luonto on saanut aikaan nuorennusleikkauksen tähän mökkiin, eli vanhuksia on poistunut keskuudestamme ja heidän kämppänsä ovat saaneet uusia asukkeja. Nykyään täällä asuu nuorisoakin, mikä on sikäli paskamaista, että silloin kun itse oli sen ikäinen ja olisi ollut kova tarve juuri sen ikäiselle seuralle, ei sellaista ollut. Nyt kun itsellä alkaa tulemaan ikää, on talo, tottakai, täynnä juuri sen ikäisiä, mistä itse jäi paitsi aikoinaan.

Joka tapauksessa nyt on tullut törmättyä käytävällä ja pihalla ihmisiin ja heidän kaveripiireihin, joille tulee moikkailtua kylilläkin ja ehkä vaihdettua sana, tai parikin. Aiemmin olin ollut täysin ilman kontaktia muihin, kun en tuntenut ketään. Näköjään riitti vain se, että asuu samassa talossa, että porukat omasta halustaan edes moikkailevat. Ennen tuota tapahtui vain talon vanhusten kanssa, joita ei edes usein nähnyt. Se, että nuoremmatkin porukat edes noteeraavat jollain lailla, on ilmeisesti nostanut hivenen itsetuntoani. Huomasin viime kesänä, etten tuntenut enää ylivoimaisena ajatusta siitä, että olisin ruvennut itse jauhamaan sontaa jonkun ventovieraan kanssa. Kunpa tämäkin vain olisi tapahtunut aiemmin.

Miestissit sai mut eristäytymään muista. En kehtaa poistua kotoa kun paksukaan toppatakki ei piilota niitä muiden katseilta.

Meitsin eristäytyminen johtuu siitä mistä kaikkien muidenkin tämän palstan miesten - Miestisseistä.

Olin tosi pitkään yksinäinen ja sitten keksin aloittaa joka iltaisen oluen nauttimisen, kiroan sen päivän kun siihen lähdin.

Olut aiheutti mulle nää miestissit, ja nyt mut on tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen.

Itsemurhaakaan ei voi tehdä ku ruumishuoneella naurettais mun daisareille.

Olen nykyisin 23 vuotias mieshenkilö.

Alkoholisti vanhemmat, joten kavereita ei voinut tuoda koskaan kylään, elämä oli lapsena jo niin vaikeaa että suljin kaiken sisääni.

5 luokalla jouduin raiskauksen uhriksi josta alkoi massiivinen alamäki henkisesti, siitä seurasi kiusaaminen joka jatkui ylä-asteelle asti, ylä-asteen alussa kaikki kaverit hävisivät, kiusaamienn ylä-asteella oli päivittäistä ja melkein koko koulu osallistui siihen, hakattiin ja syrjittiin ja puhuttiin valheita, monesti opettajatkin nauroivat. Lopetin puhumisen ikäisilleni kokonaan.
Tuo aika oli niin rankkaa että yritin itsemurhaakin kahdesti.
Selvisin ylä-asteen valtavalla määrällä poissaoloja juuri ja juuri.

Ylä-asteen jälkeen meni 4 vuotta neljän seinän sisällä kotona, olin henkisesti ihan sekaisin ja olin jo päättänyt että tappaisin itseni ennenkuin täytän 20.
Armeijastakin sain vapautuksen kun taisivat nähdä että en ole ihan terve.

Nyt olen asunut 2 vuotta yksin ja elämäni on pelkkää paskaa edelleen, vain mtt käyntejä ja jotain kuntoutus ohjelmaa vaikka " kuntoutumisesta " ei ole toivoakaan. En edelleenkään kykene sosiaalisiin suhteisiin, monesti jo kotoa lähteminen vie kaikki voimat. En enään edes odota elämältä mitään vaan olen luovuttanut kaiken suhteen.

Eristäytymiseni johtuu miestisseistäni.

Vähän samanlaista itselläni kuin aloittajalla. En sinänsä ole "epäsosiaalinen" henkilö joka pelkäisi ajatustakin puhua toisille ihmisille. Minulla ei vain ole tarvetta puhua, jos kyse ei ole asioista, jotka minua aidosti kiinnostaa. Kun puhe kääntyy näihin, niin saatan alkaa hyvinkin puheliaaksi. Ryyppäys ja muu bilekulttuuri ei minua kiinnosta, enkä koe mitään halua näytellä toisin, vaikka se kavereita toisikin.

Ala-asteella olin vielä ihan perustyyppi ja vähän kaikessa mukana. Siinä 5. ja 6. luokan aikaan alkoi tapahtua muutosta, kun muut alkoivat kiinnostua juuri "aikuisten asioista", ajautuivat erilaisiin hengailuporukoihin ja aloittivat ryyppäämisenkin. Itse jotenkin olin aina sellainen koti-ihminen, etten tykännyt ajatuksesta hengata kaupungilla muiden kanssa koulun jälkeen.

Yläasteella aloin olla jo kunnolla ulkopuolinen, vaikka tulinkin jossain määrin juttuun tuttujen luokkakavereiden kanssa. Heillä vain oli nuo uudet juttunsa, joihin itselläni ei ollut kiinnostusta. Sama homma eteni sitten lukiossa, kun bile- ja dokauskulttuuri muiden osalta vain kasvoi, ja itse olin vieläkin ulkopuolinen näistä jutuista.

Opiskelen nyt yliopistossa, ja melko ulkopuolinen olen yhä, vaikka juttuseuraa onkin löytynyt. En ole osallistunut mihinkään opiskelijarientoihin, mikä myös vaikuttaa.

Mitään kiusaamista en ole joutunut kokemaan, mutta itsetuntoa on koeteltu kyllä. "Joukko tuo turvaa" pitää paikkansa, olen aina ulkopuolisena saanut miettiä, että mitäköhän nuo muut minusta ajattelevat, ja että en kai vaikuta aivan yksinäiseltä luuserilta. Olisi paljon helpompi vain mennä muiden mukana, mutta kun en vain ole sellainen. Tietyssä mielessä olen oppinut sosiaalisemmaksi, vaikka hyvin varautunut olenkin, ainakin uusissa ihmissuhteissa. Vieraille ihmisille puhuminen ei enää tunnu niin kummalliselta.

Varsinaisia kavereita minulla ei vieläkään ole, pelkästään sellaisia hyvänpäiväntuttuja, joiden kanssa voi vaihtaa muutaman sanan esimerkiksi bussissa matkalla kouluun. Mielissäni kyllä olisin, jos löytyisi samanhenkisiä kavereita, joiden kanssa tehdä jotain muutakin, mutta ei mulla ole mitään pakottavaa tarvetta siihen. Kunhan katselen tilannetta.

Älä miestissimies vastaa kuin yhdellä vastauksella. On idioottimaista lukea, kun pitää saman kirjoittajan tehdä viisikymmentä eri vastausta eri nimimerkeillä.

"tai jonkun satunnaisen muijan tisseistä" - Tarkoitat kai "tai jonkun satunnaisen miehen tisseistä" ? Ja koska sinä olet se satunnainen mies jonka tisseille ne nauraa niin siksi olet eristäytynyt ?

www.devilsarereal.blogspot.fi

Netti on nykyisin täynnä kriminaaleja terroristeja, tämä suoli24
sivusto on siitä hyvä esimerkki. Nämä paskhaterroristit pyrkivät
terrorisoimaan, kylvämään sontaa mitä erinäisemmin keinoin.

Ilmeisesti nämä vielä usein ovat näitä kriminaaleja rikollisin keinoin
toisten ihmisten nettilaitteiden haltuunsa kaappaajia, tämä
nykyinen nettipaskhateknologia antaa niille keinot siihen käyttöön.

Poliiseilta nämä saavat enimmäkseen touhuta rauhassa, pollarin aika
ei riitä näiden joka sittiäisen jäljittämiseen ja ojentamiseen.
Eli voidaan sanoa, netti on rikollisten hallussa, Suoli24 sivusto
ainakin on.

http://www.iltalehti.fi/digi/2014021618044368_du.shtml

Tuntuu siltä,että missä on "tervepäisyys"?! Huomannut miten lapsen omaisia aikuisetkin ovat ja röyhkeitä. Monesti jää yksin myös siksi miten toiset kohtelevat toisia ihmisiä.
Välinpitätömyys on aika yleistä tänä päivännä. Eli ollaan niin viisaita,mutta kuitenkin niin typeriä ja niin "itsevaarmoja",että huh!Monella aikuisella ei ole itsellään keinoja kohdata asioita tai ne kohdata oikein. Joten epäsosiaalinen käytös on "cool" nylyään.
Joten yksinäisyys on monien asioiden summa. Eikä se välttämättä ole yksinäisen syy,
vaan yhteiskunta on nykyään sellainen,että kaikki pitäs laittaa samaan "muottiin".
Ihminen ei saisi olla ajattelevainen,vaan laumasielu.Sillä moni yksinäinen on hyvinkin ajattevainen ihminen ja tunteva olento. Eli pitäisi olla röyhkeä ja päällä päsmäri,joka ei paljon toisia ajettele.Eli tunteet pois meininki.Mutta onneksi vielä on maailmassa ihmisiä jotka osavat ottaa toisia huomioon.Heitä on vain liian vähän. Elisuurin osa ahneus,kateus ja yms.kuljettaa ihmisiä!

Miestissini toivat yksinäisyyden.

Hyvä LEr_123, ymmärrän sinua tosi hyvin. Kiinnostuksesi kohteet eivät kiinnosta perustyyppejä millään tasolla. Itselläni on tasan sama tilanne. Lapsista, kodinhoidosta, tv-ohjelmista, urheilusta ja mummon syntymäpäivistä höpöttäminen ei todellakaan kiinnosta yhtään. Tiedonhankkiminen erilaisista asioista, erilaisten asioiden pohtiminen on taas sellaista, mitä voisin samanhenkisen kanssa käydä läpi loputtomasti. Tukehdun siihen että kun ympärilläni on vain näitä perusjanneja, jotka eivät halua lainkaan ajatella mitään syvällisempää, oppia uutta tai kiinnostua mistään uudesta. Ryyppytyypit haluan pitää todella kaukana.
Lähipiirissä on tyyppejä, jotka haluaisivat tapaamisia ja illanviettoja, mutta: heille se tarkoittaa viinan vetämistä kaksin käsin. Ei kiitos.
Myös yhteiskunnalliset asiat ovat alkaneet kiinnostaa suuresti, eikä ympäristöni ihmiset halua ajatella sellaisia lainkaan.
Minun on elämäni aikana ollut todella helppo tutustua ihmisiin, mutta suurelta osin olen torjunut heidät, koska ei kiinnosta säätilaa tai muuta arkista vastaavaa asiaa koskeva keskustelun taso ja toisten tukipilarina toimiminen.
Nykyisin elämänpiirini on muuttunut paljon muutettuani pois kaupungista, enkä enää tutustu tähän kahvittelukaverustoonkaan. Se ei minua haittaa, koska en ennenkään viihtynyt sellaisten ihmisten kanssa, vaan koin itseni sellaisten ihmisten joukossa kovin erilaiseksi, enkä tuntenut yhteyttä kuin hyvin harvojen kanssa (pari sellaista on elämässäni edelleen, mutta fyysisesti kaukana).Mielessäni on usein toive, että kohtaisin jonkun, jonka kanssa voisi pohtia syvällisemmin maailman menoa ja asioita, joita tiedonhankinnan kautta kohtaa. Mutta tiedän kokemuksesta että sellaisia on todella vaikea löytää. Uskoisin kyllä, että jossain yliopistoympäristössä heitä voisi löytää. Senkin uskon olevan vaikeaa, koska ihmiset nyt pistävät mieluummin päänsä pensaaseen kuin miettivät ns. hankalia/vaikeita asioita. Mutta siellä voisi olla edes mahdollista löytää joku/joitakin samanhenkisiä, koska tiedonjano on se mikä saa ihmisen miettimään, jos mikään ylipäätään saa.

Mä olin lapsena koulukiusattu, luonteeltani olen aina ollut todella herkkä, jo ennen kiusaamista.
Ylä-asteikäisenä eristäydyin kokonaan muista, enkä puhunut kenellekkään. Se ei oikeastaan häirinnyt, kun siihen tottui. Ei lopulta enää osannut solmia ihmissuhteita ja alkoi viihtymään entistä enemmän yksin. Ei kiinnostanut mikään, koulunkäynnistä ei tähän päivään asti ole tullut mitään. Kaikki jäivät kesken, enkä jaksa enää edes yrittää. Sosiaaliset tilanteet ahdistavat niin paljon, enkä yksinkertaisesti tule juttuun kenenkään kanssa, ei ole mitään puhuttavaa, eikä kiinnosta tutustua kehenkään, ja haluan aina olla yksin, ellen sitten ole humalassa.
En oikeastaan tee elämälläni yhtään mitään. Päivät valuvat hukkaan eikä enää oikein tunne yhtään mitään.
Ihmiset ovat kyllä yrittäneet tutustua muhun ja pyytänyt vaikka mihin milloinkin, aluksi suostun, mutta sitten keksin jonkun esteen etten pääsekään.. ei vaan huvita eikä kiinnosta.