Ja tapahtui niinä päivinä
Kolumnisti Mathias Bumse nojautui taaksepäin massiivisessa työtuolissaan. Räystäiltä tippui sulavettä. Männyt humisivat niemellä. Ihmisääniä ei kuulunut. Näytön takana maisema oli lattean harmaa, lähes väritön.
Näytöllä olevaan tekstiin hän oli yrittänyt loihtia enemmän väriä. Aihe oli yhä MB:lle hämärän peitossa, ja teksti kulki eteenpäin vain omalla painollaan. Sen kuljettajaksi hän oli valinnut naisen, joka ei sen suuremmin perustanut miehistä. Tämä siksi, että miessukupuoli oli MB:lle täysin yhdentekevä, mutta taas vastakkainen ei.
Naiseen, eli päähenkilöönsä MB oli liittänyt monia seikkoja, jotka tekivät tästä subjektiivisesti kiinnostavan. Voidaan sanoa, että levottomia miehiä kiinnostavan. Naisissa, kuten MB:n vaimossa, hahmo herätti outoa ahdistusta. Hänestä tuntui, että neiti X oli jossain hänen ihonsa alla, mutta ei tiedetty missä.
MB itse katsoi hahmoaan kuin luoja katsoo luomakuntaa, analyyttisesti. Olisi varmaan jotain, jota voisi hänessä vielä parantaa. Jokin seikka, ehkä menneisyys, josta saisi syvyyttä ja jatkuvuutta tämän toimiin, ajatuksiin ja logiikkaan. Hahmoa olisi avattava.
Mielijohteesta MB kirjoitti sivullisen seksikohtauksia. Ne olivat rajuja. Seksi oli kuin kuolemaa, murhaamista, se ei välittänyt mistään mitään, MB ajatteli ja katseli naisensa huohotusta päätteellä. Nainen pistää savukkeen suuhunsa. Hän makaa mahallaan vuoteella ja nostaa toisen säärensä pystyyn. Hiukset roikkuvat lattialla asti hajallaan kuin ihmiskunnan pyrkimykset itse.
Savu kiemurtelee ulos huulien välistä. Nilkassa on pieni skorpioni. Se kiipeää ylös raajaa mustana ja kaukaisena olentona. Siihen ei saa yhteyttä. Sen kanssa ei voi kommunikoida, eikä sille voinut kirjoittaa laineja. Se vain oli ja matkusti mukana.
MB selasi nopeasti pornosivuja, sillä siellä asui inspiraatio ja tietämys, vaihtoehdottomuus ja mielikuvituksen latteus. Jos vältti kaikkea tätä tarjontaa, oli löytänyt jotain uutta. Huolellisesti MB katsoi klipin toisensa jälkeen, ja lopulta oli varma, että hän tiesi ihmisen seksuaalisuudesta kaiken. Sitten hän katsoi sääennusteen ja nojautui taas taaksepäin massiivisella tuolilla. Hän kuunteli itseään. Hän kuunteli luonnon ääniä.
Äkkiä kolumnistista tuntui, että huoneessa oli joku. Sisimmässä oli selvä tunne siitä, että nainen, jota ei ollut, oli huoneessa. Mutta miksi?
(Naurua)
Mercedes
13
1246
Vastaukset
- Nasdaq ratkaisee
Leikkivä lapsi ei sammaloidu
MB oli juuri kirjoittamaisillaan hiljaisuuteen ääniä, vaikka kellon raksutusta, kun hän haistoi jotain. Se oli ohut otsonin tuoksu, tuoksu, jota tihkui toisinaan suurista sähkökoneista. Se oli kummallinen, outo tuoksu. Ensin tuli tuoksu, sitten ääni.
– Onko totta, että Suomi on ainoa maa maailmassa, jossa taksimatkustaja voi istua kuljettajan vieressä?
Ääni oli samettisen pehmeä, kuin lämmintä jäätelöä. Siinä oli saksanpähkinää pienen pieninä murusina tuomassa karheutta ylenpalttiseen makeuteen. Ääni valui ja humisi, kumisi MB:n sisällä. Kaikkea tätä jäätelökioskimaisuutta villitsi äänen leikkimielisyys, lähes lapsellisuus. Oli kuin elämä olisi pilaa, komediaa, ja katsojia sirkuksessa ei olisi ollut ollenkaan.
- Miksi tuo nainen makaa tuossa ruudulla? Onko hän kipeä?
Ääni sirkutti ja lirkutti kuin laululintu rantapusikossa. MB:n ohimoille asettuivat teräväkyntiset sormet, jotka hellästi käänsivät kolumnistin pään suoraan kohti edessä olevaa kuvaruutua, jossa nainen poltti orgasminsa jälkiraukeudessa hiljalleen etenevää savuketta. Hän heilutteli edestakaisin pystyssä seisovaa säärtänsä kuin tyttölapsi. Savu kiemurteli ja teki solmuja kuin aavelaivan matruusi.
– Mitä hänelle on tapahtunut? Esittääkö hän minua? Olenko minä todellakin tuon näköinen alastomana? Ei hullumpaa. Vielä viisitoistakesäisenä seisoin joka ilta rääkättyjen sillankaiteella valmiina hyppäämään vartalostani veteen. Nyt hypin sen kanssa sänkyyn, näemmä. Onko se sama asia vai eri asia? Mitä sinä olet asiasta mieltä?
– Miehet ne eivät paljoa puhu. Käsittääkseni sinä et ole sellainen mies. Sinä puhut. Puhut minun suullani. Minä olen sinun instrumenttisi, nyrkkeilysäkki ja woodoo-nukke, naiselliset huulesi ja äänijänteesi. Millä kansainvälisellä oikeudella sinä näin teet? Olenko minä antanut sinulle luvan riepotella itseäni kuin lattiarättiä? Olenko minä sinun henkilökohtainen Jeesuksesi, tai paremminkin Jeanne d’Arc?
Tuolin takaa kuului helmeilevää naurua. Hän oli kieltämättä taitava puhuja. Kaikki mitä hän puhui, oli aseteltu kysymyksen muotoon. Sormien ote ohimoista oli yllättävän kova ja terävä. MB oli kuin saksipihdeissä. Tilanne liikkui kivun ja kunnianloukkauksen välimaastossa, ohdakkeisessa umpiossa, jossa vaihtoehdot olivat varsin vähissä. MB ei ollut täysin varma, mutta hänestä tuntui siltä, että vasemman ohimon alta valui verinoro paidankaulukselle. Ehkä se oli vain hikeä, hän tuumi.
– Mikä minun nimeni on? Onko se Mercedes? Kai minulla nyt nimi on. Se taitaa olla Mercedes. Mersuhan on auto, tai ehkä se on enemmän brändi kuin auto. Voiko naiseuden brändätä? Oletko yrittänyt sellaista minulla? Ajanko minä unelmissasi Mercedeksenä Mercedestä ja olen matkalla brändäämään itseäni kokkareille kympin kerrokseen, koska olet ulkoistanut sen minulle? Itse istut siinä ja katselet merelle, toisinaan ruutuun, jossa minä etsin itseäni sinun sormiesi käskystä. Loppujen lopuksi on kyse sinusta. Sinä avaat ja suljet suutani, narttu.
- Leikkivä lapsi ei sammaloidu, jädeääni kuiskasi korvaani. Hän oli niin lähellä minua, että lähes tunsin huulet, MB ajatteli. Näytöllä nainen tumppasi savukkeen kalliin näköiseen parkettilattiaan. Skorpioni hänen nilkassaan oli siirtynyt hieman ylemmäs, pohkeeseen. MB yritti sovittaa sormiaan näppikselle, mutta hän ei ylettänyt siihen. Pää oli lukittu aloilleen, kädet päähän ja sormet käsivarsien päähän. Kipu ohimoissa oli relevanttia, todellista.
– Rakas. Saanhan sanoa sinua rakkaakseni? Vaimosi tuskin siitä välittää. Tiedän hänestä yhtä ja toista. Tiesitkö, että seitsemän kielen lisäksi osaan vielä yhden, todellisen ja universaalin kielen.
Jos kukaan on kuullut miltä satojen tuhansien lintujen samanaikainen lentoonlähtö kuulostaa, niin tässä on se ääni. Se täytti koko todellisuuden. Vimmaiset siivet moninkertaistuivat, kunnes sekosivat kohinaksi, kuin koskeksi sulkia ja pyörteilevää ilmaa. Kaikki olivat sanattomia, silmiensä varassa. Ei ollut mitään syytä puhua, niin painavaa syytä, että se lentäsi.
Nainen kuvaruudulla oli noussut seisomaan. Hän katseli ympärilleen ja etsi vaatteitaan. Puki ne ja vilkaisi peiliin. Korjaili ja fiksaili – mitä nyt sitten keksikään korjailla ja fiksailla.
Hänen Eiffeleitä hipovasta, subjektiivisesta olemuksesta kyettiin päättelemään helposti se että kasvoille oli valahtanut kyllästyminen. Ilme oli eloton, kasvot kuin kuolleet. Vaikka ne vielä äsken olivat olleet keskellä ydintä, elämää tai elämisen tuntua tai olemisen tuntua, ehkä jopa olemista itseään.
Olla, on saavutettava tila, hän väittäisi, jos voisimme keskustella hänen kanssaan. Ja kun katsomme tarkkaan, niin näemme, että skorpioni oli siirtynyt pohkeelta hänen kämmenelleen ja herännyt eloon, ja kolumnisti otteessamme ottanut ja kuollut. Mikä lie kohtaus.
(Naurua)- Nasdaq kaasuttajana
Ruumiin kulttuuri
Tuhkauspäivän aamuna Mercedes tunsi ensimmäiseksi tyhjyyden ja hiljaisuuden olevan läsnä. Oli varhainen aamu, ja hän makasi vuoteessa untuvapeiton alla, kuin hautautuneena kanoihin ja ankkoihin. Satunnainen liikenne humisi ulkopuolella. Joku kolisteli porraskäytävässä.
Postiluukkuun tungettiin lehti. Kellon täytyi olla jotain viisi tai kuusi. Kahdeksalta olisi kampaaja ja kosmetologi. Kynnet näyttivät puolipimeässä hyvältä. Kumma kyllä, Mercedes ei koskaan aiemmin elämässään ole ollut hautajaisissa, saati tuhkaustilaisuuksissa. Hän luuli, että jossain krematoriomaailman uumenissa juuri tällä hetkellä talonmies lämmitteli masuunia keskipäivää varten. Ajatus tuntui hauraalta, kuin tiilihormilta.
Hautajaisasu roikkui henkarissa makuuhuoneen vaatekaapin ovenkahvassa. Se oli ainoa asia, jonka kykeni katsomaan valmiiksi. Se oli myös ainoa asia, josta Mercedes kuolemassaan piti – hiljaisuuden lisäksi. Kuolema puki häntä. Oliko se elokuva, Mercedes mietti.
Hänen olisi otettava itselleen tatuointi, scorpioni tai jokin muu ötökkä. Naiset, joilla oli tatuointi, olivat piirtäjiä. He piirsivät Mercedeksen mieleen kuvia, joita ei sanoin voinut kuvailla. Hänestä tuntui, että se olisi askel seksuaalisuuteen ja vapauteen. Tatska olisi underlineri tai korostus, signeeraus. Scorpioni olisi hyvä. Hän ei juuri pitänyt Scorpioneista, juuri siksi.
Makuuhuoneen kattokruunu tuntui pyörivän. Hän nosti molemmat jalat kohti kattoa, ja seisoi hartioittensa, olkavarsien ja pään varassa sängyllä. Yöpaita putosi silmille ja lahkeet valuivat polviin. Mercedes tavoitteli sitä, pyörivää kattokruunua. Hän ei ollut koskaan ennen yltänyt siihen. Ei tänäänkään. Niin pitkä hän ei sentään ollut. Olisiko hankittava kissa? Täällä oli aika tyhjää ja hiljaista, Mercedes tuumi. Sitten hän lähti pesulle. Edessä olisi nippu uusia ja vanhoja asioita.
Muistotilaisuus oli lyhyt ja ytimekäs, kuin ohitus moottoritiellä. Muistotilaisuuden kirjallisen osuuden oli kirjoittanut vainaja itse. Lukijana toimi Mercedes. Jälkeenpäin hän ajatteli, että kukaan muu ihminen maailmassa ei olisi kyennyt olemaan niin saatanallinen olento, kuin hänen edesmennyt puolisonsa oli. Siinä hän irvi viimeiset irvimisensä ja teki niistä samalla lähtemättömiä ja ikuisia. Hän oli niin taitava sanankäyttäjä, että Mercedes tunsi sisäisen maailmansa pirstoutuvan lopullisesti. Sen jälkeen ei ollut enää mitään minkään päällä. Kaikki oli levällään pitkin puutarhaa.
Kyetäkseen lukemaan, Mercedes sulki sanat paperilla itsensä ulkopuolelle. Hän blokkasi kaiken ulos ja kääriytyi ärsykkeiden ulkopuolelle. Sekä Mercedes, että vainaja, olivat sulkeutuneet – tai suljettu – himmeäpintaiseen pyttyyn ja asetettu kaiken kansan nähtäväksi estradille. Todellisuudessa he eivät olleet edes kotona.
Jatkuu - Jatkis-Nasdaq
Nasdaq kaasuttajana kirjoitti:
Ruumiin kulttuuri
Tuhkauspäivän aamuna Mercedes tunsi ensimmäiseksi tyhjyyden ja hiljaisuuden olevan läsnä. Oli varhainen aamu, ja hän makasi vuoteessa untuvapeiton alla, kuin hautautuneena kanoihin ja ankkoihin. Satunnainen liikenne humisi ulkopuolella. Joku kolisteli porraskäytävässä.
Postiluukkuun tungettiin lehti. Kellon täytyi olla jotain viisi tai kuusi. Kahdeksalta olisi kampaaja ja kosmetologi. Kynnet näyttivät puolipimeässä hyvältä. Kumma kyllä, Mercedes ei koskaan aiemmin elämässään ole ollut hautajaisissa, saati tuhkaustilaisuuksissa. Hän luuli, että jossain krematoriomaailman uumenissa juuri tällä hetkellä talonmies lämmitteli masuunia keskipäivää varten. Ajatus tuntui hauraalta, kuin tiilihormilta.
Hautajaisasu roikkui henkarissa makuuhuoneen vaatekaapin ovenkahvassa. Se oli ainoa asia, jonka kykeni katsomaan valmiiksi. Se oli myös ainoa asia, josta Mercedes kuolemassaan piti – hiljaisuuden lisäksi. Kuolema puki häntä. Oliko se elokuva, Mercedes mietti.
Hänen olisi otettava itselleen tatuointi, scorpioni tai jokin muu ötökkä. Naiset, joilla oli tatuointi, olivat piirtäjiä. He piirsivät Mercedeksen mieleen kuvia, joita ei sanoin voinut kuvailla. Hänestä tuntui, että se olisi askel seksuaalisuuteen ja vapauteen. Tatska olisi underlineri tai korostus, signeeraus. Scorpioni olisi hyvä. Hän ei juuri pitänyt Scorpioneista, juuri siksi.
Makuuhuoneen kattokruunu tuntui pyörivän. Hän nosti molemmat jalat kohti kattoa, ja seisoi hartioittensa, olkavarsien ja pään varassa sängyllä. Yöpaita putosi silmille ja lahkeet valuivat polviin. Mercedes tavoitteli sitä, pyörivää kattokruunua. Hän ei ollut koskaan ennen yltänyt siihen. Ei tänäänkään. Niin pitkä hän ei sentään ollut. Olisiko hankittava kissa? Täällä oli aika tyhjää ja hiljaista, Mercedes tuumi. Sitten hän lähti pesulle. Edessä olisi nippu uusia ja vanhoja asioita.
Muistotilaisuus oli lyhyt ja ytimekäs, kuin ohitus moottoritiellä. Muistotilaisuuden kirjallisen osuuden oli kirjoittanut vainaja itse. Lukijana toimi Mercedes. Jälkeenpäin hän ajatteli, että kukaan muu ihminen maailmassa ei olisi kyennyt olemaan niin saatanallinen olento, kuin hänen edesmennyt puolisonsa oli. Siinä hän irvi viimeiset irvimisensä ja teki niistä samalla lähtemättömiä ja ikuisia. Hän oli niin taitava sanankäyttäjä, että Mercedes tunsi sisäisen maailmansa pirstoutuvan lopullisesti. Sen jälkeen ei ollut enää mitään minkään päällä. Kaikki oli levällään pitkin puutarhaa.
Kyetäkseen lukemaan, Mercedes sulki sanat paperilla itsensä ulkopuolelle. Hän blokkasi kaiken ulos ja kääriytyi ärsykkeiden ulkopuolelle. Sekä Mercedes, että vainaja, olivat sulkeutuneet – tai suljettu – himmeäpintaiseen pyttyyn ja asetettu kaiken kansan nähtäväksi estradille. Todellisuudessa he eivät olleet edes kotona.
JatkuuLopulta oli niin, että astuttuaan ulos taksista kadulle, Mercedes puristi tuota pyttyä kuin Graalin maljaa otteessaan. Taksi oli Mercedes, musta Mercedes. Kuljettaja avasi hänelle oven. Joka kerta, kun Mercedes istui Mercedeksessä, hän mainitsi asiasta kuljettajalle. Juttu oli poikkitaiteellisesti hauska. Hän jos kuka osasi ilahduttaa tähdellä varustettuja taksinkuljettajia.
Mercedes käveli alaovelle, ja samassa joku huudahti hänen selkänsä takaa kovalla äänellä, mölähti. Poikapari lökäpöksyissään seisoi Mercedeksen edessä kummallinen virne kasvoillaan. Herttoniemeläinen räppikulttuuri snapbackeissään ojensi hänelle mustaa hautajaishansikasta. Se oli Mercedeksen hansikas. Hansikas oli ehtinyt muutaman askeleen matkalla, taksilta alaovelle, pudota. Mercedes ilahtui, luultavasti hymyili. Hän otti hansikkaansa ja oli juuri kiittämässä poikia, kun toinen heistä sanoi, - Saanks mä nyt pillua?
Pojat jatkoivat matkaansa naureskellen. Mercedes jäi tuijottamaan poikien jälkeen suu auki. Hän oli vitivalkoinen. Oli kuin hänessä ei olisi enää pisaraakaan verta jäljellä. Hän oli kuin vampyyrin morsian, joka oli kupattu tyhjiin. Tyhjyys humisi Mercedeksen päässä, kun hän matkusti hissillä palatsiinsa, jonne sulkeutuisi ikuisiksi ajoiksi.
Nainen asetti uurnan keittiön lasipöydälle ja istuutui alas. Hän tuijotti himmeää pyttyä. Hän tuijotti pyttyä yöhön asti, sitten aamuun. Hän luultavasti tuijotti uurnaa vuorokauden. Sitten hän nousi ylös ja vei sen keittiön roskapönttöön. Tunnin kuluttua hän haki uurnan pois pöntöstä ja käveli sen kanssa ympäri huoneistoa kuin se olisi ollut ydinpommi tai tappavia viruksia täynnä oleva kapseli. Hän alkoi hätääntyä.
Lopulta hän laski sen eteisen lattialle ja riisuutui, meni suihkuun. Mercedes jynssäsi itsensä punaiseksi. Vaahtoa pursusi ulos saranapuolelta yhdessä kuuman höyryn kanssa, tulikuuman. Mercedes oli jälleen uurnan edessä, kunnes ei enää voinut sietää sitä. Hän kantoi sen suihkuun ja kaatoi sen sisällön päällensä.
Sotku oli järjetön. Harmaa tuhka muuttui vedessä mustaksi velliksi ja valui pitkin ravunvartaloa lattialaatoille. Seassa oli jotain kovaa. Ne olivat luun kappaleita. Liian suuret kapineet eivät menneet alas viemäristä. Mercedes survoi niitä reikiin, mutta ne eivät mahtuneet. Hän huusi, kirkui ja repi kätensä. Sitten pimeni.
Ihana päivä.
- Nasdaq hoitaa homman
Berliini vuonna nolla
Hiljalleen päivä alkoi paistaa lehtikasaan. Mercedeksessä oli tavatonta se että hänen sosiaalinen toimintaympäristönsä oli sangen suppea. Hän ei ollut laumaeläin. Mercedes kantoi kaiken yksin, niin hyvän kuin huonon.
Käytännöllisesti katsoen ainoa väylä, jossa hän jotain jakoi jonkun kanssa, oli netti. Täällä anonymiteetti oli se muuri hänen ympärillään, joka mahdollisti asioiden tutkimisen ja pohdiskelun siten, että paikalla oli joku. Paikalla oli aina joku. Tämä ”joku” riitti. Ja mikä tärkeintä, kukaan ei ollut paikalla. Oli vain sanoja ilman kasvoja.
Sanoja.
Mercedeksen erityssuhde sanoihin oli sekä siunaus että kirous. Käytännöllisesti katsoen naisella on kaksi tietä sanoihin ja niiden sisältöön, toisessa on lapsia ja ystäviä ja näiden variaatioita, toisessa ei mitään. Yhdellä vilkaisulla näkee tämän kaiken. Kun Mercedestä luki, ei nähnyt mitään. Ei elämää. Ei mitään. Kun luki ketä tahansa toista naista, niin huolimatta ankean ilmaisun ohdakkeisesta polusta, niin sen yllä loisti elämän kirkas valo.
Mercedes oli niin kaukana kaikesta, että kuvitteli olevansa kuu taivaalla. Kylmä kuu. Kaikki katsoivat kuuta. Kaikki tunsivat kuun meriä liikuttelevan voiman, mutta eivät voineet koskea sen aiheuttajaan, itse kuuhun. Mercedeksellä oli läppäri reisillään ja hän hakkasi siihen muistokirjoitustaan - tauotta. Hän käveli läppärinsä kanssa ympäri taloa kuin se olisi koira. Hän istui kahvilassa sen kanssa, puistoissa ja töissä, suihkussa ja vuoristoradan ensimmäisessä vaunussa. Ruutu oli häntä. Hänestä oli tullut ruudun muotoinen ja kokoinen. Oli keksittävä jokin harrastus, Mercedes mietti.
Sitten tärähti.
Lomareissulla Mercedeksen vierelle istahti lentokoneessa nainen. Jotkut ihmiset säteilevät ja tuoksuvat vastustamattomilta. Kutsun tätä yhteneväksi auraksi. Ihmiset sykkivät samaan tahtiin ja heidät on viritetty samalle taajuudelle. He eivät resonoi ja heidän hymynsä on yhdessä kaiken hämärän valaiseva valo.
Vierelläni istuva nainen oli kuin lumikuningatar jäisine silmineen ja hohtavine hampaineen. Ja hänen hymynsä tuli jostain toisesta aurinkokunnasta. Hän nielaisi minut, koska hän otti minut siinä ja heti, kietoi minut viljapelloilla hulmuaviin hiuksiinsa ja kosketti koko käsitettävissä olevaa maailmankaikkeuttani järkyttäen sitä ja sen kiertoliikettä. Hän pirstoi minut, mutta samalla eheytti täydelliseksi. Olin kuin syntynyt uudestaan, kuollut ja syntynyt uudelleen. Hetkessä ymmärsin, mitä jumaluus oli. Yhdessä mitallisessa aikaa käsitin, mitä Dante näki ja käsitti kirjansa lopussa. Pieninkin hitunen sisäistä pimeyttäni ja tuskaa oli pyyhkäisty pois. Olin vapaa.
Olin rakkaus.
(Naurua)- Nasdaq tsemppaa
Seksi
Jostain käsittämättömästä syystä vulkaaninen toimintani alkoi samalla hetkellä, kun Etna purkautui. Olin todella huonolla tuulella. Kohdallani se menee niin, että veren näkeminen tuo mieleen lapset, joita minulla ei ole. Kun näen verta, näen lapsia. Libanonissa näin hajalle ammuttuja lapsia, ne makasivat kadulla sotkuisina myttyinä.
Samalla hetkellä oma munasoluni irtosi ja aloitti matkansa kohti henkilökohtaista mielivaltaani ja fanaattisuuttani. Kuukausittainen elämä kuori minua sisältä kuin teuraseläintä. Koko kehoni temppeli toimi vain tämän yhden solun takia, sen vuoksi. Kaikki sen ympärillä oli paikallaan vain tätä varten.
Minimalisoin tahallani monimutkaista asiaa, sillä kirkas ajatus on sameaa sotkua tehokkaampaa.
Mercedes istuu skootterinsa päällä ja asettelee muovikassia ohjaustankoon. Hän rakastaa ajamista. Tuuli on irrallisuutta ja vapautta, viileää ilmavirtaa kainaloille. Muovikassissa on banaaneja. Niin kauas on Mercedes puusta päässyt, että hänellä on muovikassi banaaneja varten.
Evolutiivisessa mittakaavassa hän on lajinsa huipputuote. Kaikki mikä on, on. Se, mitä ei ole, sitä ei koskaan tule. Tämä on jatkumo, jonka osa Mercedes on. Nainen skootterin päällä on sen langan päässä, joka lähti liikkeelle miljardeja vuosia sitten. Tuo munasolu hänen sisällään, joka matkustaa juuri nyt kohti kohtua, on kaiken idea. Tai ehkä se on, toisin sanoen, kaiken ajatus. Tämä siksi, että se ei juuri ajattele mitään. Se on matkustaja. Se on samalla tavalla matkustaja kuin on matkustaja lentokoneessa, olosuhteisiin verrattuna vanki. Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu siksi, että se on mahdollista vain näin. Korostan sanaa vain.
Mercedes kaahaa pitkin katuja. Vauhti ja pärinä vie mennessään. Se vie mennessään kaiken. Banaanit heiluvat muovipussissa. Illalla hän esittää bimboa, avaa reitensä ja ottaa sisään elämän. Kenenkään ei tarvitse tietää, kuka Mercedes on. Kukaan ei välitä siitä. Yksikään sielu maan päällä ei välitä hänestä tuon taivaallista. Hän on vain laite, jonka sisällä asuu elämän idea.
Mercedes näkee tämän sangen hyvin, sillä hän on tavallista parempi ajaja, tavallista rohkeampi nainen ja tavallisista naisista eroava siinä mielessä, että hän tietää mitä tekee, ja miksi. Hänellä ei ole taakkanaan rasitteita, kuten sosioekonomisia syitä tai tapaa jakaa ongelmakenttiään julki laumassa, joka ei pysty niitä ohjaamaan tai niissä avustamaan. Apu, eli keskustelu, on luonteeltaan viihdyttävää. Mercedestä ei tarvitse viihdyttää. Hän on sellaisessa autonomia.
Ihmiset eivät ole kiinnostavia, elämä on. Ja jos raapaisee pintaa edes vähän, niin on sen ytimessä, jossa ei ole mitään.
Mercedes parkkeeraa hotellin eteen ja käpsii sisään. Aula on kaunis ja viileä, sopusointuinen. On kuin ihmisen taide ja tiede olisivat nousseet heidän ylitse kauas korkeuksiin, ja sen ihmettelijät unohtaneet paikkansa ja tapansa, itsensä.
(Naurua) - Nasdaq & hattu
Nasdaq tsemppaa kirjoitti:
Seksi
Jostain käsittämättömästä syystä vulkaaninen toimintani alkoi samalla hetkellä, kun Etna purkautui. Olin todella huonolla tuulella. Kohdallani se menee niin, että veren näkeminen tuo mieleen lapset, joita minulla ei ole. Kun näen verta, näen lapsia. Libanonissa näin hajalle ammuttuja lapsia, ne makasivat kadulla sotkuisina myttyinä.
Samalla hetkellä oma munasoluni irtosi ja aloitti matkansa kohti henkilökohtaista mielivaltaani ja fanaattisuuttani. Kuukausittainen elämä kuori minua sisältä kuin teuraseläintä. Koko kehoni temppeli toimi vain tämän yhden solun takia, sen vuoksi. Kaikki sen ympärillä oli paikallaan vain tätä varten.
Minimalisoin tahallani monimutkaista asiaa, sillä kirkas ajatus on sameaa sotkua tehokkaampaa.
Mercedes istuu skootterinsa päällä ja asettelee muovikassia ohjaustankoon. Hän rakastaa ajamista. Tuuli on irrallisuutta ja vapautta, viileää ilmavirtaa kainaloille. Muovikassissa on banaaneja. Niin kauas on Mercedes puusta päässyt, että hänellä on muovikassi banaaneja varten.
Evolutiivisessa mittakaavassa hän on lajinsa huipputuote. Kaikki mikä on, on. Se, mitä ei ole, sitä ei koskaan tule. Tämä on jatkumo, jonka osa Mercedes on. Nainen skootterin päällä on sen langan päässä, joka lähti liikkeelle miljardeja vuosia sitten. Tuo munasolu hänen sisällään, joka matkustaa juuri nyt kohti kohtua, on kaiken idea. Tai ehkä se on, toisin sanoen, kaiken ajatus. Tämä siksi, että se ei juuri ajattele mitään. Se on matkustaja. Se on samalla tavalla matkustaja kuin on matkustaja lentokoneessa, olosuhteisiin verrattuna vanki. Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu siksi, että se on mahdollista vain näin. Korostan sanaa vain.
Mercedes kaahaa pitkin katuja. Vauhti ja pärinä vie mennessään. Se vie mennessään kaiken. Banaanit heiluvat muovipussissa. Illalla hän esittää bimboa, avaa reitensä ja ottaa sisään elämän. Kenenkään ei tarvitse tietää, kuka Mercedes on. Kukaan ei välitä siitä. Yksikään sielu maan päällä ei välitä hänestä tuon taivaallista. Hän on vain laite, jonka sisällä asuu elämän idea.
Mercedes näkee tämän sangen hyvin, sillä hän on tavallista parempi ajaja, tavallista rohkeampi nainen ja tavallisista naisista eroava siinä mielessä, että hän tietää mitä tekee, ja miksi. Hänellä ei ole taakkanaan rasitteita, kuten sosioekonomisia syitä tai tapaa jakaa ongelmakenttiään julki laumassa, joka ei pysty niitä ohjaamaan tai niissä avustamaan. Apu, eli keskustelu, on luonteeltaan viihdyttävää. Mercedestä ei tarvitse viihdyttää. Hän on sellaisessa autonomia.
Ihmiset eivät ole kiinnostavia, elämä on. Ja jos raapaisee pintaa edes vähän, niin on sen ytimessä, jossa ei ole mitään.
Mercedes parkkeeraa hotellin eteen ja käpsii sisään. Aula on kaunis ja viileä, sopusointuinen. On kuin ihmisen taide ja tiede olisivat nousseet heidän ylitse kauas korkeuksiin, ja sen ihmettelijät unohtaneet paikkansa ja tapansa, itsensä.
(Naurua)Sitruunoja
Mercedes oli aina pitänyt Sisiliasta. Edelliseltä matkalta hänelle oli jäänyt pieni vihreä savipatsas, oikeastaan pelkkä pää, joka esitti sisilialaista naista, joka oli mielisairas. Nainen oli puettu omituiseen paksuun nahkapäähineeseen, jotta tämä ei voisi purra ketään, tai vahingoittaa itseään hakkaamalla päätään seinään.
Naisella oli hyvin kauniit kasvonpiirteet, Mercedeksen mittapuulla lähes täydelliset. Ne oli suojattu mitä karkeimmalla tavalla paksuun vuotaan ja niitattu kiinni kyläsepän toimesta. Hän oli paketissa.
Mercedes luki Luigi Pirandelloa sataman aallonmurtajan uloimmassa kärjessä. Taustalla melusi Messinan kaupunki ja salmen takana häämötti Manner-Italia. Mercedes oli lapsena hämmästynyt sitä, että sitruunat kasvoivat puussa. Maailman kaunein väri, keltainen vihreää vasten, matkasi puista ja pensaista laivoihin ja kauas pois Flaamilaisen salaatin päälle lasikulhoon. Silmiin roiskahti polttavaa happoa. Valtavat koneet jyskyttivät ja potkurit velloivat merta. Liikenne oli vilkasta.
Mercedes ei ollut rantaihmisiä. Kun ihminen puki ylleen bikinit ja asettui makaamaan kuumille kiville, hän oli verrattavissa rikottuun kananmunaan. Hiekalla siitä tuli syömäkelvoton. Sisilia oli niin kivinen saari, että siellä makaaminen oli samaa kuin olisi heittänyt henkensä liikenneonnettomuudessa tai lyyhistynyt ikäänsä.
Maassa maattiin vain kuolleena, paitsi Cefalussa, jonne Mercedes oli opastanut kaksi brittityttöä. Nuoruus heissä oli kuin raakuutta, sitruunamaista raakuutta. Neidot olivat väripaletti puhetta, tietämättömyyttä ja rakennekynttä. He olivat tupsahtaneet tänne kuin kuusta rantamuotoineen ja savukkeineen.
Mercedes tunsi itsensä äärettömän vanhaksi. Hän katseli keikkuvia lantioita, kun nämä jatkoivat päättymätöntä monologia toistensa kanssa. Keskimääräisesti naiset kuuntelivat enemmän toisiaan kuin itseään. Tämä päti myös Mercedekseen. Ja juuri tästä Mercedes oli huolissaan: sisäistä keskustelua ei enää juuri esiintynyt. Oliko se kulkemassa kohti sukupuuttoa? Mercedes pohti.
Hän istahti suurelle vuoteelleen ja kellahti selälleen. Huoneen siivooja oli äärimmäisen kaunis sisilialainen nainen, jonka minimipalkka oli kahvikupin verran kolikoita, joita hän ei voinut koskaan käyttää itseensä. Kaikki muu meni tällä saarella naisen ohi, paitsi Mercedes. Mercedes myös pahoitteli toista maailmansotaa. Se oli kansallinen trauma, jota kukaan ei enää muistanut.
Mitä Mercedes oli tuolle siivoojalle, sotarikollisen perillinen? Siitä hän ottaisi selvää. Olisi hankittava tilaisuus, jossa nainen määrittelisi hänet, ei mies. Mies määrittelijänä oli hukkaan heitettyä aikaa. Nainen näki kaiken, pienimmänkin virheen. Kuitenkin naisen mielipide piti lukea hänen silmistä, ei kuunnella huulilta.
Mercedes kömpi ylös sängyltä ja katseli itseään pukeutumispeilistä.
Millä tavoin ihmiset näkevät itsensä? Mitkä ovat ne keinot ihmisen ulkopuoliseen tarkasteluun, jotta ne olisivat relevantteja ja käyttökelpoisia? Mikä on se sapluuna, jonka läpi he näkevät, kuvittelevat ja olettavat, toteavat ja hyväksyvät? Mercedes pohti. Samassa hän huomasi, että hänen napansa oli oudosti vinossa. Se oli aavistuksen kallellaan vasemmalle. Mercedes venytteli napaansa. Ehkä peili vääristeli asioita. Ehkä sisilialainen – ehkä jopa italialainen peili - ei ollut niin hyvä kuin saksalainen oli? Ehkä Mercedeksen verkkokalvot olivat irtoamassa? Kuitenkin kävi niin, että Mercedes ei jaksanut kauan miettiä napansa asentoa, vaan puhkesi nauruun. Nauru oli kuin huumetta, amfetamiinia.
(Naurua) - Nasdaq pistää
Nasdaq & hattu kirjoitti:
Sitruunoja
Mercedes oli aina pitänyt Sisiliasta. Edelliseltä matkalta hänelle oli jäänyt pieni vihreä savipatsas, oikeastaan pelkkä pää, joka esitti sisilialaista naista, joka oli mielisairas. Nainen oli puettu omituiseen paksuun nahkapäähineeseen, jotta tämä ei voisi purra ketään, tai vahingoittaa itseään hakkaamalla päätään seinään.
Naisella oli hyvin kauniit kasvonpiirteet, Mercedeksen mittapuulla lähes täydelliset. Ne oli suojattu mitä karkeimmalla tavalla paksuun vuotaan ja niitattu kiinni kyläsepän toimesta. Hän oli paketissa.
Mercedes luki Luigi Pirandelloa sataman aallonmurtajan uloimmassa kärjessä. Taustalla melusi Messinan kaupunki ja salmen takana häämötti Manner-Italia. Mercedes oli lapsena hämmästynyt sitä, että sitruunat kasvoivat puussa. Maailman kaunein väri, keltainen vihreää vasten, matkasi puista ja pensaista laivoihin ja kauas pois Flaamilaisen salaatin päälle lasikulhoon. Silmiin roiskahti polttavaa happoa. Valtavat koneet jyskyttivät ja potkurit velloivat merta. Liikenne oli vilkasta.
Mercedes ei ollut rantaihmisiä. Kun ihminen puki ylleen bikinit ja asettui makaamaan kuumille kiville, hän oli verrattavissa rikottuun kananmunaan. Hiekalla siitä tuli syömäkelvoton. Sisilia oli niin kivinen saari, että siellä makaaminen oli samaa kuin olisi heittänyt henkensä liikenneonnettomuudessa tai lyyhistynyt ikäänsä.
Maassa maattiin vain kuolleena, paitsi Cefalussa, jonne Mercedes oli opastanut kaksi brittityttöä. Nuoruus heissä oli kuin raakuutta, sitruunamaista raakuutta. Neidot olivat väripaletti puhetta, tietämättömyyttä ja rakennekynttä. He olivat tupsahtaneet tänne kuin kuusta rantamuotoineen ja savukkeineen.
Mercedes tunsi itsensä äärettömän vanhaksi. Hän katseli keikkuvia lantioita, kun nämä jatkoivat päättymätöntä monologia toistensa kanssa. Keskimääräisesti naiset kuuntelivat enemmän toisiaan kuin itseään. Tämä päti myös Mercedekseen. Ja juuri tästä Mercedes oli huolissaan: sisäistä keskustelua ei enää juuri esiintynyt. Oliko se kulkemassa kohti sukupuuttoa? Mercedes pohti.
Hän istahti suurelle vuoteelleen ja kellahti selälleen. Huoneen siivooja oli äärimmäisen kaunis sisilialainen nainen, jonka minimipalkka oli kahvikupin verran kolikoita, joita hän ei voinut koskaan käyttää itseensä. Kaikki muu meni tällä saarella naisen ohi, paitsi Mercedes. Mercedes myös pahoitteli toista maailmansotaa. Se oli kansallinen trauma, jota kukaan ei enää muistanut.
Mitä Mercedes oli tuolle siivoojalle, sotarikollisen perillinen? Siitä hän ottaisi selvää. Olisi hankittava tilaisuus, jossa nainen määrittelisi hänet, ei mies. Mies määrittelijänä oli hukkaan heitettyä aikaa. Nainen näki kaiken, pienimmänkin virheen. Kuitenkin naisen mielipide piti lukea hänen silmistä, ei kuunnella huulilta.
Mercedes kömpi ylös sängyltä ja katseli itseään pukeutumispeilistä.
Millä tavoin ihmiset näkevät itsensä? Mitkä ovat ne keinot ihmisen ulkopuoliseen tarkasteluun, jotta ne olisivat relevantteja ja käyttökelpoisia? Mikä on se sapluuna, jonka läpi he näkevät, kuvittelevat ja olettavat, toteavat ja hyväksyvät? Mercedes pohti. Samassa hän huomasi, että hänen napansa oli oudosti vinossa. Se oli aavistuksen kallellaan vasemmalle. Mercedes venytteli napaansa. Ehkä peili vääristeli asioita. Ehkä sisilialainen – ehkä jopa italialainen peili - ei ollut niin hyvä kuin saksalainen oli? Ehkä Mercedeksen verkkokalvot olivat irtoamassa? Kuitenkin kävi niin, että Mercedes ei jaksanut kauan miettiä napansa asentoa, vaan puhkesi nauruun. Nauru oli kuin huumetta, amfetamiinia.
(Naurua)Mosquito
Juuri ennen aamiaiselle lähtöä – joka muuten tapahtui ulkona rakennuksen sisäpihalla, köynnösten varjostamalla kivetyksellä, jolla huterat pöydät ja rautatuolit viilensivät elämästä lämmenneitä osia ihmisruumiissa – Mercedeksen puhelin soi. Soittaja oli hänen poikansa.
- Täällä on vieläkin ne rautaiset tuolit, joissa perse jäätyy keskellä kesää, Mercedes puuskahti heti kärkeen.
- Kuinkas kirjoittaminen sujuu?
- Huonosti. En ole saanut mitään aikaan. Kaikki käytettävissä oleva aika tuntuu kuluvan asioiden tuijotteluun. Minä vain tuijottelen ja juon kahvia niin, että en saa öisin unta. Täysin absurdi tilanne.
- Eli kännäät?
- Pullo viiniä päivässä. Se on viisi lasia, Italiassa neljä. Voin tuoda tuliaisiksi jotain hyvää. Sisilia on ainoa maa, josta saa sellaista juotavaa, jota ei tarvitse sylkeä pois, Mercedes julisti.
- Kuinkas meillä menee?
- Et ole vielä kertonut. No, kuinkas teillä siellä menee?
- Ihan tavallisesti.
- Oliko tuo uutinen vai vitsi? Kasvaako lapsi?
- Kasvaa.
- Mummi voi tuoda jotain hänelle. Entä äiti, onko hän jo laantunut viimeisestä?
- Ei olla puhuttu. Siis en tiedä. Seinässä on vieläkin reikä, kun kasari lensi siihen.
- Mitä kasarissa oli?
- Pastaa, tai siis pastakastiketta.
- Mjaa.
- Älä viitsi. Tuo on ilkeää. Tuo… tuollainen.
- Ok. Joitain standardeja kuitenkin on olemassa, varsinkin ruuanlaitossa. Loppu on taidetta. Ei ole minun asiani olla hellapoliisi. Olen asiakas, tai asiakkaaseen verrattavissa oleva VIP. Sanon mitä syön.
- Ethän sinä edes maistanut.
- Haistoin.
- Voi jumalauta!
- Minä keskustelen hänen kanssaan, ja pyydän anteeksi. Kyllä hän ymmärtää, kun vetoan tyhjään elämääni ja rakkaudettomuuteen siinä, yksinäisyyteen. Onhan vaimosi nainen. Ole rauhassa. Kyllä asiat tästä selviävät. Usko pois.
He keskustelivat vielä vartin, mutta sitä olisi tähän turha kirjoittaa, koska asiat junnasivat paikoillaan. Lopulta Mercedes nousi vuoteeltaan ja käveli alakertaan lumoavan kauniita kierreportaita pitkin.
Jossain puolivälissä rakennusta, tai matkaa, hän pysähtyi läpitunkevaan valaistukseen. Kirkkaus lähes sokaisi hänet. Se tuli sekä ulkoa että sisältä, yhdellä hengenvedolla, ja täytti hänet. Hän humahti tulvilleen säkenöivää ja kipunoivaa keveyttä. Se oli käsittämätön hetki, sillä hän kykeni matkustamaan siinä ja tutkimaan sitä, olemaan sen sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Se oli hänen sydämessään ja tietoisuudessaan, hänen ihollaan ja hänen vaatteissaan, seinissä ympärillä, takorautaisessa kaiteessa Mercedeksen sormissa. Se tulvi kaikkialta, ylhäältä ja alhaalta, sisältä ja ulkoa, ihmisen itsensä ytimestä, elämän hunnuista ja kehdoista, tuulista ja sen vetten jymisevistä putouksista. Millainen kuohkeus, keveys ja valo.
Ja kaikkea tätä hän katseli rauhallisin mielin, kiireettä.
(Naurua) - Nasdaq, finalisti
Nasdaq pistää kirjoitti:
Mosquito
Juuri ennen aamiaiselle lähtöä – joka muuten tapahtui ulkona rakennuksen sisäpihalla, köynnösten varjostamalla kivetyksellä, jolla huterat pöydät ja rautatuolit viilensivät elämästä lämmenneitä osia ihmisruumiissa – Mercedeksen puhelin soi. Soittaja oli hänen poikansa.
- Täällä on vieläkin ne rautaiset tuolit, joissa perse jäätyy keskellä kesää, Mercedes puuskahti heti kärkeen.
- Kuinkas kirjoittaminen sujuu?
- Huonosti. En ole saanut mitään aikaan. Kaikki käytettävissä oleva aika tuntuu kuluvan asioiden tuijotteluun. Minä vain tuijottelen ja juon kahvia niin, että en saa öisin unta. Täysin absurdi tilanne.
- Eli kännäät?
- Pullo viiniä päivässä. Se on viisi lasia, Italiassa neljä. Voin tuoda tuliaisiksi jotain hyvää. Sisilia on ainoa maa, josta saa sellaista juotavaa, jota ei tarvitse sylkeä pois, Mercedes julisti.
- Kuinkas meillä menee?
- Et ole vielä kertonut. No, kuinkas teillä siellä menee?
- Ihan tavallisesti.
- Oliko tuo uutinen vai vitsi? Kasvaako lapsi?
- Kasvaa.
- Mummi voi tuoda jotain hänelle. Entä äiti, onko hän jo laantunut viimeisestä?
- Ei olla puhuttu. Siis en tiedä. Seinässä on vieläkin reikä, kun kasari lensi siihen.
- Mitä kasarissa oli?
- Pastaa, tai siis pastakastiketta.
- Mjaa.
- Älä viitsi. Tuo on ilkeää. Tuo… tuollainen.
- Ok. Joitain standardeja kuitenkin on olemassa, varsinkin ruuanlaitossa. Loppu on taidetta. Ei ole minun asiani olla hellapoliisi. Olen asiakas, tai asiakkaaseen verrattavissa oleva VIP. Sanon mitä syön.
- Ethän sinä edes maistanut.
- Haistoin.
- Voi jumalauta!
- Minä keskustelen hänen kanssaan, ja pyydän anteeksi. Kyllä hän ymmärtää, kun vetoan tyhjään elämääni ja rakkaudettomuuteen siinä, yksinäisyyteen. Onhan vaimosi nainen. Ole rauhassa. Kyllä asiat tästä selviävät. Usko pois.
He keskustelivat vielä vartin, mutta sitä olisi tähän turha kirjoittaa, koska asiat junnasivat paikoillaan. Lopulta Mercedes nousi vuoteeltaan ja käveli alakertaan lumoavan kauniita kierreportaita pitkin.
Jossain puolivälissä rakennusta, tai matkaa, hän pysähtyi läpitunkevaan valaistukseen. Kirkkaus lähes sokaisi hänet. Se tuli sekä ulkoa että sisältä, yhdellä hengenvedolla, ja täytti hänet. Hän humahti tulvilleen säkenöivää ja kipunoivaa keveyttä. Se oli käsittämätön hetki, sillä hän kykeni matkustamaan siinä ja tutkimaan sitä, olemaan sen sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Se oli hänen sydämessään ja tietoisuudessaan, hänen ihollaan ja hänen vaatteissaan, seinissä ympärillä, takorautaisessa kaiteessa Mercedeksen sormissa. Se tulvi kaikkialta, ylhäältä ja alhaalta, sisältä ja ulkoa, ihmisen itsensä ytimestä, elämän hunnuista ja kehdoista, tuulista ja sen vetten jymisevistä putouksista. Millainen kuohkeus, keveys ja valo.
Ja kaikkea tätä hän katseli rauhallisin mielin, kiireettä.
(Naurua)Miniä
Hän on mukavan näköinen tyttö. Oikeastaan hän ei ole tyttö, koska hänellä on lapsi. Lapsella on lapsi. Siinä mielessä me olemme samalla viivalla, mutta eri vuosituhannella. Ihmiset jakautuvat kahteen eri ryhmään, niihin, jotka eivät epäile ja niihin, jotka epäilevät.
Hän epäili. Hän oli täynnä uhmaa ja halua näyttää. Ja katsokaa, kuinka helppoa on heitättää seinään kattilallinen ruokaa - jota on pilkottu ja kuullotettu, maustettu ja valvottu, vatvottu ja haudutettu loputtomiin asti. Jokainen pisara, jokainen öljyinen kantasolu, oli taatusti ostettu Italiasta, ellei jopa Sisiliasta. Olisi tehnyt perunamuusia ja nakkeja, mutta ruokaa, jota ei voi valmistaa ilman sydäntä. Halu ei ole sydän. Se pätee kaikkeen. Sydän hakkaa häkissään halutta.
Mercedes aloitti järjestelmällisen purkamisen sen väärästä päästä. Ei ollut mitään järkeä lähteä liikkeelle menneisyydestä. Oli lähdettävä liikkeelle tästä päivästä. Oli kirjoitettava NYT.
(Reps) - Nasdaq pisteyttää
Nasdaq, finalisti kirjoitti:
Miniä
Hän on mukavan näköinen tyttö. Oikeastaan hän ei ole tyttö, koska hänellä on lapsi. Lapsella on lapsi. Siinä mielessä me olemme samalla viivalla, mutta eri vuosituhannella. Ihmiset jakautuvat kahteen eri ryhmään, niihin, jotka eivät epäile ja niihin, jotka epäilevät.
Hän epäili. Hän oli täynnä uhmaa ja halua näyttää. Ja katsokaa, kuinka helppoa on heitättää seinään kattilallinen ruokaa - jota on pilkottu ja kuullotettu, maustettu ja valvottu, vatvottu ja haudutettu loputtomiin asti. Jokainen pisara, jokainen öljyinen kantasolu, oli taatusti ostettu Italiasta, ellei jopa Sisiliasta. Olisi tehnyt perunamuusia ja nakkeja, mutta ruokaa, jota ei voi valmistaa ilman sydäntä. Halu ei ole sydän. Se pätee kaikkeen. Sydän hakkaa häkissään halutta.
Mercedes aloitti järjestelmällisen purkamisen sen väärästä päästä. Ei ollut mitään järkeä lähteä liikkeelle menneisyydestä. Oli lähdettävä liikkeelle tästä päivästä. Oli kirjoitettava NYT.
(Reps)Fine
Yleensä naiset kykenevät vaivatta muistamaan, missä maassa tai kaupungissa mikäkin mielenkiintoinen liike tai vaate oli. Asia oli hieman sama kuin muistaa sellainen ihminen, joka jollain tasolla oli kiinnostava, vaikka tämä olisi vain vilahtanut ohi elämässä.
Mercedes taas mielipuuhassaan, ostoksilla. Vielä viisitoistakesäisenä hän raahasi mukanaan lentolaukkua pitkin kaupunkia ja sen putiikkeja vaikka se oli tyhjä ja hän ei ollut menossa minnekään. Kyse oli jostain muusta, Mercedes naurahti itsekseen. Silloin hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä mitä kaikkea maailma oli kattanut hänelle kohtaloksi. Kuinka hänellä voisi voinut ollakaan, hänhän oli lapsi.
Klassinen komedia kulki seuraavasti: Vaaleanpunainen, musta, ihan vitun sama. Hattaramaisesta hötöstä syöksyttiin pimeyden ytimeen, ja kun ytimestä tultiin läpi, niin edessä odotti mielikuvitukseton rättimössö, josta piti repiä irti kiksit. Kaiken lisäksi kaikki muutkin olivat siellä, ne hötöt ja ytimet. Kyllä siinä rekit kilkattivat.
Oikeastaan Mercedes oli tipahtanut siitä genrestä, joka ysäreillä keksi tämän, jälleenmyymisen. Hän Inhosi sanaa kirppu yhtä paljon kuin inhosi sanaa kierrätys. Kirppukierrätys. Kuulosti ihan sukupuolitaudilta, Mercedes naurahti. Shoppailija hänen vierellään vilkaisi ensin Mercedekseen ja sitten omassa kädessä roikkuvaan hepeneen. Hän näytti hetken siltä, että hänen makuaan oli verisesti loukattu. Mercedes ehti oikaisemaan nopeasti etenevän ja valtoimenaan jo rönsyilevän virhearvion.
- Muistin juuri, että olen lähes viisikymmentä, enkä kaksikymmentä, hän sanoi.
Nainen otti itseironian vastaan vastentahtoisesti, sillä Mercedeksen olemus oli kaikkea muuta kuin luotaantyöntävä.
Katsellaanpa hetki Mercedestä.
Mercedes on siirtynyt pois pahantuulisen turistin vaikutuspiiristä; joillakin ei vain tuo itsetunto kestä mitään. Mercedes on utelias nainen. Kaikista kuvista hän katsoo ensimmäiseksi sen millainen tausta siinä on, sitten struktuuri. Vasta viimeiseksi Mercedes katsoo siihen mihin on tarkoitettu. Silloin kuvassa harvoin enää on mitään katsottavaa.
Portaat liikkeeseen ovat hyvin vanhat, satoja vuosia vanhat. Ikkunat on somistettu lähes vastustamattomasti, taidolla, vaikka niitä on vain kaksi. Ovi on hurmaava messinkikelloineen. Sisällä loistaa valkoinen keskipäivän valo, kaikkialta.
Mercedes seisoo harmaalla marmorilattialla ja on mykistynyt. Hän haukkoo avuttomana henkeään, sillä venetsialaiset naamiot täyttävät seinät niin, että niiden väliin on jäänyt rakoa juuri sen verran, että he eivät riidelleet keskenään, vaan elivät sovussa ja herran nuhteessa.
Mercedes on lähes kyynelissä. Hänen pulssinsa on nopea. Hän puristaa käsilaukkua vasten rintaa ja antaa katseen kiertää pitkin seiniä. Niitä tuntuu tulevan loputtomasti, seiniä ja kasvoja, toinen toistaan tajunnan räjäyttävämpi. Niitä vain tuli ja tuli. Värit, muodot, kulta ja hopea, kontrastit ja silkki, käsittämättömän kauniit höyhenet ja jättimäiset strutsinsulat pillastuttivat Mercedeksen tajunnan kiitolaukkaan. Hänen sisimpänsä rynnisti kuin musta tamma sirkuksessa, huveissa ja hulinassa.
Lopulta hänen oli istuuduttava alas.
Liikkeen myyjätär, joka loppujen lopuksi paljastui liikkeen omistajaksi - kaunis ja hoikka nainen vaaleassa nutturassa ja ilon virneessään, ojensi Mercedekselle vesilasin. Hän tiesi, miltä se tuntui. Hän tunsi tällaiset naiset kuin kassakoneensa sisällön. Itse hän oli pukeutunut varsin koruttomasti, lähes vaatimattomasti. Hänellä oli taitavat kädet ja tarkkaakin tarkempi silmä. Mercedes havahtui hänestä kuin hereille. Hän katsoi johonkin uuteen, ihmeelliseen ja kauniiseen. Hän katsoi ja näki.
(Naurua) - Nasdaq veden varassa
Nasdaq pisteyttää kirjoitti:
Fine
Yleensä naiset kykenevät vaivatta muistamaan, missä maassa tai kaupungissa mikäkin mielenkiintoinen liike tai vaate oli. Asia oli hieman sama kuin muistaa sellainen ihminen, joka jollain tasolla oli kiinnostava, vaikka tämä olisi vain vilahtanut ohi elämässä.
Mercedes taas mielipuuhassaan, ostoksilla. Vielä viisitoistakesäisenä hän raahasi mukanaan lentolaukkua pitkin kaupunkia ja sen putiikkeja vaikka se oli tyhjä ja hän ei ollut menossa minnekään. Kyse oli jostain muusta, Mercedes naurahti itsekseen. Silloin hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä mitä kaikkea maailma oli kattanut hänelle kohtaloksi. Kuinka hänellä voisi voinut ollakaan, hänhän oli lapsi.
Klassinen komedia kulki seuraavasti: Vaaleanpunainen, musta, ihan vitun sama. Hattaramaisesta hötöstä syöksyttiin pimeyden ytimeen, ja kun ytimestä tultiin läpi, niin edessä odotti mielikuvitukseton rättimössö, josta piti repiä irti kiksit. Kaiken lisäksi kaikki muutkin olivat siellä, ne hötöt ja ytimet. Kyllä siinä rekit kilkattivat.
Oikeastaan Mercedes oli tipahtanut siitä genrestä, joka ysäreillä keksi tämän, jälleenmyymisen. Hän Inhosi sanaa kirppu yhtä paljon kuin inhosi sanaa kierrätys. Kirppukierrätys. Kuulosti ihan sukupuolitaudilta, Mercedes naurahti. Shoppailija hänen vierellään vilkaisi ensin Mercedekseen ja sitten omassa kädessä roikkuvaan hepeneen. Hän näytti hetken siltä, että hänen makuaan oli verisesti loukattu. Mercedes ehti oikaisemaan nopeasti etenevän ja valtoimenaan jo rönsyilevän virhearvion.
- Muistin juuri, että olen lähes viisikymmentä, enkä kaksikymmentä, hän sanoi.
Nainen otti itseironian vastaan vastentahtoisesti, sillä Mercedeksen olemus oli kaikkea muuta kuin luotaantyöntävä.
Katsellaanpa hetki Mercedestä.
Mercedes on siirtynyt pois pahantuulisen turistin vaikutuspiiristä; joillakin ei vain tuo itsetunto kestä mitään. Mercedes on utelias nainen. Kaikista kuvista hän katsoo ensimmäiseksi sen millainen tausta siinä on, sitten struktuuri. Vasta viimeiseksi Mercedes katsoo siihen mihin on tarkoitettu. Silloin kuvassa harvoin enää on mitään katsottavaa.
Portaat liikkeeseen ovat hyvin vanhat, satoja vuosia vanhat. Ikkunat on somistettu lähes vastustamattomasti, taidolla, vaikka niitä on vain kaksi. Ovi on hurmaava messinkikelloineen. Sisällä loistaa valkoinen keskipäivän valo, kaikkialta.
Mercedes seisoo harmaalla marmorilattialla ja on mykistynyt. Hän haukkoo avuttomana henkeään, sillä venetsialaiset naamiot täyttävät seinät niin, että niiden väliin on jäänyt rakoa juuri sen verran, että he eivät riidelleet keskenään, vaan elivät sovussa ja herran nuhteessa.
Mercedes on lähes kyynelissä. Hänen pulssinsa on nopea. Hän puristaa käsilaukkua vasten rintaa ja antaa katseen kiertää pitkin seiniä. Niitä tuntuu tulevan loputtomasti, seiniä ja kasvoja, toinen toistaan tajunnan räjäyttävämpi. Niitä vain tuli ja tuli. Värit, muodot, kulta ja hopea, kontrastit ja silkki, käsittämättömän kauniit höyhenet ja jättimäiset strutsinsulat pillastuttivat Mercedeksen tajunnan kiitolaukkaan. Hänen sisimpänsä rynnisti kuin musta tamma sirkuksessa, huveissa ja hulinassa.
Lopulta hänen oli istuuduttava alas.
Liikkeen myyjätär, joka loppujen lopuksi paljastui liikkeen omistajaksi - kaunis ja hoikka nainen vaaleassa nutturassa ja ilon virneessään, ojensi Mercedekselle vesilasin. Hän tiesi, miltä se tuntui. Hän tunsi tällaiset naiset kuin kassakoneensa sisällön. Itse hän oli pukeutunut varsin koruttomasti, lähes vaatimattomasti. Hänellä oli taitavat kädet ja tarkkaakin tarkempi silmä. Mercedes havahtui hänestä kuin hereille. Hän katsoi johonkin uuteen, ihmeelliseen ja kauniiseen. Hän katsoi ja näki.
(Naurua)La serenissima
Murhattuani Mathias Bumsen, kolumnistin ja aviomieheni, niin tunsin oloni tyhjäksi. Murhan, eli luomisprosessin hämmästyttävin osa oli se että minulla ei ollut siinä osaa eikä arpaa. Olin osaton. Olin syytön. Olin vapaa.
Join tarjottua vettä yksinkertaisesta lasista. Liikkeen omistaja toivotti persoonani tervetulleeksi maailmaansa ja valtakuntaansa, uniinsa. Hän kastoi minut lasillisella viileää vettä, sisäisesti.
Ihmisellä oli vain kaksi todellista tarvetta, jano ja nälkä, ajattelin, kun nainen istuutui vierelleni, ja heitti jalan toisensa päälle kuin olisi tehnyt sen miljardeja kertoja aiemmin. Hän oli ammattilainen. En sillä hetkellä tuntenut olevani noviisi, vaan polulla, joka johti tieni alkuun. Tämä paikka synnytti minut, tämä yksinkertainen liike ja sen kauneus, tarkkuus ja tyyli.
Seuraavan tunnin keskustelimme Venetsiasta, sillä tunsimme kaupungin kuin itsemme, eli päällisin puolin ja puheilta. Se oli koko Venetsian ydin. Sisin ei kiinnostanut venetsialaista, sillä jokainen venetsialainen tiesi, että sisintä ei ollut.
Leikkasimme kuin lihaa tai leipää, kun leikkasimme kirkkauden ytimeen. Kanavat halkoivat meitä sameana ja vastenmielisenä, sokkeloisena traumana jostain, kuin unesta, joka oli painajainen, selittämätön sellainen ja sokkeloinen, ahdas ja kammottava, sumuinen, äärimmäisen terävä.
Äkkiä nainen nousi ylös ja käveli ovelle, lukitsi sen. Sitten hän käveli suurimman huoneen keskilaivaan ja levitti käsivartensa kuin Madonna. Hän sanoi.
- Valitse.
Käsitin, että hän halusi minun valitsevan itselleni naamion. Mitä muutakaan hän halusi minun tekevän. Katselin sekapäisenä, keskittymättä ja hädissäni kaiken loiston ja glitterin välkkymistä ja leijumista tuskin aistittavissa olevassa ilmavirrassa, rönsyilevässä valossa.
Olin enemmän kuin neuvoton. Istuin kuin istuin koulussa - ymmärtämättä sanaakaan. Ahmin ja janosin nälissäni, mutta mitään ei saapunut minulle. Olin kadoksissa, kadonnut ja eksyksissä. Haparoin yltäkylläisyydessä, omassa erinomaisuudessani kuin sokea.
- Ehkä tämä?
nainen sanoi ja käveli seinällä roikkuvan naamion äärelle. Hän osoitti siihen koskettamatta sitä. Hän vain asettui sen vierelle ja jäi odottamaan reaktiotani käsi avoimena kohti mykkää naamiota. Kavahdin sanattomaksi. Tuijotin eteeni kuin tie altani olisi kadonnut, veneeni uponnut tai käsitykseni paikasta ja ajasta horjunut. Sisäinen maailma minussa kouristeli ja voi pahoin, koska en pitänyt siitä. Se ei ollut minua. Minä olin jotain muuta.
Minun täytyi olla jotain muuta.
(Naurua) - Nasdaq puuhailee
Nasdaq veden varassa kirjoitti:
La serenissima
Murhattuani Mathias Bumsen, kolumnistin ja aviomieheni, niin tunsin oloni tyhjäksi. Murhan, eli luomisprosessin hämmästyttävin osa oli se että minulla ei ollut siinä osaa eikä arpaa. Olin osaton. Olin syytön. Olin vapaa.
Join tarjottua vettä yksinkertaisesta lasista. Liikkeen omistaja toivotti persoonani tervetulleeksi maailmaansa ja valtakuntaansa, uniinsa. Hän kastoi minut lasillisella viileää vettä, sisäisesti.
Ihmisellä oli vain kaksi todellista tarvetta, jano ja nälkä, ajattelin, kun nainen istuutui vierelleni, ja heitti jalan toisensa päälle kuin olisi tehnyt sen miljardeja kertoja aiemmin. Hän oli ammattilainen. En sillä hetkellä tuntenut olevani noviisi, vaan polulla, joka johti tieni alkuun. Tämä paikka synnytti minut, tämä yksinkertainen liike ja sen kauneus, tarkkuus ja tyyli.
Seuraavan tunnin keskustelimme Venetsiasta, sillä tunsimme kaupungin kuin itsemme, eli päällisin puolin ja puheilta. Se oli koko Venetsian ydin. Sisin ei kiinnostanut venetsialaista, sillä jokainen venetsialainen tiesi, että sisintä ei ollut.
Leikkasimme kuin lihaa tai leipää, kun leikkasimme kirkkauden ytimeen. Kanavat halkoivat meitä sameana ja vastenmielisenä, sokkeloisena traumana jostain, kuin unesta, joka oli painajainen, selittämätön sellainen ja sokkeloinen, ahdas ja kammottava, sumuinen, äärimmäisen terävä.
Äkkiä nainen nousi ylös ja käveli ovelle, lukitsi sen. Sitten hän käveli suurimman huoneen keskilaivaan ja levitti käsivartensa kuin Madonna. Hän sanoi.
- Valitse.
Käsitin, että hän halusi minun valitsevan itselleni naamion. Mitä muutakaan hän halusi minun tekevän. Katselin sekapäisenä, keskittymättä ja hädissäni kaiken loiston ja glitterin välkkymistä ja leijumista tuskin aistittavissa olevassa ilmavirrassa, rönsyilevässä valossa.
Olin enemmän kuin neuvoton. Istuin kuin istuin koulussa - ymmärtämättä sanaakaan. Ahmin ja janosin nälissäni, mutta mitään ei saapunut minulle. Olin kadoksissa, kadonnut ja eksyksissä. Haparoin yltäkylläisyydessä, omassa erinomaisuudessani kuin sokea.
- Ehkä tämä?
nainen sanoi ja käveli seinällä roikkuvan naamion äärelle. Hän osoitti siihen koskettamatta sitä. Hän vain asettui sen vierelle ja jäi odottamaan reaktiotani käsi avoimena kohti mykkää naamiota. Kavahdin sanattomaksi. Tuijotin eteeni kuin tie altani olisi kadonnut, veneeni uponnut tai käsitykseni paikasta ja ajasta horjunut. Sisäinen maailma minussa kouristeli ja voi pahoin, koska en pitänyt siitä. Se ei ollut minua. Minä olin jotain muuta.
Minun täytyi olla jotain muuta.
(Naurua)Il Dottore
"Suljettuaan ulos maailman, aikaan siestan, sorina puheen ja pelon täytti hämärän. Täytti hämärä viileän hädän.
Sydänvesi musta ja hyinen, onkaloissa maan, oi luoja, se virtaa valtoimenaan."
Päivä oli jo laskeutunut mereen ja ihmiset tulvineet viileydestä ja varjoista kaduille sankoin joukoin. Heillä oli nälkä. Katselin ikkunasta, kuinka muurahaismaisia he olivat, samanlaisia. He olivat alkavaan yöhön katoavia käveleviä hahmoja ilman kasvoja. Ja vaikka kasvot olisivat valoon osuneetkin, niin se mitään olisi ratkaissut. He pysyivät matkan ja tuttuuden tuolla puolen tuntemattomina, kaukaisina.
Olimme keskustelleet niin laajasti, että tunsin olevani lähes tyhjä. Tyhjyys oli kuin kirkas lyhty ilman valoa. Olin tyhjä kuin tuuba. Ajatukseni olivat sammuneet ja mieleni oli saanut kummallisen rauhan, kuin tyvenen, jolla oli elinikäiset takuut. Kiireeni oli sammunut ja välittömät tavoitteeni kadonneet. Kaukaisemmat tavoitteeni olivat niin kaukana, että en enää erottanut tai muistanut niitä. Niistä ei kuulunut pihaustakaan.
Viitta oli yllättävän kevyt, mutta musta ja raskas kuin kuolema. Sellaisissa loukoissa, joissa lääkärit kömpivät, oli parasta olla kiireestä kantapäähän musta. Kuolemakin luuli kuolemaksi, kun tapasi, Mercedes hymähti ikkunaruutuun.
Kuvajainen näytti kammottavalta pitkine nokkineen ja hattuineen, keppeineen ja synkkine hiljaisuuksineen. Se oli kuin valtava korppi, kuoleman korppi ahtaalla kujalla, jossa ihmiset peruuttivat pois tieltä. Olin kuin mies, en nainen. Olin kuin sanaton mies täynnä mystiikkaa ja valtaa ihmiseen ja tämän tietämättömyyteen, elämään ja avuttomuuteen. Minä kumarruin heidän puoleensa ja heidän kasvoilleen levisi helpotuksen levollisuus, tuskan lievitys. Olin sanalla sanoen kammottavan näköinen. Minä laskin käteni heidän kuumeiselle keholleen ja he huokaisivat. Heidän omaisensa ja rakkaansa huokaisivat. Käteeni kilisi kolikoita. Kukaan ei pelastunut. He menehtyivät kaikki, mutta eivät hyljättyinä. Lääkäri oli käynyt. Kuolema oli käynyt.
Käännyin ja katselin kuningatarta. Hän puuhasteli peruukkinsa kanssa barokkipeilin edessä. Halusin auttaa häntä, mutta pelkäsin koskettaa häntä. Hänellä ei ollut enää kasvoja näkyvissä. Oli jäänyt kultaiseen hämärään vain vartalo ja sen liikkeet. Hän liikkui kuin hidastettu tanssija tai tyylittelevä koreografi. Kaikella oli jokin tarkoitus. Jokainen asia johti johonkin. Kaikessa oli jotain järkeä.
Minulla ei ollut mitään käsitystä pukemisen monimutkaisuudesta ennen tätä iltaa. Luulin tietäväni siitä kaiken. Väärin. Minä en tiennyt siitä mitään. Kaikki tuntui menevän väärässä järjestyksessä, enkä ollut uskoa silmiäni, kun hän ensimmäiseksi asetti valtavan naamionsa, lähes laitteen tai sommitelman paikoilleen erittäin varovasti, niin kuin sillä olisi vain yksi mahdollinen paikka olla, ja että se voisi särkyä jossain toisessa asennossa hetkenä minä hyvänsä.
Kun naiseni kasvot olivat kadonneet naamion taakse, jäin katselemaan häntä lähes lumoutuneena. Niin syvällä hän kävi. Ihmisyys hänessä katosi. Hänestä tuli hetkessä lähes alaston ja pyhä ihme, hahmo. Alitajunta vastasi näkyyn kuin se olisi ollut vastaus kaikkiin kysymyksiini, niihinkin, joita en ole itseltäni koskaan keksinyt kysyä.
Minä tuoksuin yhä häneltä. Minä tuoksuin Jumalattarelta. Hän oli vienyt sieluni. Olin lakannut olemasta. Ei ollut enää mitään väliä. Minä olin hänen.
Hän puki yhä ja olin valmis auttamaan siinä häntä, mutta hän puki yksin. Silmät katsoivat, seurasivat minua naamion takaa, ja verhosivat vartaloa allaan. Hän oli ylipapitar hiljaisuudessa ja silkin kahinassa. Olimme vaiti. Sanat olivat tiessään, kiihko. Ihminen meissä lepäsi. Olimme kuin kääriytyneet siltä turvaan kuin hallitaksemme elämäämme ja vaistojamme, halujamme. Me olimme lakanneet olemasta olemassa, sillä olimme ihme, loistava naamiopari kadulla, ihmisten yläpuolella ja väljässä tilassa. Meistä tuli me, syvin olento syvällä uumenissamme.
Hänen nopea puheensa sammui maskin myötä, mutta katse terävöityi. En enää voinut suudella häntä. Sydämeni huusi rinnassani. Olin vaiti ja kärsin. Kaipasin niin sanoja, tämän ihmisen ääntä.
(Naurua)
- Johtotähti
Mercedes löi läppärin kannen kiinni, venytteli ja katsahti rannekelloonsa. Kello oli 11:10.
Seikkailijattaremme pohdiskeli, kunnes hoksasi olla pohdiskelematta..
(Naurua)
https://www.youtube.com/watch?v=fsYJvbI9F3U - khih.
Hyvä tarina, aihealue ehkä väärä. Sinulla on kuitenkin taitoa.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 992850
Jotain puuttuu
Kun en sinua näe. Et ehkä arvaisi, mutta olen arka kuin alaston koivu lehtiä vailla, talven jäljiltä, kun ajattelen sinu1042410- 912180
- 171992
Persuilla ja Saksi-Riikalla meni sitten pornon levittämiseksi koko touhu.
Onko kenellekään yllätys?1671828- 421826
Hei A, osaatko
sanoa, miksi olet ihan yhtäkkiä ilmestynyt kaveriehdotuksiini Facebookissa? Mitähän kaikkea Facebook tietää mitä minä en451787- 781726
Synnittömänä syntyminen
Helluntailaisperäisillä lahkoilla on Raamatunvastainen harhausko että ihminen syntyy synnittömänä.1331529Mitä tämä tarkoittaa,
että näkyy vain viimevuotisia? Kirjoitin muutama tunti sitten viestin, onko se häipynyt avaruuteen?411304