En jaksa enää...

Olen menettänyt koiran, hyväkuntoisena 13-vuotiaana. Vieläkin muistan sen viimeisen anovan ja jopa hätäisen katseen, joka tuo rakas ystäväni jätti jälkeensä, kun eräs tuttavani otti sen autoonsa ja vei erään metsämiehen lopetettavaksi.
Minun oli pakko siitä luopua muuttaessani avioeron myötä kerrostaloasuntoon. Koira ei olisi mitenkään oppinut olemaan yksin ja haukkumatta ollessani töissä ja poissa kotoa.
Jo muutaman viikon ennen kohtalokkaita jäähyväisiä koira aavisti, mitä minulla oli suunnitteilla ja alkoi väitellä. Se jollakin tapaa ikään kuin syytti minua, mutta alistui kohtaloonsa.
Ukkoani, joka petti, jätti ja käytti minua monella tapaa hyväkseen, en ole surrut ja kaivannut, mutta lemmikin saattaminen ennenaikaiseen hautaan oli kova paikka ja jo silloin päätin, etten hanki enää toista koiraa.
Sinun koirasi sai elää urhoollisen koiran elämän. Tavallaan se täytti tehtävänsä ollessaan sinun uskollinen ystävä ja hengen pelastaja. Ei aina se elämän pituus vaan laatu on ratkaisevaa.
Minulla on toive että voin tavata koirani tulevassa elämässä. Tavallaan se oli paras ratkaisu myös lemmikilleni. Ajattelin jopa että voisiko leikkauttaa siltä poikki äänijänteet, niin kuin olen kuullut USA:ssa, kun estävät niin naapuririitoja haukkuvien koirien suhteen.