Yritti murhata myös isän?

Jos bussikuski on äkkinäinen, niin why not. Nythän niin ei ollut vaan hän toimi ansiokkaasti.
On kyllä ristiriitatilanteeseen asetettu bussikuski jos kohta lapsen isäkin ja yksi kärsivä lisää on vanhimman lapsen isä.

Jos helvetissä joskus tavataan ko. äidin kanssa, niin hakkaan sen mennen tullen. Kostoksi lapsien murhasta.

Niin. Miten tämä eroaa koulumurhista? Koulumurhaajia vihataan ja kotimurhaajia ei - varsinkaan, jos murhaaja on äiti.

Ovatko omat lapset mitättömämpiä kuin koulutoverit?

asia oli kirjoitti:

Niin. Miten tämä eroaa koulumurhista? Koulumurhaajia vihataan ja kotimurhaajia ei - varsinkaan, jos murhaaja on äiti.

Ovatko omat lapset mitättömämpiä kuin koulutoverit?

.

Kyllä pitäis opettaa ihmisille elämänhallintaa pakollisena oppiaineena jo koulussa

.

Olisi jättänyt lapset tekemättä, jos niiden seura niin kovin vituttaa. En voi käsittää, että kukaan tappaisi lapsensa siksi ettei toista vanhempaa vaikkapa lapset kiinnostaisi yhtään. Omaa lihaa ja verta kuitenkin.

Kuten artikkelissa todettiin, päässä on naksahtanut ja pahasti. Kukaan terve ihminen ei noin toimi.

No nyt on tuomari runontaja löytänyt fifty-fifty-ratkaisun.

mies laista lastenhoidosta - nainen tappoi lapset

sikstisikst kirjoitti:

No nyt on tuomari runontaja löytänyt fifty-fifty-ratkaisun.

mies laista lastenhoidosta - nainen tappoi lapset

Ei tuollainen tapahdu ensimmäisestä, eikä toisesta vastoinkäymisestä. Takana on paljon muuta

runontaja off kirjoitti:

Ei tuollainen tapahdu ensimmäisestä, eikä toisesta vastoinkäymisestä. Takana on paljon muuta

Harvinaisen samaa mieltä. Kukaan ei tiedä mitä kaikkee perheelämä pitää sisällään ihmisten kodin seinien sisällä.

Voi herran pieksut pidät tota oikeutettuna.MISTÄ noita ämmiä sikiää . JOKAISELLA on oikeus erota ja en kyllä ihmettele jos tollasesta sairaasta ämmästä halus erota. OLIS vaan pitäny ottaa lapset mukaan että niiden henki ois säästyny.

Minusta ei ole reilua kiristää ketään eroamasta sillä, että kostoksi tappaisi lapset ja itsensä. Ihmiset eroaa tuhkatiuhaan ties mistä syistä, mutta yleensä ennenkaikkea siksi ettei yhdessä ole enää hyvä olla ja elää.

Jos ihminen on sairaalloisen mustasukkainen, se jo kielii erittäin vakavasta ongelmasta ja omistamisenhalusta. Myöskin selkeesti kontrolloimisen halusta. Harva jaksaa istua kuin koira ja antaa tassua toisen käskiessä. Jos suhde on kuin vankila, jossa toinen osapuoli kontrolloi ja vaatii, kyllä se rakkaus varmasti ennenpitkää katoaa. Ongelmia tulee.

Olen itsekin äiti ja kotiäiti. On valvottuja öitä, kun lapsi ei nuku kunnolla. Oma terveys reistaa milloinka mistäkin päin. Arkiset touhut kotosalla on aikalailla yks yhteen päivittäin eli ei aina niin mieltä ylentäviä. Ja uuvuttaa uhma ja tempperamenttisuus lapsessakin toisina päivänä valtavasti.

Mutta mikään oma ahdinkoni ja mielialan alavireisyys ei saa ajattelemaan lapsen elämän päättämistä. Korkeintaan äänesävy muuttuu ja räpätän muksulle. Tai nakitan uusiin hommiin, tihutöiden sijaan.

Tiedän kyllä mitä on väsyä ja olla sairaanakin yksin vastuussa kaikesta mitä kotona tapahtuu. Isä ei ehdi töiltään paljon kotona aikaansa viettämään. Työt on tehtävä, jotta talous toimii ja meillä on ruokaa purtavaksi. Ei siinä auttaisi kiristäminen ja kiukkuaminen tai sitten pitäisi itse painua töihin ja unohtaa kotihoidon edut omalta ja lapsen osalta.

Kaikella on hintansa. Ammatinvalintaa voi tietysti uusiksi miettiä, jos työt vie liikaa yhteisestä ajasta eikä erossa olemista kestä. Mietin vain, että nykyään pääsee aikalailla helpommalla, kuin joskus muinoin. Äidit teki töitä siinä missä miehetkin, vaikka lapsi oli juuri syntynyt. Eikä itkupotkuraivarit isän osallistumattomuudesta lastenhoitoon tainnut kovin yleisiä olla. Onkohan nyky sukupolvet vaan pilalle lellitty, kun pitäisi olla kotona ja töissä yhtäaikaa kumppanin mieltä piristämässä?

No kaikenkaikkiaan ero on aina pienempi paha kuin ihmisen tappaminen. Erossa voi jos haluaa järjestellä asioitaan uusiksi ja sovittaa elämänmenojen ja tulojen mukaiseksi. Kaikki on kiinni omasta tahdosta ja kyvystä järkeillä asioita.

UPDATE_10591955 kirjoitti:

Minusta ei ole reilua kiristää ketään eroamasta sillä, että kostoksi tappaisi lapset ja itsensä. Ihmiset eroaa tuhkatiuhaan ties mistä syistä, mutta yleensä ennenkaikkea siksi ettei yhdessä ole enää hyvä olla ja elää.

Jos ihminen on sairaalloisen mustasukkainen, se jo kielii erittäin vakavasta ongelmasta ja omistamisenhalusta. Myöskin selkeesti kontrolloimisen halusta. Harva jaksaa istua kuin koira ja antaa tassua toisen käskiessä. Jos suhde on kuin vankila, jossa toinen osapuoli kontrolloi ja vaatii, kyllä se rakkaus varmasti ennenpitkää katoaa. Ongelmia tulee.

Olen itsekin äiti ja kotiäiti. On valvottuja öitä, kun lapsi ei nuku kunnolla. Oma terveys reistaa milloinka mistäkin päin. Arkiset touhut kotosalla on aikalailla yks yhteen päivittäin eli ei aina niin mieltä ylentäviä. Ja uuvuttaa uhma ja tempperamenttisuus lapsessakin toisina päivänä valtavasti.

Mutta mikään oma ahdinkoni ja mielialan alavireisyys ei saa ajattelemaan lapsen elämän päättämistä. Korkeintaan äänesävy muuttuu ja räpätän muksulle. Tai nakitan uusiin hommiin, tihutöiden sijaan.

Tiedän kyllä mitä on väsyä ja olla sairaanakin yksin vastuussa kaikesta mitä kotona tapahtuu. Isä ei ehdi töiltään paljon kotona aikaansa viettämään. Työt on tehtävä, jotta talous toimii ja meillä on ruokaa purtavaksi. Ei siinä auttaisi kiristäminen ja kiukkuaminen tai sitten pitäisi itse painua töihin ja unohtaa kotihoidon edut omalta ja lapsen osalta.

Kaikella on hintansa. Ammatinvalintaa voi tietysti uusiksi miettiä, jos työt vie liikaa yhteisestä ajasta eikä erossa olemista kestä. Mietin vain, että nykyään pääsee aikalailla helpommalla, kuin joskus muinoin. Äidit teki töitä siinä missä miehetkin, vaikka lapsi oli juuri syntynyt. Eikä itkupotkuraivarit isän osallistumattomuudesta lastenhoitoon tainnut kovin yleisiä olla. Onkohan nyky sukupolvet vaan pilalle lellitty, kun pitäisi olla kotona ja töissä yhtäaikaa kumppanin mieltä piristämässä?

No kaikenkaikkiaan ero on aina pienempi paha kuin ihmisen tappaminen. Erossa voi jos haluaa järjestellä asioitaan uusiksi ja sovittaa elämänmenojen ja tulojen mukaiseksi. Kaikki on kiinni omasta tahdosta ja kyvystä järkeillä asioita.

Uupunut äiti voi masentua. Hän voi vaipua sängyn pohjalle, josta ei pääse enää ylös. Hän voi jättää lapsensa pesemättä, ruokkimatta ja hellimättä. Hän voi pahimmillaan jopa lyödä ja hänellä voi olla itsetuhoisia ajatuksia.

Mutta lähtökohtaisesti hän ei tapa rakkaimpiaan. Omien lasten tahallinen surmaaminen on niin äärimmäinen, kauhistuttava ja lopullinen teko, että yksikään tavallinen äiti ei sitä tee pelkän uupumuksen takia.




tekemä lasten surma nostaa esiin myös sen monen äidin sisällä uinuvan kammottavan pelon, jota ei kukaan koskaan sano edes ääneen. Kun äiti tappaa lapsensa, moni kysyy kuiskaten ja kauhuissaan itseltään: olisinko minä voinut tehdä noin? Olisinko minä voinut/voisinko minä kyetä tuollaiseen hirviömäiseen tekoon?

Rautavaaran tragedia voi herättää eloon jo menneet pimeät hetket, jos niitä on äidillä ollut: se voi muistuttaa synkistä öistä, valvotuista tunneista ja ahdistuksesta ja taistelusta väsymystä vastaan. Se voi muistuttaa siitä jättimäisestä vastuusta, joka jokaisella vanhemmalla on siitä sairaalasta kotiutuvasta pikkuruisesta nyytistä. Se muistuttaa meitä kaikkia myös siitä suunnattomasta vallasta, joka meillä aikuisilla pieniin ihmisiin on.

apppelsiini kirjoitti:

Uupunut äiti voi masentua. Hän voi vaipua sängyn pohjalle, josta ei pääse enää ylös. Hän voi jättää lapsensa pesemättä, ruokkimatta ja hellimättä. Hän voi pahimmillaan jopa lyödä ja hänellä voi olla itsetuhoisia ajatuksia.

Mutta lähtökohtaisesti hän ei tapa rakkaimpiaan. Omien lasten tahallinen surmaaminen on niin äärimmäinen, kauhistuttava ja lopullinen teko, että yksikään tavallinen äiti ei sitä tee pelkän uupumuksen takia.




tekemä lasten surma nostaa esiin myös sen monen äidin sisällä uinuvan kammottavan pelon, jota ei kukaan koskaan sano edes ääneen. Kun äiti tappaa lapsensa, moni kysyy kuiskaten ja kauhuissaan itseltään: olisinko minä voinut tehdä noin? Olisinko minä voinut/voisinko minä kyetä tuollaiseen hirviömäiseen tekoon?

Rautavaaran tragedia voi herättää eloon jo menneet pimeät hetket, jos niitä on äidillä ollut: se voi muistuttaa synkistä öistä, valvotuista tunneista ja ahdistuksesta ja taistelusta väsymystä vastaan. Se voi muistuttaa siitä jättimäisestä vastuusta, joka jokaisella vanhemmalla on siitä sairaalasta kotiutuvasta pikkuruisesta nyytistä. Se muistuttaa meitä kaikkia myös siitä suunnattomasta vallasta, joka meillä aikuisilla pieniin ihmisiin on.

Joo. Uskon, että aikas moni äiti välillä väsyy perinpohjin laittaessaan itsensä täysillä likoon lasten kanssa. Plus kaikki muu vastuu siinä sivussa vielä hoidettavana. Superäitejä varmaan on aika vähän, joilla ei joskus ole pinna mennyt tai tuntenut itseään perinpohjin väsyneeksi kaikkeen touhotukseen.

Mä ainakin olen ollut joskus niin väsynyt, että itkua olen porannut ja istunut lamaantuneena sohvalla. Tiuskinut ja täyskinyt, vaikka perusjutut olenkin hoitanut sittenkin, vaikka tuntuu että viimisiä vedellään näillä voimilla.

Joku tuolla päässä on silti sanonut, että mun lapsi mun vastuu lapsen hyvinvoinnista. Itse minä sen halusin tehdä tähän maailmaan ja itse minä kaiken saan myös selvittää mikä selvitettäväksi tulee. Isänkin tietysti, mutta kun itse sen lapsen kanssa päivänsä viettää niin, ei vaan voi lykätä lapsen hyvinvointia isän vastuulle, kunnes isä ehtii töistä kotiin.

On se vaan itse jaksettava, vaikka tulitikut silmäluomissa ja ryhti kumarassa, ei siinä lattialle valuminen auta. Ajatus ettei se pikkulapsi aika ole ikuista kummasti auttaa, kun tulee sellainen apua en jaksa enää metriäkään tunne. Mä myös aika usein kerron kotiväelleni, jos mulla on kauhea uupumus ja tuntuu ettei nyt vaan voimat meinaa enää riittää. Menen kylään isovanhemmille ja pyydän josko mummu voisi vaikka hoitaa hetken, kun minä vaikka istun tunnin persiilläni ja möllötän seinää. Tai otan päikkärit. :)

Eihän sekään aina mahdollista ole, enkä minä halua kuormittaa muitakaan tehtävillä jotka mulle äitinä kuuluu. Jostain se sisu löytyy jaksaa rättiväsynäkin. Ja minä väitän, että se on se suunnaton rakkaus jota lasta kohtaan tuntee. Se suojelunhalu ja lapsen onnellisuuden halu. Ajatus siitä mitä tästä kaikesta seuraa eteenpäin. Miten minä lastani huollan ja elämässä opastan. Haluanko jättää hänelle perinnöksi tunteen välinpitämättömästä ja periksi antavasta äidistä vai äidistä joka joskus väsyy eikä suinkaan ole täydellinen mitenkäänpäin, mutta ei lastaan jätä pulaan.

Kai se on pitkälti sitä sitten, että on hyvä syy jaksaa. Lapsi ja rakkaus sitä kohtaan. Vaikka koko loppu maailma katoisi ja tuntuisi paskalle, niin oma mukula on se valo harmaudessa.

Justniin, koska määämyllä ei ole autoa
Tuskinpa miestäkään.......äpäriä vain

Tuosta oikeastaan puuttui yksi näkökulma, minkä aikanaan luin eli, "kaikista vaikeinta ihmiselle on vahingoittaa itseään".

Vai kuinka monen täysissä järjissä ja selvänä olevan henkilön uskotte pystyvän lyömään puukon kätensä läpi?