Erään suden tarina

Minä olen nähnyt tuulen tarttuvan puun latvoihin. Minä olen kierinyt vasta sataneessa lumessa. Olen ajanut itseni väsyksiin saaliin perässä. Maailma oli minun, minä olin maailman, ja kaikki oli hyvin. Mutta minun tarinani loppui liian aikaisin, ennenkuin ehti kunnolla ottaa paikkaansa ikuisuudessa. Ehkä olisi siis paras kertoa se alusta asti, siitä mistä se alkoi, Hiljaisuudesta.

Minä jaoin emoni kohdun sisarusteni kanssa. Siitä ajasta en muista juuri mitään. Eihän minulla ollut silloin silmiä, enkä kuullut muuta kuin emoni sydänten lyönnit jossain lähellä. Niin, siellä oli hyvä olla. Lämmintä ja turvallista.

Minä muistan kylmyyden, joka iski minuun, pelon ja kauhun. Kuulin sisarusteni hiljaisen vikinän, kun emo nuoli meitä puhtaaksi, muistan miten haparoiden ryömin hänestä levinnyttä lämpöä kohti, löysin nisän ja sain suuhuni lämmintä maitoa.

Sen jälkeen ei ollut hetkeäkään hiljaisuutta. Sisarukseni olivat jatkuvasti ympärilläni, emoni ruokki meitä, vuotta vanhemmat sisarukseni kävivät ihmettelemässä meitä. Meitä oli yhteensä viisi, aivan kuten vanhempia sisaruksianikin oli ollut. Meidän maailmamme oli silloin vain se pieni maahan kaivettu luola. Ei ollut muuta, ei meille. Se aukko, jonne sukulaiseni katosivat, oli pelottava, haisi oudolta. Sitten silmäni aukenivat, ja aukko oli kiinnostava, ja vaikka pelkäsin menin ulos.

Miten suuri maailma olikaan! Näin puut, melkein ikuisuuden ikäiset, kohoamassa kohti kylmän sinistä taivasta. Kauempana kohosivat vuoret, vieläkin vanhemmat. Emoni ajoi minut takaisin pesään, mutta taivas oli jo jäänyt mieleeni, enkä voinut vastustaa halua nähdä sitä taas. Lopulta meitä ei enää estetty tulla ulos. Me leikimme päivät pitkät, kaivoimme maata tutkien sen hajua. Joskus löysimme kuollutta lihaa, pieniä eläimiä, hiiriä tai päästäisiä, joista kammailimme kuin suurestakin aarteesta.
Vanhemmat metsästivät. Vanhemmista sisaruksistani kolme oli vielä elossa, ja yksi heistä jätettiin vahtimaan meitä kun muut lähtivät. Emme silloin vielä tienneet minne he menivät, mutta palatessaan heidän suunsa haisi hyvälle, ja he oksensivat meille lihaa. Emme olleet kertaakaan nälkäisiä. Me opimme laumamme arvojärjestyksen, emoni oli Suurin, ja isäni myös, ja me kilpailimme keskenämme siitä kuka meistä oli vahvin ja suurin. Me sulauduimme laumaan kiinni, opimme ja näimme.

Eräänä päivänä, kun koivujen lehdet olivat muuttuneet keltaisiksi ja taivas harmaaksi, ja pohjoisen lyhyt kesä oli melkein jo ohi, kuulin sen oudon ääneen. Se kumpusi maasta, puista ja kaukaisista vuorista, se kulki sisälläni kuin kirppu turkissani, sai minut levottomaksi. Sisarukseni käyttäytyivät samoin, ja silloin emo vihdoin otti meidät mukaansa metsälle. Hän kertoi että se oli Rytmi, se joka on kaikessa olevassa, ja että nyt kun kuulimme sen, olimme tarpeeksi vanhoja oppimaan. Hän näytti meille paikat missä hanhet pesivät keväisin, järven rannoilla. Nyt niiden pesät olivat tyhjinä, vain muutama laiska uiskenteli vielä tummassa vedessä, odottivat sopivaa hetkeä lähteä talveksi pois. Emo näytti polun jota riista käytti kulkiessaan juomaan, jokainen oksa ja kivi haisi hyvälle, ja me tiesimme viimein mistä liha tuli. Emo vei meidät kiertämään peuroja, ne mulkoilivat meitä tummilla silmillään valmiina ryntäämään pakoon jos astuisimme liian lähelle. Me olimme kärsimättömiä ja valmiina kokeilemaan onneamme, mutta emo kielsi meitä ja käski meidän istua, katsella ja oppia. Ja sen me teimme. Rytmi voimistui jokaisella sydämmen lyönnillä, teki meidät yhdeksi saaliin ja ruohon ja taivaan kanssa. Emo opetti meitä varomaan haaskoja, sillä ne tappanut eläin saattoi olla vielä lähistöllä. Yksi siskoistani oli typerä, ja meni suin päin karhun tappaman hirven haaskalle. Karhu tuli takaisin tuulen alapuolelta ja repi siskoni kappaleiksi. Me surimme, mutta otimme oppia.

Myöhemmin me kokeilimme onneamme peurojen kanssa. Ne olivat liian nopeita meidän honteloille jaloillemme. Mutta me voimistuimme ja tulimme ovelammiksi, seurasimme vanhempien liikeitä ja olimme mukana kaadossa. Me ahmimme veristä lihaa kiihkoissamme, elämä tuli kuolemaksi, ja kuolema elämäksi.

Kaksi vanhemmista sisaristani lähti pois. He olivat olleet levottomia koko kesän, heidän Rytminsä oli epätasainen. He haistelivat ilmaa, kuin haistaakseen siinä jotain muuta kuin metsän ja saaliin hajun. Lopulta emoni hyökkäsi heidän kimppuunsa, ajoi heidät pois luotamme. Kun kysyin syytä, hän vastasi että niin kuului tehdä, koska heidän oli määrä lähteä. Joskus joku minun pentueestani kuulisi saman minkä he kuulivat, ja jos emme itse lähtisi meidät pitäisi pakottaa. En tiennyt silloin mitä hän tarkoitti. Muutamana iltana sisareni ulvoivat kaukana. Lopulta he eivät enää ulvoneet, tai tuuli oli vienyt heidän laulunsa. Ehkä he kuolivat. Ehkä he pääsivät sinne, minne heidän pitikin päästä.

Sitten satoi lumi. Se oli outoa ja kiehtovaa, ja minä ja kolme sisarustani telmimme tuoreessa lumessa. Se suli pois, mutta lisää lunta satoi pian sen tilalle, ja sillä kertaa se jäi.

Juoksin yksinäni kuun valaisemalla hangella, jahtasin varjoani. Pelästytin riekot talvipesistään, haistelin jänisten tuoreita jälkiä. Taivas hehkui revontulien väreissä, kuolleet sukulaiseni tuikkivat tähtien lomassa. Kohotin kuononi ja ulvoin kaiken sen haluni elää, mitä sillä hetkellä tunsin. Kauempana sukulaiseni yhtyivät minuun, kunnes taivas oli täynnä laulua ja revontulia.

Uroshirvi oli vanha, haistoin sen kuolan ja hien, sen nivelten ratinan. Minä saavutin sen ensimmäisenä, upotin hampaani sen kaulaan. Veri virtasi suuhuni, sekoitti elämämme, teki meistä yhtä. Rytmi kiihtyi kun meidän molempien sydämmet löivät samaan tahtiin, kunnes hirven sielu pakeni tähtien peittämälle taivaalle. Me ulvoimme kiitoksemme sen sielulle, ja hetken maailma oli meidän.

Juoksin kiinni tuulen ja maistoin usvaa. Kuljin kauas, aina vuoren juurelle asti, katsoin sen korkealle kohoavaa rinnettä joka oli kohdannut maailman. Tiesin sen toisella puolella olevan muita susia, olin kuullut niiden laulun silloin kun ilma oli tyyni. Jokin ääni käski minua lähtemään, kuten vanhemmat sisareni olivat syksyllä lähteneet, sillä nyt ymmärsin heidän levottomuutensa. Mutta käänsin selkäni vuorelle ja palasin takaisin emoni metsästysmaille.

Kevät sulatti lumen pois, sai aikaan tuhansia pikku puroja ympäröivään metsään. Eläimet alkoivat lisääntyä. Emonikin. Hän synnytti neljä pentua, ja kuten meitäkin aikanamme, kaikki tutkivat niitä, painoivat niiden hajut mieleensä.
Me metsästimme, kaadoimme hirvien vasoja ja poikasia kantavia peuroja jotka eivät suurella vatsallaan pääseet pakoon. Yhdestä riitti meille ruokaa viikoksi. Se oli hyvää aikaa.

En tiedä miksi niin kävi. On hankala muistella jotain tiettyä tapahtumaa, koska miksi yhdellä normaalilla teolla olisi mitään merkitystä? Kenties haaska, josta söin, oli pilaantunutta, tai ehkä myrkytettyä. Ihmiset ovat ovelia, ja vaikka me olimme piilossa ja salassa, joku saattoi silti keksiä syyn tappaa meidät. Ehkä. Kuten sanoin, en ole varma. Kenties jokin oli vialla jo pidempään, mutta olin niin täynnä elämää etten huomannut sitä.

Kipu oli niin kova. Se levisi vatsastani kaikkialle, enkä voinut kuin uikuttaa kun emoni nuoli kasvojani. Olisin halunnut sanoa miten kiitollinen olin, mutta en pystynyt. Luulen että koko laumani oli siellä. Ainakin toivon heidän olleen. Muistan vain kaksi hohtavaa valoa, olivatko ne emoni silmät, vai ehkä kuu, jonka näin kahtena? Sitten tähdet olivat ympärilläni, ja revontulet, ja hetken oli täydellinen hiljasuus, ennenkuin taivas täyttyi laulusta, jonka laumani lauloi saattaakseen sieluni vapaaksi.

Niin päättyi elämäni sutena. Leijailin muiden sielujen joukossa, en tiedä kuinka kauan, tai mistä minne asti, eillisestä huomiseen vai huomisesta eilliseen. Sitten jokin kiskaisi minut, veti minut uuteen ruumiiseen, joka oli aivan toisenlainen kuin se mihin olin tottunut.

Unissani kuulen yhä puunlatvojen suhinan, ja sen uroshirven nivelten ratinan, sydäntemme rytmit. Joskus unissani juoksen varjona susien rinnalla. Tiedän etteivät sudet elä kauaa, tai ehkä se elämä mikä minulla silloin oli, tapahtui kaukana menneisyydessä. Kenties ne sudet eivät ole sisariani. Ehkä he ovat heidän pentujansa, yhä piilossa kaikelta. Haluaisin uskoa niin. Se lohduttaa minua silloin kun tämä maailma on liian raskas, elämä liian turha elettäväksi.

Kun ulkona on pakkanen, ja revontulet loimottavat taivaalla, pystyn yhä muistamaan ikuisuuden nähneen vuoren. Pystyn yhä maistamaan, miltä vapaana juossut tuuli maistuu.





Tässä nyt oli tämmöinen... Kommentteja?