olin tipahtaa tuoliltani kun luin paikallisen kaupungin ehdokaslistaa.. Olen itse keikkunut uskon ja epäuskon rajamailla viimeiset 5 vuotta ja harkinnut ero kirkosta ja silti halunnut kuulua siihen ryhmään, johon mummini minut aikoinaan tutustutti. Olen varsin tavallinen kristitty.
Ehdokkaana oli edesmenneen mieheni veli. Hän joka minut syvimpään suohon kirosi, kun kuuli erostamme veljensä kanssa. Ja kun olin rakastunut johonkin toiseen.. Ja pian eromme jälkeen, hänen veljensä teki itsemurhan. Siitä alkoi minun ja lastemme (hänen veljensä lapsien, omien kummilapsien) maanpäällinen helvetti.
Sellaista panettelua, pahan puhumista selän takana, vaarallisia ohituksia tiellä, häirikköpuheluita minulle sekä useille tuttavalleni.vainoamista ja valehtelua.
Päätin, että minua hän ei riko. Hän oli minulle vähitellen ilmaa. Saatoin tervehtiä julkisilla paikoilla, tervehtiä vaimoaan ja lapsiaan, hän ei siihen pystynyt.
Hän ei suostunut näkemään veljensä vuosia kestänyttä masennuskierrettä. Ei epätoivoisia yrityksiä jättää kaikki jo aiemmin. Veljensä huusi ja käski ottamaan niskasta kiinni ja lopettamaan ruikutus.. Niin hän tuki silloin masentunutta veljeään.
Kukaan sukulainen ei tiennyt, että vähitellen mieheni muuttui väkivaltaiseksi ja arvaamattomaksi. Viimeisin pisara oli, kun mieheni paiskasi poikamme 3vmseinään väsymyksen ja ärtymyksen keskellä. Silloin aloin etsiä uutta kotia lapsillemme.
Asumme miehen suvun kanssa yhä samalla paikkakunnalla, he ovat minulle ja lapsille kylmää ilmaa.. Lapsille olen sanonut että pitäkää yhteyttä serkkuihinne, mutta aikuisiin voi olla vaikeaa enää luottaa. Olen vain todennut, että joidenkin aikuisten on liian vaikeaa kohdata omat pelkonsa ja selviytyä kriiseistä, ilman että on löytänyt syylliseksi jonkun ulkopuolisen. Nyt se olin minä, ja osittain toki lapsetkin -koska menettivät isän lisäksi koko suvun. Onnekseni minulla on ollut ihana ja rakastava lähiverkko. He ovat aina auttaneet ja tukeneet.
Minua alkoi kylmätä seurakunnan 'hyvän paimenen ehdokkuus'.... Onko tämä viimeinen niitti kirkosta eroamiseeni. Ehkä.. Kuinka kukaan niin paljon sisimmässään vihaa ja kaunaa kantaen, voi aidosti kertoa olevansa kaiken kansan edustaja, läheisistään ja erityisesti lapsien hyvinvoinnista huolissaan oleva?
Ehkä jonkun rukouksia on kuultu, ehkä joku on oppinut ja muuttunut...
Ehkä minä kuitenkin eroan nyt kirkosta. Olkoon ehdokkaana kuka tahansa. Käytän rahani jatkossa omien lasten hyvinvointiin.
Ehdokkaana oli edesmenneen mieheni veli. Hän joka minut syvimpään suohon kirosi, kun kuuli erostamme veljensä kanssa. Ja kun olin rakastunut johonkin toiseen.. Ja pian eromme jälkeen, hänen veljensä teki itsemurhan. Siitä alkoi minun ja lastemme (hänen veljensä lapsien, omien kummilapsien) maanpäällinen helvetti.
Sellaista panettelua, pahan puhumista selän takana, vaarallisia ohituksia tiellä, häirikköpuheluita minulle sekä useille tuttavalleni.vainoamista ja valehtelua.
Päätin, että minua hän ei riko. Hän oli minulle vähitellen ilmaa. Saatoin tervehtiä julkisilla paikoilla, tervehtiä vaimoaan ja lapsiaan, hän ei siihen pystynyt.
Hän ei suostunut näkemään veljensä vuosia kestänyttä masennuskierrettä. Ei epätoivoisia yrityksiä jättää kaikki jo aiemmin. Veljensä huusi ja käski ottamaan niskasta kiinni ja lopettamaan ruikutus.. Niin hän tuki silloin masentunutta veljeään.
Kukaan sukulainen ei tiennyt, että vähitellen mieheni muuttui väkivaltaiseksi ja arvaamattomaksi. Viimeisin pisara oli, kun mieheni paiskasi poikamme 3vmseinään väsymyksen ja ärtymyksen keskellä. Silloin aloin etsiä uutta kotia lapsillemme.
Asumme miehen suvun kanssa yhä samalla paikkakunnalla, he ovat minulle ja lapsille kylmää ilmaa.. Lapsille olen sanonut että pitäkää yhteyttä serkkuihinne, mutta aikuisiin voi olla vaikeaa enää luottaa. Olen vain todennut, että joidenkin aikuisten on liian vaikeaa kohdata omat pelkonsa ja selviytyä kriiseistä, ilman että on löytänyt syylliseksi jonkun ulkopuolisen. Nyt se olin minä, ja osittain toki lapsetkin -koska menettivät isän lisäksi koko suvun. Onnekseni minulla on ollut ihana ja rakastava lähiverkko. He ovat aina auttaneet ja tukeneet.
Minua alkoi kylmätä seurakunnan 'hyvän paimenen ehdokkuus'.... Onko tämä viimeinen niitti kirkosta eroamiseeni. Ehkä.. Kuinka kukaan niin paljon sisimmässään vihaa ja kaunaa kantaen, voi aidosti kertoa olevansa kaiken kansan edustaja, läheisistään ja erityisesti lapsien hyvinvoinnista huolissaan oleva?
Ehkä jonkun rukouksia on kuultu, ehkä joku on oppinut ja muuttunut...
Ehkä minä kuitenkin eroan nyt kirkosta. Olkoon ehdokkaana kuka tahansa. Käytän rahani jatkossa omien lasten hyvinvointiin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Pystytkö antamaan anteeksi? Älä koveta sydäntäsi...