Lapsi ei pääse mummin kuolemasta yli

Surullista katsottav

Eli sattui niin ikävästi, että oma äitini kuoli vuosi sitten yllättäen.
Tyttöni oli tuolloin 3 vuotias, nyt 4.

Tytöllä ja äidilläni oli jo alusta pitäen todella vahva suhde/side.
Johtui toki varmaan siitäkin, että oli ainoa ja kovasti odotettu lapsenlapsi no ei sillä väliä.
Heidän keskinäinen suhteensa oli aivan uskomaton, sen näki kuinka nauttivat aidosti toistensa seurasta omina itsenään. Lapsi uskalsi kiukutella mummilleen ja mummi osasi tyttöä käsitellä ja komentaa. Hauskaa heillä oli aina!!!läheinen suhde.
Äitini kerkesi myös hoitaa tyttöäni puolenvuoden ajan kotona kun minä sain töitä, lapsi oli tuolloin reilu 2 vuotias ja ajattelimme että olisi hyvä odottaa päiväkotia vielä vähän aikaa ja äitini halusi kovasti hoitaa tyttöä.
Tämä tietysti teki tytölle mummin todella läheiseksi.

Oli todella rankkaa selittää 3 vuotiaalle, ettei mummia enää ole, hän on kuollut.
Joka päivä itkettiin tytön kanssa, hän tuskin kunnolla ymmärsi mitä kuolema oikeasti tarkoittaa.
Puhui paljon näin: "että mummi on vähän aikaa poissa ja tulee sitten taas kotiin ja voimme mennä kylään mummia halamaan ja sanomaan että ollut ikävä"
Joka päivä tyttö itki ja halusi mummin luo. Kyseli ja yritin parhaani mukaan selittää tilannetta.
Teimme tytölle valokuvakansion, jossa oli kuvia mummista ja heistä yhdessä.
Se helpottikin kovasti tytön ikävää ja sai lohtua kuvista.
Tuli noin puolenvuoden tauko kovasta ikävästä, vain silloin tällöin halusi jutella mummista.

Nyt kun lapsi on 4 ja ymmärtää ilmeisesti paremmin, että kuolema on lopullista niin tunteet ovat nousseet taas pintaan.
Tyttö saattaa haluta vain olla huoneessaan kuvia katsomassa ja itkee, kaipaa kovasti.välillä tuntuu, että tämä raastava ikävä jo masentaa lasta, hän ei vaan pääse yli.

Paljon ollaan puhuttu, itketty yhdessä, selitetty, lohdutettu.
Mitä voisin vielä äitinä tehdä?

138

6661

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Auta lastasi

      Nyt ala jo puhua muusta.
      Ei surussa piehtaroiminen ole aiheellista vuosikausia.
      Lapsesi tuskin mummua muistaa, hän muistaa vain sen järkyttävän tapahtuman ja sen jälkeisen murheen alhon.

      Vie mummun haudalle kukkia, mutta älä puhu siitä, että mummu lepää mullan alla, vaan viekää kukat mummun muistoksi, kynttilät pimeänä iltana ja lähettäkää terveisiä tähtien mukana.
      Sitten sanot reippaasti, että mummu ei haluaisi meidän itkevän ja surevan, mummu oli aina iloinen ja nauroi paljon, muistatko. Mummulla on nyt hyvä olla ja me muistamme häntä aina kun viemme kukkia. Meillä on nyt hyvä mieli, kun meillä oli niin mukava mummu.

      Viekää yhdessä valokuvakansio pois näkyvistä talteen, ettei se katoa. Älä enää mainitse mummua, äläkä jatka puhetta hänestä, jos tyttö aloittaa.

      • 7+1

        Tämä on rakentava ja eteenpäin vievä neuvo! Emme voi jäädä suruun, mutta hyvät muistot kultaavat elämäntiemme. Minäkin, jo 7-kymppinen kohta, tähtitaivaan alla joskus salaa vilkutan omalla mummolleni, joka oli niin hyvä rakas.


      • terävämuistinen mumm

        Kyllä lapsi muistaa mummin. Itselläni on ihan selviä muistikuvia ajoista kun olen ollut puolitoista vuotta. Olen kyllä sitä mieltä, että tukahduttaa surunpurkasta ei saa. Kyllä se aika lopulla tekee tehtävänsä.


      • hyvää asiaa oli

        Kiva, että on tässäkin maassa vielä viisaitakin ihmisiä.


      • eteenpäin

        Tosiaan, nyt olisi jo vanhempien aika opettaa, miten jatketaan eteenpäin. Olette jo rakastavalla tavalla osoittaneet, että lähimmäisiä saa ja tulee kaivata, mutta muistakaa, että lapsi ottaa kaikessa mallia vanhemmistaan.

        Tuon ikäisellä ei ole vielä oikeen minkäänlaista maailmankuvaa kodin ulkopuolelta, ei muita käytösmalleja. Jos otatte vanhempina mummin puheeksi, kannustatte katselemaan kuvia ja itkemään, tekee lapsi samoin. Mummin kuolema on lopullinen, mutta jatkuvan ja raastavan surun ei tule sitä olla.

        Ymmärrän lapsen surua. Oma isäni kuoli kaksi vuotta taaksepäin, ja vieläkin välillä itken, mutta kykenen jo ajattelemaan yhteisiä hetkiä ilolla. Isoäitini kuoli tammikuussa, häntä ajatellessa tulee vielä aina kyynel silmään.

        Eli, siirtäkää kuva-albumi jonnekin, missä se ei jatkuvasti muistuta mummista. Voi sen siltä vielä katseluun ottaa, mutta omassa huoneessa se saattaa pilata iloisetkin hetket tuomalla muistot mieleen, kun osuu silmään. Ja yrittäkää aikuisina vältää itkemistä. Hän on jo nähnyt, että tekin surette; mutta älkää enää pitkittäkö toisen surua. Älkää kieltäkö häntä puhumasta mummista, mutta yrittäkää siirtää keskustelu johonkin muuhun.

        Täällä on jo joku sanonut, että asian uudelleen esiin ottaminen jotenkin vähentäisi surua. En ihan ymmärrä tuota logiikkaa. Jos voitte vanhempina päättää, yhdistyykö mummin mieleen tulo iloiseen tekemiseen vaiko siihen, että heti aletaan itkemään, niin yrittäkää nyt ihmeessä piristää lasta. Jatkuva itku tuskin oloa parantaa. Tuon ikäinen voi tietenkin masentua, miksei voisi? Tavoite sen ei pidä olla.


      • Lapsi ei välttämättä osaa kertoa surustaan tai itkeä suruaan, joka ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö hän surisi.

        Lapsen suru on voimakkaimmillaan ensimmäisten viikkojen aikana.

        Lapsella on vaikeuksia selvitä surusta mikäli kuolema on ollut äkillinen tai lapsi on ollut mukana tapahtuneessa,


        Esimerkiksi päiväkodissa suru voi ilmetä lapsella levottomuutena ja keskittymisvaikeuksina

        Suru voi purkautua kiukkukohtauksina, esineiden heittelemisenä ja aggressiivisuutena.

        Sureva lapsi tarvitsee paljon läheisyyttä, huolenpitoa, lohdutusta ja tukea.

        Lasta tulee rohkaista puhumaan ja kysymään, mutta hänelle ei tule antaa vaatimuksia surun suhteen.

        Aikuisen tehtävä on auttaa lasta kokemaan erilaisia tunteita ja hallitsemaan niitä.

        Lapsi voi potea syyllisyyttä läheisen kuolemasta ja lapsesta voi tuntua, ettei hänellä ole oikeutta olla iloinen tai onnellinen.

        Monesti surevaa lasta tarvitsee tukea etenkin syyllisyydestä vapautumisessa.

        Aikuisen ja ohjaajan tulee sallia lapsen mielikuvitusmaailma ja siihen liittyvä fantasioiden käyttö.

        Lapselle on hyvä kertoa, mitä kuolema konkreettisesti tarkoittaa ja mitä ruumiille tapahtuu kuoleman jälkeen.

        Mahdollisimman pian arkirutiineihin palaaminen ja suuntaaminen tulevaisuuteen ovat tärkeitä toipumisen kannalta.

        Lasta tulee kannustaa jatkamaan harrastuksiaan ja tapaamaan ystäviään, ja päivähoitoon kannattaa palata mahdollisimman pian.

        Yhteistyö vanhempien ja päivähoidon välillä on tärkeää.

        Lapsi voi myös taantua surutilaan muutoksissa.


      • jii71 kirjoitti:

        Lapsi ei välttämättä osaa kertoa surustaan tai itkeä suruaan, joka ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö hän surisi.

        Lapsen suru on voimakkaimmillaan ensimmäisten viikkojen aikana.

        Lapsella on vaikeuksia selvitä surusta mikäli kuolema on ollut äkillinen tai lapsi on ollut mukana tapahtuneessa,


        Esimerkiksi päiväkodissa suru voi ilmetä lapsella levottomuutena ja keskittymisvaikeuksina

        Suru voi purkautua kiukkukohtauksina, esineiden heittelemisenä ja aggressiivisuutena.

        Sureva lapsi tarvitsee paljon läheisyyttä, huolenpitoa, lohdutusta ja tukea.

        Lasta tulee rohkaista puhumaan ja kysymään, mutta hänelle ei tule antaa vaatimuksia surun suhteen.

        Aikuisen tehtävä on auttaa lasta kokemaan erilaisia tunteita ja hallitsemaan niitä.

        Lapsi voi potea syyllisyyttä läheisen kuolemasta ja lapsesta voi tuntua, ettei hänellä ole oikeutta olla iloinen tai onnellinen.

        Monesti surevaa lasta tarvitsee tukea etenkin syyllisyydestä vapautumisessa.

        Aikuisen ja ohjaajan tulee sallia lapsen mielikuvitusmaailma ja siihen liittyvä fantasioiden käyttö.

        Lapselle on hyvä kertoa, mitä kuolema konkreettisesti tarkoittaa ja mitä ruumiille tapahtuu kuoleman jälkeen.

        Mahdollisimman pian arkirutiineihin palaaminen ja suuntaaminen tulevaisuuteen ovat tärkeitä toipumisen kannalta.

        Lasta tulee kannustaa jatkamaan harrastuksiaan ja tapaamaan ystäviään, ja päivähoitoon kannattaa palata mahdollisimman pian.

        Yhteistyö vanhempien ja päivähoidon välillä on tärkeää.

        Lapsi voi myös taantua surutilaan muutoksissa.

        Tässä on hyvä teksti(jii71) ja varmasti parhaimpia näistä ohjeista! Jokaisella meistä "aikuisina" on kokemus surusta ja sen ilmenemismuodoista, joita on yhtä monta, kuin kokijaakin! Lapsi alkaa muistaa jo 3v asioita ja kosketusmuisti voi olla vielä varhaisempi.
        Mun pojalleni sossu sanoi viime vuonna,kun pikkupojan äiti kuoli(lapsenlapseni äiti, k. 30.11.2013), että näyttäkään äitin kuvia! Ei poikani varmaankaan ole niitä näyttänyt ja pikkupoika(täyttää ensi kk, 3v) ei ole kysellyt äitiään!
        Teidän tapauksessa on varmasti hyvä asia nuo kuvat! : ) Ehkä SE asia ei ole hyvä,että yhdessä itkette,koska lapsi samaistuu sinuun ja meinaa,että nyt tämä asia on itkun paikka!
        Jos sinä lähdet arki askareisiin,niin lapsi myös aloittaa arjen ja voitte katella sitä albumia yhdessä välillä.myöhemmin! Riippuen haluaako lapsi tehdä sitä! Sinä voit itseksesi katella kuvia ja tehdä surutyötäsi,mutta lapsi elää hetkessä ja varmasti palautuu arkeen nopeammin,kuin sinä, JOS sinä annat sen tapahtua!
        Niin,tuli puolen vuoden rauha surusta,kun lapsi sai kansion,hyvä juttu! Kyl se välillä tulee mieleen suru ja ikävä! Jos laitatte kansion yhteistuumin kirjahyllyyn ja annatte asian levätä!
        Tuo on hyvä lause: "Lapsi voi myös taantua surutilaan muutoksissa" Jollei surua käsittele ja te olette sitä käsitelleet,niin näin käy ja suru tekee sen aikuisellekin! Suru on vaikea asia käsitellä ja esim. sitä koetetaan helpottaa lääkkeillä(viho viimeisin teko!). Lääkkeetkin taannuttavat ja jättävät alleen sen surutyön! Noh,tää meni vähän pitkälle! Hyviä hetkiä surusta huolimatta teille ja palamista arkeen!


      • Kuunteleva-Kirkko
        terävämuistinen mumm kirjoitti:

        Kyllä lapsi muistaa mummin. Itselläni on ihan selviä muistikuvia ajoista kun olen ollut puolitoista vuotta. Olen kyllä sitä mieltä, että tukahduttaa surunpurkasta ei saa. Kyllä se aika lopulla tekee tehtävänsä.

        https://www.youtube.com/watch?v=7Y8C2oqE9Rc

        Eipä mitään hätää. Loppu ja viimeinen tuomio on ilmeisesti kohta tulossa meille kaikille.
        Tässä videossa joukko suomalaisia kristittyjä taputtaa kun saarnaaja toivoo että mooses tulisi kirveellä teurastamaan suomalaiset homot.


      • Hauskaa.
        Kuunteleva-Kirkko kirjoitti:

        https://www.youtube.com/watch?v=7Y8C2oqE9Rc

        Eipä mitään hätää. Loppu ja viimeinen tuomio on ilmeisesti kohta tulossa meille kaikille.
        Tässä videossa joukko suomalaisia kristittyjä taputtaa kun saarnaaja toivoo että mooses tulisi kirveellä teurastamaan suomalaiset homot.

        Kohdassa 11.33 hyvää settiä :D mm. toi homo juttu.

        Aikuiset äijät itkemässä kun saatana tuli ja houkutteli nettipornon katsomiseen. Kyllä kaikennäköistä sairasta porukkaa se leipä maan päällä elättää.


      • Sairasta.
        Hauskaa. kirjoitti:

        Kohdassa 11.33 hyvää settiä :D mm. toi homo juttu.

        Aikuiset äijät itkemässä kun saatana tuli ja houkutteli nettipornon katsomiseen. Kyllä kaikennäköistä sairasta porukkaa se leipä maan päällä elättää.

        https://www.youtube.com/watch?v=jDw7XhXcUO8

        Tämä on vielä parempi :D Ei ihme että 1,5 miljoonaa suomalaista on eronnut kirkosta.


    • Hei nimimerkki, Surullista katsottavaa

      Otan osaa menetykseenne. On varmasti raastavaa katsottavaa tuo tyttäresi suru ja kaipaus. Surussa on erilaisia vaiheita, niin varmaankin itselläsikin; välillä tuntuu että asia on jo ohi, mutta sitten joku tilanne saa surun nousemaan pintaan uudelleen. Heillä oli läheiset välit, joka tekee kaipauksesta niin suuren. On varmasti juuri kuten itsekin päättelit, että tyttösi on nyt "huomannut", ettei mummi tosiaankaan tule eikä palaa enää. Se oivallus on tuonut tämän surun pintaan. Hyvä juttu on se, että te olette yhdessä jutelleet, puhuneet ja lapsi on saanut näyttää tunteensa ja esittää kysymyksensä ja hän on saanut lohdutusta. Tuo valokuvakansio oli mielestäni myös hyvä juttu.

      Aika parantaa, niin se vaan on. Joka kerta, kun jollain tavalla käsittelette asiaa, niin tyttäresi saa kuin palan surustaan pois. Yritä jaksaa tukea häntä vaikka se on sinullekin raskasta. Joissakin seurakunnissa on perheille ns suruleirejä, joissa on lapsillekin "omaa ohjelmaa", joissa lapset saavat vertaistukea. Voit tietysti kysellä sellaista, löytyykö lähiseudulta.

      Voimia surun tiellä,
      Pirkko-pappi

      • Neuvoino väärin?

        Oletko sitä mieltä, että lapsen pitää edelleen puhua mummon kuolemasta ja surra sitä valokuvia selailemalla?
        Lapsi oli kolmivuotias, niin että hän on nyt surrut noin 50 % elämästään mummua.
        Onko se kohtuullista?
        Onko järkevää, että surua käsitellään yhä uudelleen, niin "että tytär saa surustaan palan pois?"
        Eikö tämä surussa pysyminen aiheuta koko perheelle ahdistusta?
        Kuolema on lopullinen, se on opittava hyväksymään siten., että elämää jatketaan edelleen. Se on osa surua sekin.
        Minusta surusta pääseminen on oikea tapa auttaa lasta, ei sen ylläpitäminen jatkuvilla itkusessioilla.


      • ritu5

        Oletko tosiaan äiti?
        Tää ei ole kyllä oikea paikka
        hakea neuvoja,jos niitä kerran kaipaat.
        Käy vaikka diakonin juttusilla,
        mitenköhän selviät muutenkaan arjesta?
        Onkohan syytä huolestua!


      • Neuvoinko väärin?
        Neuvoino väärin? kirjoitti:

        Oletko sitä mieltä, että lapsen pitää edelleen puhua mummon kuolemasta ja surra sitä valokuvia selailemalla?
        Lapsi oli kolmivuotias, niin että hän on nyt surrut noin 50 % elämästään mummua.
        Onko se kohtuullista?
        Onko järkevää, että surua käsitellään yhä uudelleen, niin "että tytär saa surustaan palan pois?"
        Eikö tämä surussa pysyminen aiheuta koko perheelle ahdistusta?
        Kuolema on lopullinen, se on opittava hyväksymään siten., että elämää jatketaan edelleen. Se on osa surua sekin.
        Minusta surusta pääseminen on oikea tapa auttaa lasta, ei sen ylläpitäminen jatkuvilla itkusessioilla.

        Pirkko-pappi ei vastaa? Onko siis niin, että papilliseen vastaukseen ei voi kommentoida, se on ainoa oikea vastaus?

        Onko nelivuotiaan yhä surtava pala palalta pois mummia, eikö hän jo saa iloita siitä, että hänellä oli niin mukava mummi?
        Pitääkö itkeä hänen peräänsä yhä?

        Totta on tietenkin, ettei lapsi unohda rakasta ihmistä kovinkaan helposti. Siitä on hyvänä esimerkkinä sodan aikaisten sotaorpojen tarinat, kun heidän kaatuneista läheisistään ei saanut puhua, koska "lapsi unohtaa". Lapset tunsivat, että heidän surunsa on mitätöity.
        Mutta ei surua saa ylläpitää sessioilla, joissa selataan valokuvia ja itketään yhdessä. Elämä jatkuu.
        Oli se aika, jolloin mummi oli läsnä, nyt ei enää ole.


      • Ilmankin pärjää?

        Kylläpä Pirkko-papilla oli teennäinen "osanotto". Yeah.


      • Nii..... iin

        "Voimia surun tiellä,"

        Toinen yhtä tympeä, nolla-toivotus on "jaksamista". Siitä tietää, ettei sanoja itse jaksa.


      • Ukin näkemys
        Neuvoino väärin? kirjoitti:

        Oletko sitä mieltä, että lapsen pitää edelleen puhua mummon kuolemasta ja surra sitä valokuvia selailemalla?
        Lapsi oli kolmivuotias, niin että hän on nyt surrut noin 50 % elämästään mummua.
        Onko se kohtuullista?
        Onko järkevää, että surua käsitellään yhä uudelleen, niin "että tytär saa surustaan palan pois?"
        Eikö tämä surussa pysyminen aiheuta koko perheelle ahdistusta?
        Kuolema on lopullinen, se on opittava hyväksymään siten., että elämää jatketaan edelleen. Se on osa surua sekin.
        Minusta surusta pääseminen on oikea tapa auttaa lasta, ei sen ylläpitäminen jatkuvilla itkusessioilla.

        Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Aloittajan tekstiä lukiessani tuli heti mieleen että kumpi pitää enemmän surupiehtarointia yllä, äiti vai lapsi. Vaikuttaa kuin viimemainittu. Tällaisissa tapauksissa lapsi reagoi vanhemman pitkittyneeseen suruun eikä siihen mummoon. Ainakin tuossa iässä. Olen nähnyt tilanteen että täysi-ikään päässeen veljen kuolema on suistanut sisaren pitkäksi aikaa raiteiltaan. Tosi siihenkin oli pohjimmaltaan muitakin syitä.


      • ei totta lie
        Neuvoino väärin? kirjoitti:

        Oletko sitä mieltä, että lapsen pitää edelleen puhua mummon kuolemasta ja surra sitä valokuvia selailemalla?
        Lapsi oli kolmivuotias, niin että hän on nyt surrut noin 50 % elämästään mummua.
        Onko se kohtuullista?
        Onko järkevää, että surua käsitellään yhä uudelleen, niin "että tytär saa surustaan palan pois?"
        Eikö tämä surussa pysyminen aiheuta koko perheelle ahdistusta?
        Kuolema on lopullinen, se on opittava hyväksymään siten., että elämää jatketaan edelleen. Se on osa surua sekin.
        Minusta surusta pääseminen on oikea tapa auttaa lasta, ei sen ylläpitäminen jatkuvilla itkusessioilla.

        Todella rakkaan kuvaT otetaan pois näköiseltä,jos saa itkemään aikuisenkin. Ei liene totta annat lapselle kuvat ja jauhatte kuolemaa.Otatko itse tukea lapsesta joka on pieni vielä eikä tajua ,tajuaa leikin ja iloiset ilmeet ja uudet jutut,joissa hänen kuuluukin saada elää.Toihan on kun aikuisten sairaiden ihmisten itsesä kiusaaminen kuvilla ja aina muisteluilla. Jokainen muistaa rakkaansa joka päivä, vaan tervehdytään jatkamaan omaa elämää.Lapsi ei kuulu hautaisiinkaan jos vanhemmat uskovat lapsen tunne-elämän saavan kolhun,jokainen tuntee lapsensa herkkyyden ja johdattaa iloisemmalle tielle lapsiaan.Ei pieni osaa surra jos häntä ei tueta siinä. Toki voi puhua leikkiessään leikkiin kuuluvana , vaikka mummosta ,ei siihen tarvitse tarttua.Osaa ihmiset kaivata läheisiään ilman itkuakin.


      • Laskutaito ;)
        Neuvoino väärin? kirjoitti:

        Oletko sitä mieltä, että lapsen pitää edelleen puhua mummon kuolemasta ja surra sitä valokuvia selailemalla?
        Lapsi oli kolmivuotias, niin että hän on nyt surrut noin 50 % elämästään mummua.
        Onko se kohtuullista?
        Onko järkevää, että surua käsitellään yhä uudelleen, niin "että tytär saa surustaan palan pois?"
        Eikö tämä surussa pysyminen aiheuta koko perheelle ahdistusta?
        Kuolema on lopullinen, se on opittava hyväksymään siten., että elämää jatketaan edelleen. Se on osa surua sekin.
        Minusta surusta pääseminen on oikea tapa auttaa lasta, ei sen ylläpitäminen jatkuvilla itkusessioilla.

        Lapsi on nyt neljävuotias, ja mummi kuoli kun lapsi oli kolmivuotias ja siitä on nyt noin vuosi. Kyllä normaalin matematiikan mukaan lapsi siis on surrut noin 25% elämästään, eikä 50%. Ja surussa (tai sen ilmaisussa) oli puolen vuoden taukokin, eli oikeastaan selvää surua on ollut 12,5 % lapsen elämästä.


      • :D :D
        Neuvoinko väärin? kirjoitti:

        Pirkko-pappi ei vastaa? Onko siis niin, että papilliseen vastaukseen ei voi kommentoida, se on ainoa oikea vastaus?

        Onko nelivuotiaan yhä surtava pala palalta pois mummia, eikö hän jo saa iloita siitä, että hänellä oli niin mukava mummi?
        Pitääkö itkeä hänen peräänsä yhä?

        Totta on tietenkin, ettei lapsi unohda rakasta ihmistä kovinkaan helposti. Siitä on hyvänä esimerkkinä sodan aikaisten sotaorpojen tarinat, kun heidän kaatuneista läheisistään ei saanut puhua, koska "lapsi unohtaa". Lapset tunsivat, että heidän surunsa on mitätöity.
        Mutta ei surua saa ylläpitää sessioilla, joissa selataan valokuvia ja itketään yhdessä. Elämä jatkuu.
        Oli se aika, jolloin mummi oli läsnä, nyt ei enää ole.

        "Onko siis niin, että papilliseen vastaukseen ei voi kommentoida, se on ainoa oikea vastaus?"

        Voithan sinä kommentoida papin vastausta ja teitkin niin.


      • Järkytys
        ritu5 kirjoitti:

        Oletko tosiaan äiti?
        Tää ei ole kyllä oikea paikka
        hakea neuvoja,jos niitä kerran kaipaat.
        Käy vaikka diakonin juttusilla,
        mitenköhän selviät muutenkaan arjesta?
        Onkohan syytä huolestua!

        Hirveää! "Oletko tosiaan äiti?", "Mitenköhän selviät muutenkaan arjesta?" Miten joku voi kirjoittaa jotakin näin pahansuopaa, lannistavaa ja omahyväistä ihmiselle joka haluaa auttaa lastaan!? Olen kerran ennekin törmännyt tällaiseen "Ole äiti!" kirjotteluun, kun joku ihan asiallisesti kysyi neuvoa lapsensa yöllisten painajaisten lieventämiseen.

        Miten tällaisia äitimyytin ylemmyydentuntoisia, pahansuopia viljelijöitä voi riittää joka oksalle. Sairasta! Silkkaa pahuutta!

        Onneksi täällä on myös fiksuja ja empaattisia ihmisiä antamassa oikeita, käytännöllisiä vastauksia.


      • Neuvoinko väärin
        Laskutaito ;) kirjoitti:

        Lapsi on nyt neljävuotias, ja mummi kuoli kun lapsi oli kolmivuotias ja siitä on nyt noin vuosi. Kyllä normaalin matematiikan mukaan lapsi siis on surrut noin 25% elämästään, eikä 50%. Ja surussa (tai sen ilmaisussa) oli puolen vuoden taukokin, eli oikeastaan selvää surua on ollut 12,5 % lapsen elämästä.

        Moniko alle kaksivuotias ymmärtää surra tai muistaa yhtään mitään kadonneesta mummosta? Elämä ja muistaminen tulee tietoiseksi siinä 2-3 vuoden iässä, ei yhtään aikaisemmin, joten kyllä lapsi on puolet iästään mummuaan surrut.
        Lapsi tulee itsestään tietoiseksi, kun alkaa sanoa "minä", eikä nimitä itseään kolmannessa persoonassa.

        Ja nyt saivarrellaan tässä ihan asian vierestä. Lapsen suruaika on kohtuuttoman pitkä, ja hänet pitää vapauttaa siitä, ennen kuin trauma jää päälle koko elämän ajaksi.
        Mutta eihän se ole tässä kenenkään huolena, pitää vain vetää mukaan valokuvat, suruistunnot, raamatut, taivaalliset olennot, kaikenkarvaiset yllyttäjät, joilla lapsen mielikuvitusta rikastutetaan. Ei anneta lapsen surun laimentua, eikä hänen mielensä voi käsitellä asiaa, jota ei päästetä lepotilaan.

        Lapsen muisti on erilainen kuin aikuisen. Lapsi ei muista pitkiä tapahtumaketjuja, vaan mieleenpainuvia hetkiä. Lapsi ei osaa ajatella syitä ja seurauksia, hänelle vain tapahtuu.
        Mutta jokaiselle lapselle jää aina se ensimäinen muisto.

        Millainen se sinulla on? Hyvä vai huono? Onnellinen? Pelottava? Surullinen? Järkyttävä?
        Minkä ikäinen olit, kun ensimäinen muistosi syntyi?
        Eikö vanhempien asiana tulisi olla, että lapsen ensimäinen muisto olisi onnellinen ja turvallinen?
        Tälle lapselle jää ensi muistoksi tieto ja hätä rakkaasta mummosta, joka ei enää tule. Se ohittaa varmasti kaikki muut.


    • järki käteen

      Tuon ikäinen lapsi unohtaa nopeasti ja menneitä on turha jauhaa. Tietty lapsi tunsi alkuun menettäneen äitinsä, kun jotenkin kirjoituksen perusteella tuntui siltä, että mummi hoiti lasta enemmän kuin äit joten oli myös läheisempi. Alahan äidiksi ja lopeta kuolemasta jauhaminen ja lapsen pelottelu. Kuukauden päästä lapsi ei enää edes muista koko asiaa jos et sitä hänelle traumatisoi. Lapsihan ei aikuisen katoamisesta hänen elämästään mitään traumaa saa kun kolmivuotiaalle ei jää muistoja, jotka säilyisivät kovinkaan kauan. Lapsi kykenee muistamaan asioita vasta noin kouluiästä alkaen, joten lässyn lässyn lapsen kaipuusta. Jotenkin taidat itse kaivata lastenhoitajaasi. Jos et osaa lopettaa lapsen stressaamista kuolemalla niin hakeudu itse hoitoon ja anna lapsesi jionkun muun hoidettavaksi.

      • Täysin eri mieltä

        Minä ainakin muistan asioita, jotka tapahtuivat kun olin 2-3-vuotias. Esim. naapurin tytön syntymän ja sen kun meille tuli koiranpentu. Uskon myös, että asiat jättävät jälkensä vaikka niitä ei muistaisikaan. En muista, mitä ajattelin pienenä kun katsoin lastenohjelmia, mutta joudun silti tunnekuohun valtaan kun näen niitä samoja ohjelmia uusintana.


      • mitä ei tajua
        Täysin eri mieltä kirjoitti:

        Minä ainakin muistan asioita, jotka tapahtuivat kun olin 2-3-vuotias. Esim. naapurin tytön syntymän ja sen kun meille tuli koiranpentu. Uskon myös, että asiat jättävät jälkensä vaikka niitä ei muistaisikaan. En muista, mitä ajattelin pienenä kun katsoin lastenohjelmia, mutta joudun silti tunnekuohun valtaan kun näen niitä samoja ohjelmia uusintana.

        Oikeasti jos olisit koskaan tutustunut lasten maailmaan tietäisit ettei tuon ikäinen enää vuoden päästä sure yhtään mitään. "Alle kouluikäisen kohdalla saattaa näyttää siltä, että hän ohittaa surun kevyesti. Hän saattaa olla sama iloinen ja leikkivä lapsi kuin ennenkin. Tuossa iässä lapsi ei vielä ymmärrä kuoleman lopullisuutta eikä hänen tarvitsekaan" Eli aloittajan on turha selittää että juuri hänen lapsensa tajuaa kuoleman lopullisuuden, ei tajua, kun on täysin mahdotonta lapsen käsittää sellaista, lapsen jolle viiden minuutin odotus on ikuisuudelta tuntuva hetki.

        ps. sinä muistat mitä sinulle on kerrottu, et sitä todellista tapahtumaa.


      • mummia
        Täysin eri mieltä kirjoitti:

        Minä ainakin muistan asioita, jotka tapahtuivat kun olin 2-3-vuotias. Esim. naapurin tytön syntymän ja sen kun meille tuli koiranpentu. Uskon myös, että asiat jättävät jälkensä vaikka niitä ei muistaisikaan. En muista, mitä ajattelin pienenä kun katsoin lastenohjelmia, mutta joudun silti tunnekuohun valtaan kun näen niitä samoja ohjelmia uusintana.

        Minä olen taas täysin samaa mieltä nimimerkin "täysin eri mieltä" kanssa. Ja juuri se, kun pieni lapsi ei osaa käsittää asioita, eikä käsitellä niitä, jättää jälkensä, vaikka lapsi ei edes muistaisi niitä. Oletko ajatellut terapiaa lapsesi kohdalla. tämän ikäisillä se on lähinnä ns leikkiterapiaa, ei asioiden vatvomista sanallisesti.
        Mikäli voit, opeta lapsellesi kiitollisuutta niistä ihanista ajoista, jolloin hänellä vielä oli mummi. Omatkin lapseni muistavat mummiaan kiitollisina, vaikka tietysti ikävä onkin.


      • Höpö höpö!
        mitä ei tajua kirjoitti:

        Oikeasti jos olisit koskaan tutustunut lasten maailmaan tietäisit ettei tuon ikäinen enää vuoden päästä sure yhtään mitään. "Alle kouluikäisen kohdalla saattaa näyttää siltä, että hän ohittaa surun kevyesti. Hän saattaa olla sama iloinen ja leikkivä lapsi kuin ennenkin. Tuossa iässä lapsi ei vielä ymmärrä kuoleman lopullisuutta eikä hänen tarvitsekaan" Eli aloittajan on turha selittää että juuri hänen lapsensa tajuaa kuoleman lopullisuuden, ei tajua, kun on täysin mahdotonta lapsen käsittää sellaista, lapsen jolle viiden minuutin odotus on ikuisuudelta tuntuva hetki.

        ps. sinä muistat mitä sinulle on kerrottu, et sitä todellista tapahtumaa.

        Kyllä mäki muistan ihan pieniä yksityiskohtiaki alle kouluikäisenä olosta ja niitä ei kukaan oo mulle kertonu, vaan itse kokenut. Eikä kellään oo mitään sanomista siihen mitä kukanenki oikeesti voi muistaa. Ehkä et vain itse enää muista mitää niin pidät asiaa itsestään selvyytenä :DD Surut kyllä unohtu nopeeta, mut kyllä sitä aika paljo loppujen lopuks vielä muistaa lapsena olosta. Mihin tietosi lapsen muistista perustat? Missä faktat ku ei lähdettä näy? ;)


    • menkää eteenpäin

      Olen samaa mieltä niiden kanssa, jotka kehottavat lopettamaan asiasta puhumisen. Siirrä jo lapsen ajatukset muihin asioihin, tehkää iloisia juttuja äläkä puhu kuolemasta muutenkaan. Lapsi kyllä kiinnostuu luonnostaan mukavista asioista ja harrastuksista niin ettei enää muista ikäviä. Keskusteluissa voidaan viitata mummuun ohimennen iloisia asioita muistellen.

      Esim voidaan viitata hymyssäsuin, että mummulla oli tapana tehdä näin, tai mummullakin oli tällainen vaate, tai mummu osasi jotain erityisesti. Voidaan naureskella mummun hassuille tapahtumille. Mummu ei ole kielletty puheenaihe, mutta häntä ei pidetä mielessä jatkuvasti. Kolmivuotiaana ei varmaan kovin paljoa ole edes jäänyt mummusta mieleen.

    • Ap surullista

      Joku väittää ettei lapsi edes voi enää muistaa, olen eri mieltä.
      Lapsi itse kertoo paljon asioita mummista ja siitä mitä ovat yhdessä tehneet. Kertoo myös todella tarkkaan, joten varmasti muistaa.

      Itse en koskaan aloita keskustelua mummista, vaan lapsi aina aloittaa.
      Neuvolasta meille neuvottiin, että jos lapsi itse haluaa puhua niin pitää antaa siihen mahdollisuus.....

    • iloa elämään

      Jutelkaa vaan mummista, mutta iloisesti!

    • Kristallip.

      Kuulostaa siltä, että lapsen suru ei ole ongelma hänelle itselleen, vaan sinulle. Usein lasten suru halutaan tukahduttaa, koska aikuiset eivät pidä siitä että lapset ovat surullisia.

    • mietin3

      Myös liian runsaalla "surutyöllä" voidaan lisätä lapsen surua. Lapsi unohtaisi luonnostaan, mutta aikuiset eivät anna unohtaa.

      • voi voi

        EI voi olla totta ,äitihän tässä pitää surua yllä.Hellitä ihmeessä,lapsi katsoo asiat juuri vanhempien kautta, miksi menette huoneeseen jauhamaan samaa, josta kuvat ja itku vie lapsen toiseen mailmaan, lapsen pitäisi elää iloista lapsen elämää.Nyt ryhtiä äiti, sinä hävitä ne kuvat ja älä tuo esille kun joskus tytön ollessä aikuinen.Sama koskee sinua anna itkujen olla piilossa lapselta.Mene hakemaan apua itsellesi.kirjoittaa oikeasi lasten kanssa työtä tehnyt ja nähnyt ,vanhemmat on lapsen peili,viisas äiti ja isä hakee apua ,ja tajuaa omasta surusta kysymys, joka jatkuu liian kauvan,ikävä on erilaista,ja se kestää elämän ajan tyttärellä, ei pinellä lapsella..


    • surullistamutta

      Mielestäni ei ole normaalia neli-viisivuotiaan käytöstä eristäytyä huoneeseensa itkemään mummon kuvien ääreen. Ota yhteys lastenpsykiatriin. Lapsellesi on tullut traumaperäinen masennus. Itse et näämmä ole myöskään päässyt balanssiin oman menetyksesi suhteen. Etsiytykään hakemaan lastenpsykiatrista apua.

      Ehkä jo puolen vuoden päästä lapsesi tekee ikäiselleen normaaleja asioita, iloisia ja rakentavia.

    • ------------

      Olen samaa mieltä monen muun kanssa siinä, että lapsen kohdalla tämä sureminen on nyt mennyt hallinnasta. Ja saattaa olla, että myös sinun kohdallasi. Ihan ymmärrettäväähän se on, siitä en ketään syytä, mutta nyt olisi viimeistään mielestäni aika hakea apua ammattiauttajalta. Ja sellainen ei ole neuvolan terveydenhoitaja, vaan joku psykologi tai vastaava.

      Tosiasia on, että läheisen kuolema on tapahtuma, joka aiheuttaa surua ja ahdistusta ihmisissä pitkiä aikoja, usein vuosia. Usein jopa koko loppuelämän, vaikka se ei tietysti aktiivisesti ole onneksi mielessä kuin muutamia kuukausia tai vuosia. Noin pienelle lapselle vuoden sureminen on kuitenkin todella pitkä aika ja varsinkin kun se sisälsi vielä puolen vuoden tauon, niin homma vähän kummastuttaa. Varmasti nuo kaikki valokuvakansiot ja asioista puhuminen on ollut paikallaan silloin, mutta ehkä nyt olisi syytä sinun aktiivisesti päätyä puhumaan mummosta positiivisia muistoja ja olla menemättä mukaan lapsen suruun. Ehkä hänen uudestaan nousseella surulla tässä tilanteessa on jokin muu syy. Kenties hän on huomannut, että mummon mainitsemalla saa sinulta kaiken huomion ja osanoton ja hän hakeekin sitä? Ehkä hän huomaa sinun surusi (joka on luonnollista, sinulle asia on varmasti vieläkin kipeämpi), joten hän sen takia pahentaa surua myös omassa mielessään? Suosittelen, että haet apua teille molemmille asian käsittelyyn jostain ammattilaiselta.

      Ihmeellinen kommentti muuten tuolta joltain tuo, että "jotenkin taidat itse kaivata lastenhoitajaasi". Onko se jotenkin ihme, jos kaipaa kuollutta äitiään? Eikö se kuulu vähän asiaankin? Onko tuon kommentoijalla niin huono suhde äitiinsä, ettei itse tuntisi mitään äitinsä kuollessa eikä edes tajua, että joku muu voi tuntea? Tuskin nyt kyse on pelkästä lastenhoitajan menettämisestä, saahan niitä uusia mistä vain. Eiköhän kyse ole oman äitinsä menettämisestä. Sen henkilön menettämisestä, johon on ollut ehkä jopa elämän läheisin ja ainakin pitkäaikaisin suhde.

    • Ap surullista

      Kiitokset jälleen vastanneille.
      Itse en ole lapsen nähden äitiäni itkenyt, paitsi silloin se oli juuri tapahtunut.
      Äitini kuolema on toki minulle edelleen kipeä asia, mutta lapsen nähden en ole näyttänyt suruani.
      Ja kyllä kaipaan äitiäni enkä mitään "lastenhoitajaa"!?
      Ja mitähän ihmeellistä siinä oli kun äitini itse halusi hoitaa lastani kun olen töissä, monet alle 2 vuotiaat ovat sitäpaitsi päiväkodissa. Mielestäni se on vielä huonompi vaihtoehto.

      Enkä itse siis koskaan aloita puheita mummista. Mutta kun neuvolasta kysyin niin kehottivat antaa lapsen puhua jos hän niin haluaa. Silloinkin yritän aina puhua positiiviseen sävyyn asiasta.
      Lapsi on muutenkin sellainen pähkäilijä, että miettii paljon asioita ja haluaa käydä niitä kanssani läpi ja jutella.
      Laitettiin nyt mummin kuvat hetkeksi pois etteivät muistuttaisi asiasta kokoaika.
      Silti lapsi päivittäin kyselee mummista ja kuvista.

      No kai tässä on pakko jotain apua hakea.
      Lapsi siis ei ole kokoajan itkemässä ja kaipaamassa.
      Leikkii ja touhuaa normaalisti.
      Monešti vain illalla tulee mummia ikävä...

      • Hämeen pohtija

        Eri lapset ovat eriluonteisia, ehkä sinun lapsesi vain on sellainen jolla on voimakas tunne-elämä ja joka ei helposti pääse yli asioista. En usko, että lapsen surua voi jotenkin keinotekoisesti lyhentää, mutta ehkä asiaan voisi hakea jotain positiivistakin näkökulmaa, tyyliin "oli sinulla sentään mukava mummo, eivät kaikki mummot ole yhtä kivoja". Joku tietysti voisi sanoa että mummo on taivaassa Jeesuksen kanssa tms, mutta ei kai sellaista kannata sanoa jos ei itse usko siihen.


      • salme-mummo

        Aloittaja, olet ihan hyvä äiti, älä välitä tölväisyistä joita täällä saa, kun jotain asiaa käsittelee, neuvojen toivossa. Joillekin vastaajille ensisijainen syy vastata on juuri se loukkaamisen, moittimisen mahdollisuus.
        Luulen että parhaat vastaukset tulevat niiltä jotka ovat jo itsekin isoäidin iässä, kokeneet samoja tunteita pitkän elämänkaarensa aikana, ensin tyttösenä, sitten äitinä, nyt isoäitinä.
        Kaikkiin asioihin ei ole neuvoa olemassa, yhtä tai oikeaa, kuuntele vain sydäntäsi.
        Olet rikas, kun sinulla on ollut äiti, lapsellasi mummi, kun itse voit olla mummi jonain päivänä, sellainen rakkauden ketju on kalleinta elämässä.


      • miten on?

        Oletko nyt itkenyt lapsen nähden vai et? Aloituksessa itkettiin "joka päivä" ja "paljon". Tässä viestissä taas itkettiin lapsen nähden vain aluksi vähän. Yritä olla johdonmukaisempi, kiitos. Silloin on helpompi neuvoakin.


    • Järki NYT käteen!

      Kyllä ulkopuolisin silmin avaus näyttää lapsen julmalta, henkiseltä pahoinpitelyltä:

      "Oli todella rankkaa selittää 3 vuotiaalle, ettei mummia enää ole, hän on kuollut.
      Joka päivä itkettiin tytön kanssa, hän tuskin kunnolla ymmärsi mitä kuolema oikeasti tarkoittaa."

      Jos avaus ei ole provo, pyydän avaajaa ottamaan nyt täysin uuden suunnan lapsensa kasvatukseen. Lapsi ei ole leelian lepotuoli, jonka kanssa tehdään surutyötä. Turvaudu surussasi puolisoosi ja tehkää nyt yhdessä perheenä paljon lapsen kannalta miellyttäviä asioita.

      Vapaa-ajan voisitte käyttää uimahallissa, leikkipuistossa, eläintarhassa. Menkää hoploppiin, kylpylään lomalle, ihan minne vain irti ajesta, jotta lapsi saisi uutta pohdittavaa.

      Antakaa hänelle uusia, miellyttäviä muistoja perheen yhdessäolosta, joihin ajatuksiin hänen olisi illalla mukava nukahtaa.

    • Mikä tuossa

      henkistä pahoinpitelyä on? Täytyy kai lapselle jotenkin selittää ettei enää koskaan mummia näe ja kai siinä toiselle väkisin itku tulee.Vai mitä silloin olisi pitänyt tehdä?

      • Järki NYT käteen!

        Ei sitä ainakaan joka päivä olisi pitänyt hokea.


      • juuri näin

        valehtelu esimerkiksi että mummi lähti espanjaan eikä tule enää takaisin on äärimmäisen julmaa. mieluummin on asiasta rehellinen ja selittää tilanteen niin asia ei tule vaivaamaan myöhemminkään.


    • Samanlaista kokenut

      Luulen että tuosta on tullut lapselle tapa. Jos jatkaa samaa voi omaksua melankolisen elämänasenteen, sitä tuskin haluat? Sureminen on ok mutta eikö jossain ole arvioitu että läheisen ihmisen poismenosta pääse yli noin vuodessa kun käy läpi luonnolliset surun vaiheet. Sen jälkeen suruun kiinni jäävää aikuistakin yritetään patistaa eteen päin, painamaan asia taustalle - ei unohtamaan - hyväksymään asia ja hakemaan aktiivisesti uusia asioita elämään.

      Hellävaroen huomaamatta kääntämään lapsen suru ja kyyneleet nauruksi hassujen muistojen avulla. Jos jatkuvasti puhuu mummusta voi kääntää asian johonkin yllättävään huomioon tai asiaan toisaalla (keksinpäs juuri, tehtäiskö... tuli mieleen, oletko huomannut... tai ole hajamielinen, omissa ajatuksissasi ettet kuulekaan että lapsi puhui sinulle, tee muuta kuin sinulla olisi suunnitelma joka vie keskittymisesi). Lapsi lähtee näihin mukaan tai keksii omia leikkejä.

      Mielestäni tuo muutos on voinut olla hyväksikin teille, jos ajattelee että kuuluu osaksi elämän kiertokulkua, opettaa vaikeista asioista selviytymistä eikä vain pinnallisia, aineellisia juttuja.

      Nyt on oikea aika opetella muuta, tämän asian viisaudet ovat menneet lapsella perille.

      Itaan iltarukous tai muu lyhyt hetki kun muistellaan mummua ja lähetetään hänelle hyviä toivotuksia ja sitten ajatellaan muuta. Samalla voi muistaa myös muita sinulle rakkaita ja lapselle tuntemattomia ihmisiä kuten omia isovanhempiasi, lapsen on helpompi hahmottaa että kyseessä on tavallinen elämään kuuluva asia ja laittaa se oikeisiin mittasuhteisiin. Ja kiva iltasatu päälle, vaikka luku Upponallea, Nalle Puhia, Peppiä (Pepilläkin on äiti taivaassa ja isä merillä ja keksii itse omassa talossaan kivoja asioita elämäänsä ja seikkailee ystäviensä kanssa, tätähän mummukin lapsellesi varmaan toivoisi että jatkaa vieressä olevien ihmisten, siis sinun, muiden läheisten ja lapsen oman ikäisten ystävien, kanssa elämää, senkin voi sanoa), Melukylän lapsia tms niin se jää lapsen mietteisiin ja uniin eikä mummu ja vaikeat asiat.

      Telkkarista Muumi on mielestäni aivan loistava sarja tässä mielessä, erilaisia elämäntilanteita ja perheitä, pois lähtöä, jälleen näkemistä, iloa, surua, pelkoa, yksinäisyyttä, yhteenkuuluvuutta, epäreiluutta, vihaisuutta, anteeksiantoa, vaikeuksien voittamista.

      Meillä lapset selvinneet saman tyyppisistä vaikeista jutuista. Voi muistella, muttei joka päivä eikä viikko, keksin muuta hauskaa, se on paras lääke. Jos tulee puhe, sanon että näin sen vaan kuuluu mennä, ja jos ei joskus olisi vähän surullinen, ei voisi myöskään olla iloinen ja onnellinen, sillä surun jälkeen huomaa paremmin miten hyviltä ja ihanilta ilon tunteet tuntuvat!

      Teillä on kaikki oikeus, mahdollisuudet ja syyt iloita ja riemuita, teillä on elämä josta nauttia, mummu oli jo pitkään ehtinyt nauttia omasta elämästään eikä käyttänyt sitä murehtimiseen. Kun on tarpeeksi nauttinut elämästä, on aika vanhana jättää tämä maailma. Lasta voi lohduttaa että elämä on todella pitkä, niin pitkä aika että hänen on sitä vaikea käsittää eikä hänen kannata murehtia vanhuutta tai pelätä kuolemaa, se on sitten joskus kaukana. Hän on vielä pieni, sitten vähän vanhempi, nuori, aikuinen, vähän vanhempi aikuinen ja sitten pitkän ajan päästä alkaa tulla yhtä vanhaksi kuin mummu. Näin selitin omille lapsille, rauhoitti kovasti.

      Kerroin että joissain maissa pidetään juhlat hautajaisten sijaan, muistellaan ilolla, lauletaan, nauretaan, riemuitaan ja ylistetään ihmisen elämää.

      Uusi harrastus, esim liikunta on mielestäni parasta lääkettä stressiin ja alakuloon. Satujumppa, uimakoulu, äiti-lapsi-jumpat, liikuntakerhot, poniratsastus jossa pääsee hellimään hevosia, auttaa tunteiden käsittelyssä kuten lemmikit noin muutenkin. Liikunnan lisäksi jos pieni jaksaa on lasten muskareita, kuvataidekerhoja, askartelupajoja, luontokerhoja, satutunteja... Riemua tuovaa elämään.

      Mielestäni näiden kokeilu ennen psykologia voi olla positiivisempi ja toimivampi keino, muuta ei ehkä tarvita kuin lapsen ajatusten suuntaaminen positiivisiin asioihin, etäisyyden ottaminen asiaan, huomaa ettei sureminen ole koko elämä vaan on muutakin, asia asettuu oikeisiin mittasuhteisiin, hyväksyy sen ja elämän sellaisena kuin se tulee, saa teidät molemmat suuntaamaan energian muihin tärkeisiin asioihin: mitkä taidot lapsen on hyvä oppia ikään nähden, mitä muuta voit opettaa hänelle elämästä, maailmasta, luonnosta, toisten huomioon ottamisesta, ilahduttamisesta... Nauttikaa ihmisistä jotka ovat täällä, keskittykää tähän hetkeen, siitä nauttimiseen, iloisten asioiden tekemiseen ja löytämiseen, unelmien ja tavoitteiden edistämiseen siinä tilanteessa mihin elämä kulloinkin vie, eikö se ole yksi asian opetuksista?

      Jaksamista, usko itseesi ja lapseen, että pärjäätte, selviätte tästä, löydätte ilon elämään, niin hänkin uskoo niihin kaikkiin.

    • Monesti näinkin

      Se, että lapsi näyttää päässeen surusta yli, ei vielä takaa sitä että niin olisi käynyt. Lapsi voi myös salata tunteensa, etenkin jos vanhemmat eivät näytä omaa suruaan tai antavat ymmärtää, ettei sureminen ole asiaankuuluvaa.

    • mummapumma54

      Miksi alunalkaen läksitte sitä suurena suruna käsittelemään, ettekö sanoneet että nyt oli mummin aika lähteä pois ja on taivaassa enkelinä, että mummin on hyvä olla siellä.
      Oma haikeus ja ikävä on eri asia kuin tuska siksi että kuolema olisi paha. Ei kuollut enää kärsi eikä koe kipua.
      Oletko kysynyt tyttäreltäsi, kokeeko hän että mummi on läsnä? Jos hän kokee niin ja ihmettelee mitä tämä on, eikä voi ymmärtää, ja siksi katsoo niitä kuvia, kertoen siten mummille asioita.
      Monihan ajattelee ja kokee niin, että nyt se läheinen ihminen on mukana elämässä, mutta näkymättömänä. Jos tyttäresi kokee näin, voit iloisesti selittää hänelle että mummi-enkeli kulkee hänen mukanaan ja varjelee häntä, ja että hän on pikkuinen tyttö, jonka elämä on edessä ja kaikkea kivaa tehtävänä. Ja että mummi-enkeli on tosi iloinen kun hänen pikkutyttönsä iloitsee kaikesta hyvästä maan päällä. Niinhän se on.

    • 16+6

      Jotenkin tätäkin viestiketjua lukiessa tulee mieleen, että äiti on toiselle äidille susi. Miten ihmeessä te voitte olla noin ilkeitä aloittajalle? Meillä jokaisella tulee elämässä eteen tilanteita, joihin ei omin avuin löydä ratkaisua. Aloittaja kysyi, että miten auttaa mummiaan kaipaavaa lasta. Ja heti osa on ilkeilemässä ja spekuloimassa aloittajan motiiveja.

      Järki käteen ihmiset.

      • surkaa surunne.

        Surua ei saa tukahduttaa,vaikenemalla. Suru lähtee suremalla. Lapset yleensä leikin avulla surevat surunsa pois. Miksi haluatta tukahtuttaa lapsen tunteet? Minusta on normaalia,että lapsi suree rakasta mummoaan. Mummo hoiti suurella rakkaudella rakasta lastenlastaan,tuli hyvin toimeen mummonsa kanssa. Olivat sielunveljiä keskenään. Mutta nyt mummo on ikuisesti pois...Tunteeko lapsi itsensä turvattomaksi? Ota lapsesi syliin lohduta häntä, kerro rakastavasi lastasi... Surethan sinäkin tyttönä äitisi menetystä,miksei lapsesi saa surra mummoaan...

        Aika haavat parantakaa....Kerro lapsellesi mummi on nyt enkeli,hällä on hyvä olla. Osta pieni enkeli lapselle ,tai tehkää se yhdessä,pane se lapsen viereen pöydälle. Noin vertauskuvallisesti mummi on läsnä.


        Jos suru ei hellitä vie lapsi leikkiterpiaan.. Antakaa surulle tilaa...

        Minä mentin mummomi 3-vuotiaana,ikävöin vieläkin häntä,vaikka kuolemasta on jo yli 50-vuotta.


    • äiti täälläkin..ööö

      Oma lapseni ahdistui myös suunnilleen saman ikäisenä kuoleman lopullisuudesta. Läheisiä ihmisä ei kuollut, mutta esim. vajan isoon ikkunaan lentäneitä lintuja muutaman kerran haudattiin ja kaikki pienet siivekkäät ym. öttiäiset. Näitä pohdittiin, näitä lapsi suri. Kuoleman lopullisuutta, sillä "kuolemasta ei tulla takaisin", kuten lapselle selitin kuoleman lopullisuuden.

      Olemme keskustelleet siitä, että kaikki kuolee aikanaan, joskus. Linnut, eläimet, puut, kukat, ruoho, Myös ihmiset. Meillä kaikilla oma aikansa. Ihmisen elinikää ei voi itse määritellä eikä tietää. Suru on ja ikävä. Mutta sitten muistellaan, niitä kivoja ja mukavia asioita, ja se toinen ihminen on aina sydämessä ja muistoissa.

      Elämän jatkuvuudesta, siitä että ihmisiä syntyy ja kuolee ja se mennyt ihminen jatkaa elämää ikään kuin lapsen lapsissa jne.

      Ilmeisesti ap ei oikein osaa asettua lapsen tasolle selittämään tätä kuolema-asiaa. Lapset ovat hyvin konkreettisia.

      Lapsi tuntuu juuttuneen suruun.
      Aikuisen tehtävä on auttaa eteenpäin. Todeta, että tapahtunut on, ikävä on, mutta nyt luetaan iltasatu tai pelataan jotain peliä yhdessä.
      Lapsen kanssa voi ottaa vaikkapa kerran viikossa sen muisteluillan. Ja jutella yhdessä. Lyhyesti, tyhjentävästi. Kerttoa, että minullakin on ikävä, mutta nyt tilanne on tämä. Ja nyt mennään iltapalalle.

      Ei siis kielletä kaipaamasta, ei kielletä suremasta, muistelemasta, mutta laitetaan raamit sille hommalle.

    • äiti neljälle

      Sinä ylläpidät lapsesi ikävää ja surua, ei lapsi itse. Lapselle pitää nyt alkaa jotain muuta tekemistä keksimään kuin pelkkää kuolemaa. En tajua tuollaista, omat lapseni olivat osa 2,5 vuotia 6 vuotias, kun isäni eli lasten pappa kuoli, meillä kun oli elämässä muutakin kuin surua, tehtiin lasten juttuja edelleen.

    • ....................

      Puhua ja puhua pumisen perään.

      Lohduta lastasi. Älä ole itse lapsi. Viimeksimainittu on lämmöllä sanottu.

    • kohtalo sanelee

      Tyttäreni ei ole antanut minun edes tutustua lapsenlapsiini ja lasten isäkin on suljettu pois lasten elämästä. Miten mahtaa selittää lapsille tämän, kun lapset kasvavat isoiksi?

      • sanelee kohtalo

        Älä välitä, en minäkään ole saanut tutustua lapsensapsiini. Miten mahtaa selittää lapselle tämän,kun lapset kasvavat isoksi. Valehtelemalla,sehän on helppoa,kuin heinänteko.


    • Antipropaganda

      Lapsen surua ei tulisi yllyttää. Lapsi imee helposti aikuisten epätoitoisuuden siitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Usein aikuisten vastaus lapsen kysymyksiin on että läheistä ei enää ole taikka että heitetään jokin hätäinen valhe että se on pilvenreunalla kattelemassa. Kuitenkin totuus on että taivaassa saa nähdä mummin taas. Näihin asioihin siis liittyy uskonasiat läheisesti. Lapsella on sisäänrakennettu oikea usko että elämä jatkuu vielä kuoleman jälkeen. Elleivät nämä asiat ole tuttuja niin on parempi sanoa lapselle mitä kristinusko esim. opettaa kuoleman jälkeisestä elämästä vaikka siihen ei itse uskoisikaan.
      Turhanpäiväinen harmittelu lapsen kanssa saa vain lapsen pelkäämään kuolemaa, ja tietyt asiat, joita useat ei ikävä kyllä ymmärrä, tarttuvat lapseen ja tulevat esiin toivottomuutena. Totuus on että lapsi osaa käsitellä asian varsin hyvin itse. Voit antaa lapselle vaikkapa kysymyksen että missä luulet mummin itse olevan.
      Kannattaa antaa sellainen normaali kuva siitä että elämä jatkuu, "mitäs syötäisiin?.. no äiti tekee vaikka makkaraa tuutko kattomaan miten uunimakkara tehdään" ja sitten vain jäädä odottamaan että lapsi tulee keittiöön..
      Pahinta on aikuisten oma epätietoisuus. Olen kuullut eräästä lapsesta joka ei uskalla mennä lainkaan kirkkoon kun muistaa oman äitinsä epätoivoisen hysterian kun tämän oma vanhempi kuoli. Tämä nyky-yhteiskunta ei tahdo käsitellä näitä asioita oikein ja ihmiset ohjataan kiertämään vaikeilta tuntuvia asioita. Ne tulisi kuitenkin kohdata

    • Voi selvittä sen että hän on toisessa elämässä johon mekin olemme matkalla, jos olemme Jeesuksen opetuslapisa hän tulee miedätkin kerran noutamaan luokseen silloin saamme nähdä möy mumminkin toivon mukaan. Mummi ei palaa takaisin.
      Miksi lapselle on valehdeltava kerran tulee julki kuitenkin.

      Surullista katsottav

    • 2772

      Jumala on Hyvä ja Paha ja mitä se tähän kuuluu, Jumalahan kuuluu esiintyvän näin. Sanon Viisaiden tapaan, seuraava vaihe elämä on Hyvän Jumalan ja kuinka pois ihmisyys poistunut keskuudestamme ei sitä olisi

    • maibre

      jos mahdollista että tuttavapiirissäsi on vastaavanlainen mummeli niin käy kylässä tytön kanssa voisi saada kontaktin tuttavamummoon, noin sieaisena. tekisi myös itsellesikin hyvää vanhempi nainen.äitini kuoli yllättäin ja hain tuttavamummosta kaverin itselleni ja mummolle, autoin ja jelppasin mummoa pikku askareissa sekä seurustelimme asioista. lapsikin voisi kiintyä mummeliin.

    • jotain tuli mieleen

      Vaikka olen agnostikko itse tuollaisessa tilanteessa kertoisin lapselle kauniita tarinoita mummista joka on nyt onnellinen taivaassa. Tai ehkä tarinaa siitä' miten mummi on enkelinä koko ajan läsnä mutta näkymättömässä muodossa ja että hänelle voi esim. edelleen puhua. Lapselle voisi olla psykologisesti lohduttavaa jos hän ajattelisi mummin edelleen seuraavan lapsen tekemisiä ja olevan mukana elämässä toisessa olomuodossa. Mummille voisi näyttää piirustuksia ja kertoa kuulumisia, hänen kanssaan voisi keskustella ja muistella iloisia tapahtumia. Lapsilla on usein muutenkin mielikuvitusystäviä, ja jopa minä aikuinen itse keskustelen välillä kuolleiden läheisteni kanssa. Kannattaa painottaa sitä että mummi on nyt onnellinen.

      Vanhemman kannattaisi myös miettiä oman surutyönsä vaiheita. Joskus lapset adoptoivat aikuisiten tunteita ja toimivat aikuisten tunteiden tulkkina. Jos oma suru on kovin epätoivoista se saattaa vaikuttaa lapsen suruun.

    • veppo

      3-vuotias ei edes ymmärrä mitä kuolema oikeasti tarkoittaa. Joten unohtaa pian surunsa.

      • Luulo vs Tieto

        Ymmärrätkö SINÄ mitä kuolema oikeasti tarkoittaa? Sitä, että lakkaamme olemasta?

        3-vuotias lapsi ymmärtää kuoleman usein paljon paremmin kuin aikuinen (sinä olet hyvä esimerkkitapaus), koska lapset näkevät "kuolleita" paljon herkemmin kuin aikuiset.

        Älä luule tietäväsi, kun et mitä ilmeisimmin tiedä.


    • Opetukseksi,lohduksi

      Kannattaa tutustua Raamattuun ja opetuksiin. Ne eivät ole turhaan olemassa ja nämä tilanteet joita kohtaat, on Raamattu omiaan antamaan vastauksia. Suosittelen lämpimästi.
      Kun Jumalasta opetetaan oikein niin ihmiset osaavan kohdata nämä asiat luonnollisesti

    • Itkut pois

      Voisiko lapsella olla kaamosmasennusta? D-vitamiinia, valoa, uusia harrastuksia.

      Suren itse valtavasti vanhoja valokuvia katsoessa, syksyllä ihan muuten vaan, eikä tahdo loppua tulla. Se voi olla surua ilman syytä.

    • halaus1

      Olen eri mieltä vastauksen " auta lastasi " kanssa. Minusta lapsen pitää saada puhua asiasta niin paljon, kuin haluaa. Vanhempi ei saisi liikaa tukahduttaa sitä. Siitä aiheesta ei ainakaan mielestäni saisi tehdä tabua ts. kiellettyä aihetta tai vaihtaa puheenaihetta, jos lapsi haluaa siitä puhua. Itse olen 35- vuotias ja menettänyt isäni 8- vuotiaana. Vielä tänäkin päivänä kyyneleeni nousevat joskus pintaan. Omassa lapsuuden kodissani ei tunteista puhuttu, enkä saanut ymmärrystä omalle surulleni. Olen vasta aikuisena käsitellyt vanhemman menetystä ja olen sitä mieltä, että suru pitää saada käsitellä ja puhua / itkeä niin paljon kuin tarvetta. Voisin myös ehkä sinun asemassasi ottaa yhteyttä neuvolaan tai psykologiin ja kysyä hänen mielipidettään asiaan.

    • iloiten yhdessä

      Kukaan ei voi ennalta tietää, miten pitkä aika suruaika on. Suru muuttaa muotoaan ajan kuluessa ja voi haihtua kokoaan.
      On hienoa, että tyttärelläsi on ollut mummu, johon hänellä on ollut niin kiinteä suhde, että hän suree tätä.

      Tytöllä on olemassa toinenkin mummu. Tätä suhdetta voisi vahvistaa. Sijaismummokaan ei ole huono, jos biologinen mummu asuu kaukana.

      Sen sijaan, että lapsi itkisi itsekseen, voisit olla hänen lähellään, samoin lapsen isä. Voit kertoa mukavia muistoja äidistäsi. Sitten voit todeta, että nyt on aika puuhata muuta. Voitte lähteä ulos leikkimään, valmistaa yhdessä ruokaa, tehdä jouluaskarteluja. Mitä tahansa.

      4-vuotias on jo siinä iässä, että hänellä on hyvä olla ikäistään seuraa. Hänellä on toki sitä päiväkodissa, mutta joskus myös kotona, kotipihassa tai siellä kaverin luona. Hän pääsisi mukaan tavallisiin ikäistensä leikkeihin, joissa suru helpommin unohtuu.

      Suru tulee aaltoina takaisin, mutta vähitellen aallot pienenevät ja harvenevat. Siihen lapsi tarvitsee hyviä ihmissuhteita.

      Miten lapsi toimii tarhassa? Ovatko hoitotädit kertoneet hänen surevan sielläkin. Jos hän leikkii surematta muiden lasten kanssa, niin on todella surullista, mikäli kodista on tullut tytölle surun paikka.

      Voisiko valokuvakansion käyttöä ajallisesti rajoittaa ja lyhentää aikaa, jonka tyttö ja vanhemmat ovat sen parissa? Sitten olisi aika tehdä muuta. Kuvista voi katsella, miten hauskaa oli mummun kanssa, mutta nyt hauska on keksittävä muuten ja etsittävä muita ihmisiä, joiden kanssa on hauskaa. Tutustuminen voi viedä aikaa, mutta onnistuu kyllä.

      Olisi hyvä mennä lastenpsykologin luo, jos suru ei ala hellittää. Perheneuvolasta kannattaa kysyä.

    • normieloa

      Tenava kokee normaalia elämää ja sen tilanteita , mitään pehmikkeitä siihen ei tarvita niin surukin hoituu aivan luonnollista rataa . Se on tarpeen tulevaisuudessa.

    • Kaste Taivaasta

      Kun sanoo että "mummia ei enää ole", se kuulostaa täsmälleen samalta kuin "mummi lakkasi olemasta kuollessaan" eli ateistista katsomusta kuolemasta.

      Jotkut ihmiset sanoisivat että sen sanominen että "mummi on nyt paremmassa paikassa" on parempi tapa selittää kuolema lapselle, vaikka itse ei siihen uskoisikaan. Siinä on sentään jotakin lohdun puolta, kun taas ateistisessa katsomuksessa ei.

      • Enkelitarinoita

        Totta. Kun kukaan ei tiedä, mitä kuoleman jälkeen on tai ei ole, niin miksi ahdistaa pienen lapsen mieli sillä, että kaikki on totaalisesti loppu. Parempi paikka, taivaan koti, sielu pikkulintuna tms. valoisaa ja positiivisempaa kuin lopullinen loppu.


    • hessu hopo

      Käykää vaikka jätskillä.

    • Lapsen ei ole kyllä hyvä jäädä suremaan, mutta voi olla että lapsesi ei ymmärrä täysin kuolemaa, siitä on ehkä hyvä puhua, ja selitää miksi ihmiset kuolevat, ja vaika mummo onkin kuollut hän sillti on pääsyt taivaaseen. on hyvä käydä läpi näitä asioita lasten kanssa.

    • Mariska2

      Jos on sitä mieltä että kuoleman jälkeen palaamme maaksi ja molekyyleiksi, tuntuu valheelliselta sanoa että kuollut on jossain paremmassa paikassa. Rehellisempää on sanoa että ei tiedetä mitä kuoleman jälkeen on, mutta mummu on nyt pois seurastamme.

      Itselläni oli aivan kamala kuolemanpelkovaihe noin 6-8 vuotiaana. Se alkoi kuunneltuani puheita kuolemasta, vaikka lähellä ei kukaan kuollutkaan. Se meni vähitellen ohi kun aikuiset sanoivat että oma ja läheisten kuolemaa ei pidä miettiä kun siitä ei kuitenkaan voi tietää mitään. Lakkasin ajattelemasta asiaa ja tietoisesti rupesin ajattelemaan muuta jos kuolema meinasi tulla mieleen. Nyt aikuisena voin sanoa että en pelkää kuolemaa ollenkaan, koska löysin jo lapsena keinon olla pohtimatta asiaa joka e pohtimalla selviä.

      Ikävöinti on toki eri asia, mutta siihenkin auttaa jos muita asioita tulee päällimmäiseksi

    • 1+1

      Lapselle täytyy oikaista ne valheet siitä kuinka mummin olemassaolo, elämä ja tietoisuus olisi muka lakannut. Mummiahan odottaa elämän jatkuminen tuonpuoleisessa, joko onnellisessa tai onnettomassa; Sen mukaan onko nöyrtynyt vaihtamaan pahat tekonsa perintöosaan taivasten valtakunnasta vai onko valehdellut viimeiseen asti olevansa hyvä ihminen, joka ei ole tehnyt koskaan juurikaan mitään pahaa kellekään.

      Suokoon Jumala sinulle ja lapsellesi viisauden ja ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan ja valaiskoon sydämenne silmät sille ansaitsemattoman perinnön kirkkaudelle, johon meidät kaikki on kutsuttu ja että kaikenlainen tieto ja ymmärrys lisääntyisi, niin että voisitte tutkia mikä on parasta ollaksenne puhtaat ja moitteettomat Herramme Jeesuksen Kristuksen päivänä.

    • pööppis

      Hakekaan apua perheneuvolasta!

    • Mömmö

      Lapsesi tarvitsee nyt masennuslääkkeitä, mene heti lääkäriin niin saat reseptin.

    • 3+4

      On vaikea tietää millä surusta pääsee yli.
      Lapselle voi sanoa monenlaisia asioita esim.

      -Mummi siirtyi enkeleiden joukkoon ja on vielä hengessä mukana, vaikka emme enää häntä näe.

      -Mummi elää vieä sydämissämme ja on tärkeä meille. Ollaan onnellisia siitä ajasta minkä saimme hänen kanssaan.

      -Mummi haluaisi meidänkin olevan onnellisia ja hän voi taivaassa hyvin, kun tietää meidän voivan hyvin.

      -Ehkä oku päivä vielä kohtaamme Jumalan valtakunnassa (Jos uskoo jumalaan)

      -Mummi voi palata joskus uniimme.

      -Eikö ole hienoa, että meillä oli niin hieno ihminen kuin mummi kanssamme. Olemme onnekkaita saatuamme sen hetken hänen kanssaan.

      -Surulla on aikansa. Kun se väistyy, meille jää jäljelle hyvät muistot, joita voimme vaalia niillä hetkillä kuin oikein kaipaa. Voi taivaaseen lähettää viestejä rukoilemalla... jne

      En tiedä oletteko hengellisiä, jos ette, niin voi tuntua hölmöltä puhua lapselle taivaasta johon ihminen menee kuoltuaan. Toisaalta kerrotaanhan lapselle juttuja Joulupukista ja tontuistakin ja ne luovat lapsen mieleen joulun taikaa. Miksi ei kertoa Jumalasta ja enkeleistä, sillä se saattaa helpottaa pienen ihmisen oloa. Lapsi uskoo helpommin kuin aikuinen. Ja jutut saattavat helpottaa lapsen oloa helpommin kuin aikuisen.

    • j75h4grfe

      Voi jeesus sentään. Vai että pitäisi aivopesu jumalista ja taivaista aloittaa taas jo ennen kuin lapsi ymmärtää edes kuoleman lopullisuutta tai montaa muutakaan asiaa.

      Josko nyt ei taas pilattaisi yhtä elämää ennen kuin se on kunnolla alkanutkaan.

      Aloittajalle. Ota itseäsi niskasta kiinni ja lakkaa suremasta lapsesi kanssa. Äitisi kuolema (ilmeisesti ihan kunnioitettavassa iässä) on osa elämää, ja se sinun tulee selittää lapsellesi. Sen jälkeen jätskille ja tekemään jotain kivaa.

      • LOPETA--

        Sinulla ei ole hajuakaan mistä puhut. Voi hyvä ihminen..
        Viimeistään kun "kuolet", tajuat, kuinka täydellisen pihalla olit kaikesta.

        Aloittaja valehtelee lapselleen kertomalla tälle, että "mummia ei enää ole". Miten ihmeessä voit ajatella että totuuden kertominen lapselle on pahasta? Vaikka "taivasta" ei olisikaan, mitä pahaa siitä kertominen voi lapselle tehdä??

        Uskovaiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin ateistit, joten mitä ihmettä lässytät siitä, että lapsen elämä pilaantuu?

        Kuolemanjälkeinen elämä on tieteellisesti todistettu fakta, mutta siitähän sinä et tiedä yhtään mitään. Otahan asioista selvää ja lopeta väärän tiedon levittäminen! Mitä hyvää kuvittelet tekeväsi..??

        T: uskonnoton


      • j75h4grfe
        LOPETA-- kirjoitti:

        Sinulla ei ole hajuakaan mistä puhut. Voi hyvä ihminen..
        Viimeistään kun "kuolet", tajuat, kuinka täydellisen pihalla olit kaikesta.

        Aloittaja valehtelee lapselleen kertomalla tälle, että "mummia ei enää ole". Miten ihmeessä voit ajatella että totuuden kertominen lapselle on pahasta? Vaikka "taivasta" ei olisikaan, mitä pahaa siitä kertominen voi lapselle tehdä??

        Uskovaiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin ateistit, joten mitä ihmettä lässytät siitä, että lapsen elämä pilaantuu?

        Kuolemanjälkeinen elämä on tieteellisesti todistettu fakta, mutta siitähän sinä et tiedä yhtään mitään. Otahan asioista selvää ja lopeta väärän tiedon levittäminen! Mitä hyvää kuvittelet tekeväsi..??

        T: uskonnoton

        "Sinulla ei ole hajuakaan mistä puhut. Voi hyvä ihminen..
        Viimeistään kun "kuolet", tajuat, kuinka täydellisen pihalla olit kaikesta."

        Sinä ilmeisesti olet sitten jo kuollut kun ymmärrät asiat paremmin?

        "Aloittaja valehtelee lapselleen kertomalla tälle, että "mummia ei enää ole". Miten ihmeessä voit ajatella että totuuden kertominen lapselle on pahasta? Vaikka "taivasta" ei olisikaan, mitä pahaa siitä kertominen voi lapselle tehdä??"

        Siksi, että nämä taivas- ja jumalasadut eivät ole totta. Eikä lapselle tulisi valehdella niin perustavanlaatuisessa asiassa kuin kuolema. Ja mummia nyt vaan ei kertakaikkiaan ole, ellei sitä maatuvaa ruumista tai tuhkaa tai missä muodossa se mitä mummista nyt on jäljellä lasketa, ja tällaisten yksityiskohtien kuvaaminen ei liene pienelle lapselle vielä tarpeellista.

        "Uskovaiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin ateistit, joten mitä ihmettä lässytät siitä, että lapsen elämä pilaantuu?"

        Ja linkkiä johonkin vakavasti otettavaan tutkimukseen varmasti löytyy?

        "Kuolemanjälkeinen elämä on tieteellisesti todistettu fakta, mutta siitähän sinä et tiedä yhtään mitään. Otahan asioista selvää ja lopeta väärän tiedon levittäminen! Mitä hyvää kuvittelet tekeväsi..??"

        Tähänkin sinulla on varmasti tarjota jotain muutakin kuin "se on tieteellisesti todistettu". Vai olikos se niin, että vasta kun kuolee niin sen asian tajuaa, paitsi sinä, joka olet jostain syystä tajunnut sen jo aiemmin?

        Jestas, kaikkeen sitä sortuu vastaamaan kun töissä on tylsää.


      • 3+4
        j75h4grfe kirjoitti:

        "Sinulla ei ole hajuakaan mistä puhut. Voi hyvä ihminen..
        Viimeistään kun "kuolet", tajuat, kuinka täydellisen pihalla olit kaikesta."

        Sinä ilmeisesti olet sitten jo kuollut kun ymmärrät asiat paremmin?

        "Aloittaja valehtelee lapselleen kertomalla tälle, että "mummia ei enää ole". Miten ihmeessä voit ajatella että totuuden kertominen lapselle on pahasta? Vaikka "taivasta" ei olisikaan, mitä pahaa siitä kertominen voi lapselle tehdä??"

        Siksi, että nämä taivas- ja jumalasadut eivät ole totta. Eikä lapselle tulisi valehdella niin perustavanlaatuisessa asiassa kuin kuolema. Ja mummia nyt vaan ei kertakaikkiaan ole, ellei sitä maatuvaa ruumista tai tuhkaa tai missä muodossa se mitä mummista nyt on jäljellä lasketa, ja tällaisten yksityiskohtien kuvaaminen ei liene pienelle lapselle vielä tarpeellista.

        "Uskovaiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin ateistit, joten mitä ihmettä lässytät siitä, että lapsen elämä pilaantuu?"

        Ja linkkiä johonkin vakavasti otettavaan tutkimukseen varmasti löytyy?

        "Kuolemanjälkeinen elämä on tieteellisesti todistettu fakta, mutta siitähän sinä et tiedä yhtään mitään. Otahan asioista selvää ja lopeta väärän tiedon levittäminen! Mitä hyvää kuvittelet tekeväsi..??"

        Tähänkin sinulla on varmasti tarjota jotain muutakin kuin "se on tieteellisesti todistettu". Vai olikos se niin, että vasta kun kuolee niin sen asian tajuaa, paitsi sinä, joka olet jostain syystä tajunnut sen jo aiemmin?

        Jestas, kaikkeen sitä sortuu vastaamaan kun töissä on tylsää.

        Sinulle j75h4grfe

        Toivottavasti sinä et saa koskaan lapsia. Lapset pitävät loruista, leikeistä ja kaikenlaisista taruista ja saduista. Se on heistä hyvin kiehtovaa.
        Ymmärtäisit sen, jos olisit viettänyt lasten kanssa aikaa.

        Sinunlaisen ihmisen logiikalla ei lapselle saa kertoa mitään mikä ei ole totta. Jäisi kertomatta hyvin paljon. Aikuisiltakin jäisi lukematta monta kirjaa... jne

        Vaikka sinä et pidä Jumalasta, älä tuomitse muita häneen turvaavia. Moni on saanut hänestä lohtua. Se ei ole väärin. Sinun tuomitseminen on väärin.
        Keskity omiin ajatuksiisi, miten lasta voisi auttaa, äläkä kiinnitä huomiota sinua ärsyttäviin juttuihin. Sinun negailuasi ei kukaan kaipaa. Antaa aloittajan valita mitä neuvoja haluaa ottaa vastaan.
        Pysy pois, jos haluat kylvää riitaa siellä missä sinun pitäisi olla pikemminkin hiljaa... tai antaa omia neuvoja.

        Koita päästä sieltä umpiosta ulos ja yritä edes hieman ymmärtää mistä on kyse....


    • Joo kyyllä määkin oon juonu paljon kossua.

    • Lapaset käteen

      kuiskaa hänelle vaikka, kiitos tule viemään minut nukkumaan. Kuvitelkaa yhdessä hienoja asioita, kuiskaile hänelle niistä, kulje mukana ja naura hänen kanssaan. kokkailkaa yhdessä lempparia. katsokaa kivoja kuvia joista voisi olla iloa. Viettäkää aikaa yhdessä

      Lapsesi ymmärtäneen tilanteen ja siihen sisältyneen katumuksen hänen pois menostaan. osoitatko vastuusi vanhempana jos et anna palaute miksi on syytä suruun. Surua on kun osoitat kiintymystä ja että hetkellinen suru yleisesti voi olla katumusta. hellyyden kaipaus on riippumaton mistään, sitä tarvitaan tukemaan kasvamista, tilanteita ja vastaan tulemista vanhempana osoitat sitä hänelle. Nyt tiedät miten toimia.

      Suru voidaan luokitella muullakin tavoin tarkoituksen hakuiseksi tapauskohtaisesti. Kuvailemasi tilanteesi osoittaa miten taitavasti käsittelet lapsesi tunteita niistä on itsellesi hyötyä. lapsesi kaipaa oman arvonsa tuntoa eli hellyyden osoituksia ja tilanteita jotka mahdollistavat näihin. Se tarkoittaneen oikeaoppista lähestymistä lapsesi suuntaan ja toimimista periaatteen mukaisesti tavoitteena lohduttaen lastasi.

    • ei satuja

      En uskottele lapsille joulupukkisatujakaan totena, vaan olen alusta asti selittänyt että se on leikkiä. Samalla tavalla selitän muut sadut, että ne ovat ihmisten keksimiä kertomuksia. En voi kertoa enkeli- ja taivassatujakaan totena, koska sellaista ei ole todeksi todistettu. En voi myöskään sanoa että leikitään mummun olevan enkeli taivaassa. Sellainen väite olisi valheellista. Pahinta on sanoa lapselle että kuolemasta voi seurata myös helvetin tuskat, siitähän ne kuolemanpelot sitten alkaakin.

      Riittää jos sanoo että mummin aika meni ohi ja hän sai elää hyvän ja pitkän elämän. Ja nyt on uusien ihmisten aika. Voi sanoa, että mummin opetukset ja teot jatkuvat meissä ja muistoissamme. Myöhemmin lapsi kohtaa ja joutuu eroon monista muistakin ihmisistä ja kaikenlaisiin luopumisiin joutuu tottumaan ilman "helpottavia" keksittyjä selityksiä. En rupea sepittämään lapselle kertomuksia, joita en voi tietää todeksi, koska haluan olla rehellinen. Myös rehellisesti tosiasiat hyväksymällä voi helpottaa toisen oloa. Voin kertoa että osa ihmisistä uskoo kuolemasta noin ja osa uskoo näin, mutta en voi asettua kaikkitietäväksi, kun en kuitenkaan tiedä.

      • Ah,TuoTietämättömyys

        "En voi kertoa enkeli- ja taivassatujakaan totena, koska sellaista ei ole todeksi todistettu. En voi myöskään sanoa että leikitään mummun olevan enkeli taivaassa. Sellainen väite olisi valheellista."

        Et tiedä mistä puhut. Kuolemanjälkeisestä elämästä on olemassa valtavasti todisteita, myös tieteellisiä sellaisia. Otahan asioista selvää, äläkä vahingossakaan valehtele yhdellekään lapselle!


    • 123333333

      Jos kyselyt osoittautuvat aina iltaan (niin kuin itse kirjoitit) niin keksippäs nyt jotain mielenkiintoista tehtävää sinne illaksi, ennen nukkumaanmenoa, josta tyttö pitäisi. Uusi harrastus tai jotain, että saa mielensä pois.

      Tottakai lasta ei pidä kieltää näyttämästä tunteitaan, ei tietenkään, vaan puhua pitäisi jos ottaa esille, mutta sinä et saisi mummosta puhua ja sinun ÄITINÄ kuuluu nyt suojella ja ohjata lastasi hänen elämässään. Lapsesi on kasvavassa iässä, joten miten sinä tulet hänen kanssaan toimimaan, vaikuttavat koko hänen loppuiän ja hänen persoonaansa.

      Siksi on hyvä, että seuraat milloin tätä mummon ikävöintiä tulee ja niihin ajankohtiin alat keksimään jotain positiivista tekemistä, jotta lapsi ajattelisi enemmän sinua, kuin mummoa.

      se saattaa jopa olla, että hän näkee mummon toisena äitinään ja tämä on hänelle, kuin olisi menettänyt toisen äidin. Näin ei pitäisi olla. sinun pitäisi olla se ainoa äiti.

    • Pyhä Henki

      Siunaa lastasi ja perhekuntaasi ja itseäsi päivittäin:

      Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä,
      Herra kirkastakoon teille kasvonsa ja
      olkoon teille armollinen,
      Herra kääntäköön kasvonsa teidän
      puoleenne ja antakoon teille
      rauhan.
      Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, Amen.

    • Ylitä sinä ensin

      Lakkaa äiti ruokkimasta lapsen murhetta ja mene eteenpäin että hänkin pääsee. Lapsille kuolema on yhtä luonnollinen asia kuin kaikki muutkin, harhaanjohtajat eli vanhemmat tekevät kaikista aiheista jotain muuta.

    • hyvärakkaus

      Jospa se mummi lakkaisi
      haluamasta maailmaan takaisin.
      Hyvä on rakastaa lapsia, tietenkin.

    • KUOLEMAA EI OLE

      "Oli todella rankkaa selittää 3 vuotiaalle, ettei mummia enää ole, hän on kuollut.
      Joka päivä itkettiin tytön kanssa, hän tuskin kunnolla ymmärsi mitä kuolema oikeasti tarkoittaa."

      Sinä olet nyt tässä se joka ei ymmärrä, mitä "kuolema oikeasti tarkoittaa"!

      Kerro nyt lapsellesi että mummisi on elossa, mutta hän elää eri maailmassa kuin me, ja että mummi kuulee kaiken mitä lapsi hänelle sanoo.
      Totuus on, että kuolleet ovat paljon elävämpiä kuin me "elävät". Kuolleet elävät TODELLISUUDESSA ja he ymmärtävät ja näkevät sen mikä on oikeasti totta, me "maahiset" sen sijaan elämme monella tapaa hyvin rajoitetussa maailmassa.

      Kuolemanjälkeinen elämä ei ole "enää" edes uskon asia, vaan tieteellisesti todistettu fakta. Ja todistusaineistoa tulee koko ajan lisää. Google is your friend!

      Lopeta siis valheiden kertominen lapsellesi. Lapsi ymmärtää elämää monesti paljon aikuistakin paremmin, koska erityisesti pienet näkevät usein (vielä hetki sitten toisessa maailmassa olleena) asioita, joita aikuinen ihminen ei enää näe ja koe.

      Vaikka et hyväksyisikään sitä tosiasiaa että elämme ikuisesti, niin kerro edes lapsellesi totuus. Lapsesi takia! Jos et tee näin, tulet varmasti katumaan sitä viimeistään siinä vaiheessa kuin itse "kuolet" ja ymmärrät mitä teit.

      • jatkoa--

        "Kerro nyt lapsellesi että mummisi on elossa, mutta hän elää eri maailmassa kuin me, ja että mummi kuulee kaiken mitä lapsi hänelle sanoo."

        Korjaus: mummi ei edes elä eri maailmassa kuin me, koska ei ole mitään eri maailmoja. On vain eri "taajuuksia", mutta pystymme elämään vain yhtä taajuutta kerrallaan.
        Jotkut harvat näkevät toisiin ulottuvuuksiin luonnostaan. Myös esimerkiksi ruumiista irtautuessa voi vierailla toisessa ulottuvuudessa. Kuolleita on siis joka puolella, mutta suurimmaksi osaksi emme vain näe heitä.


    • Minulla oli poika 3v kun rakas täti poistui. Katsoimme tähtitaivasta jossa pohjantähti loisti ja loistaa, yhdessä sovimme, etä täti on siellä. Tämän jälkeen suru helpottui, jutteli ja sanoi hyvät yöt sinne, luultavasti ymmärsi sen että täti on jossain kaukana eikä palaa.

      • 50v ukko

        Lässyn, lässyn.
        Elämä jatkuu ja on aivan normaalia että sukupolvet poistuu vanhemmasta päästä. Kaikki tarpeeksi pitkään elävät kokevat tämän. Lapset ja nuoret kyllä pääsevät tästä yli elämänvoimansa vuoksi ja vanhemmat elämänkokemuksen.
        Älä enää jauha lapselle kuolleesta läheisestä. Hyvä kaveri ikätoverista auttaisi.


    • kaarinas

      Mietin tässä itse mummona, että pitäisikö alkaa ottaa etäisyyttä lastenlapsiin. Kun tietää mitä on edessä, sen etäisyyden ottaminen voisi olla tunne-elämän kannalta viisasta. En halua, että kukaan suree liian kanssa jälkeeni, vaan että elämä on ja sitten on kuolema. Elämän laki on elää aikansa ja sitten kuolla. Ja jos jättää hyvät muistot jälkeensä, se riittää jonkinlaiseksi avuksikin ehkä kaikille jälkeenjääville..

      Ehkä aloittajan kannattaisi kertoa lapselleen tämä elämän ja kuoleman kulku ja myös se, mikä rikkaus, että hän on saanut elää mummonsa kanssa hyvää aikaa, mutta joskus tulee sairaus esteeksi, ja se vaan pitää hyväksyä ja muistaa hyvät kokemukset joka tapauksessa

    • 27258652488

      Suunnilleen ihan ikätasoista tuo kuoleman käsittely. Meillä auttoi ajatus siitä että Iso-Ukki eli täyden ja hyvän elämän ja hänen elämänsä jatkuu lapsissa, lastenlapsissa ja niin edelleen. Tämä tulee edelleenkin joskus pintaan, vaikka puolet lapsen elämästä on jo kulunut (4 v.) tuosta tapahtumasta.

      Puhuimme myös siitä että tuntuu surulliselta, kun "pala" on poissa ja että se on ihan normaali ja tavallinen tunne miettiä "mitä minulle käy".

      Suosittelen kuitenkin kääntymään vaikkapa papin tai neuvolantädin puoleen, jos vähäänkään epäilyttää että tarvitsis ammattilaisen apua eteenpäin pääsemikseksi.

    • Meriheppa
    • surulliset

      Mä käytin mun lapsen noin 3-5 vuotiaana kerran psykologin luona puhumassa kuolemasta. Tunnin kun he olivat puhuneet, niin sain lapseni takaisin ja ei ole lapsi enää sen jälkeen surrut mummoaan eikä muitakaan kuolleita ihmisiä. Meidän mummo kuoli jo 23v sitten ja lapsikin on jo nyt 25v.

    • Orpo piru

      Taitaa tässä äippä itse ruokkia lapsen surua ja hänen kannattaisi itse päästää äidistään irti. Jos kodista on tehty joku hautamuistomerkki lukuisilla kuvilla siitä mummosta ja äippä hukailee vähän väliä "mummin" perään, niin se lapsi myötäelää äitinsä surua murrosikään asti.
      Aikuinen saa surra, mutta sydämmessään. Silloin lapset pääsevät elämään, he osaavat käsittää paljon nopeammin, jopa kerta sanomalla. Mutta kyselyihin pitää toki vastata jos lapsi alkaa itse keskustelemaan aiheesta.

    • Eteenpäin!!!

      Itse kertoisin että kaikki kuolee joskus pois kukaan ihminen ei elä ikuisesti ja nyt mummin vuoro tuli me ei voida estää kuolemaa tulemasta, mutta mummi ei varmaankaan haluaisi nähdä meitä koko ajan itkemässä eikö niin vaan pitää tehdä myös kivoja juttuja yhdessä ja löytää iloa elämään!!! Kyllä te onnistuttu siinä!!!

    • omajalapsenkokemus

      Voi ystävä hyvä, ei se ikävä ikinä helpota, oli kyseessä mummi, paapa, isä tai äiti tai lapselle joku muu rakas ihminen. Asiasta vaan täytyy puhua aina lapsen ikätason mukaisesti ja tuo valokuva-albumi on todella hyvä, se yleensä toimii.
      Mikä myös toimii useimmin hyvin on se, että sinä itsekkin kerrot kaipaavasi mummia ja jos mummin jotain tavaroita on vielä jäljellä, niin lapselle voisi antaa sellaisen, vain lapsen omaan käyttöön.
      Kävimme aikanaan lasten psykologilla keskustelemassa ja se oli hänen neuvonsa.

    • onni681

      Lapsen ikätason huomioiden ja lapsen läheisen suhteen laatu omaan isoäitiin on varmaan vaikuttanut lapsen surun pitkittymiseen. Lapsen kanssa on hyvä puhua rehellisesti, että mummun muisto säilyy aina sydänmessä, mutta että mummokin toivoisi, että lapsenlapsi olisi iloinen ja tyytyväinen omaan "lapsen elämäänsä". Elämä jatkuu arjessa normaalisti. Mikäli tämän jälkeen ei asia helpotu on syytä käydä lapsen kanssa perheneuvolassa hakemassa psykologin apua. Asia on hyvä käsitellä ammattiauttajan kanssa, ettei siitä myöhemmin lapsen elämässä tai tulevassa nuoruudessa aiheudu ongelmia,joita onkin sitten vaikeampi käsitellä. Traumaattiset tapahtumat lapsuudessa saattavat aikuisena aiheuttaa jopa mielenterveysongelmia. Auta lastasi siis jo nyt...hyvää talven jatkoa koko perheelle

    • Anniina Kumpula

      Hei! Olen itse vasta 16-vuotias teini, mutta olen silti kokenut paljon kaikenlaista elämässäni. Tuli mieleen äitini sairastuminen aivoverenvuotoon (kesä 2011).
      Hyvä juttu, että lapsi on saanut näyttää surunsa ettei hänen tarvitse sulkea tunteitaan omaan päähänsä, sillä se tekisi huonoa ja luultavasti vaikuttaisi koko loppuelämään. Lapsen olisi tärkeää muistaa hyvät asiat mummussaan ja ilon hetket. Aiemmin mainittu vertaistuki olisi hyvä ratkaisu, jotta lapsi ei tuntisi oloaan ainoaksi lapseksi, joka on menettänyt tärkeän henkilön elämässä.
      Kanattaa myös pohtia tilannetta ns. lapsin silmin, koska aikuinen osaa käsitellä tilannetta huomattavasti paremmin kuin 4-vuotias. Paljon tsemppiä teille molemmille! :)

    • elämäkin luonnotonta

      No auttaisikohan ihan perinteiset meriselitykset, että mummi on päässyt "parempaan paikkaan" ja haluaa meille sieltä edelleen kaikkea hyvää, eikä hän halua, että kukaan "meistä elävistä" kokisi surua hänen vuokseen.

      Sinä olet lapsesi turva, edesmenneen mummin elämä jatkuu teissä, sitä mumminne "jatkaessan parempaan paikkaan" on toivonut.

      Miten kuolemakin on nyky-yhteiskunnassa noin luonnoton asia. Esi-isämme kuolivat perheensä keskelle heidän läsnäollessaan ja se oli ihan luonnollinen asia.

    • äidille aikaa surra

      "Mitä voisin vielä äitinä tehdä? "

      Voisit alkaa äidiksi lapsellesi ja hakea ammattiapua oman lapsuutesi traumojen käsittelyyn, koska 4-vuotiaasta ei ole terapeutiksi ja se loukkaa lapsen oikeutta olla lapsi.
      Ongelma johtuu siitä, että on lähdetty käsittelemään äityiden roolin kautta sellaista, mikä ei siihen luonnostaan kuulu, sillä oman äidin kuolemaa surraan lapsen näkökulmasta, mutta nyt se surutyö on projisoitu oman lapsen tehtäväksi, koska yritetään olla 24/7-äiti, jolloin mitään omaa aikaa ei ole.

    • urts

      Kannattaa totuttaa lapsi ajoissa ajatukseen mummon kuolemasta. Itse tein sen näin. Tyttäreni (9v) pyysi minulta rahaa uusiin luistimiin jolloin katsoin hetken olevan sopiva kertoa kuolemasta tähän tapaan: Kuulehan pikku Siiri, sinähän tiedät kuinka vanha mummi on. Mummi on niin vanha, että mummi kuolee kohta. Ja kun mummi kuolee niin iskän on ostettava ruumisarkku johon mummi laitetaan ennen kun mummi haudataan. Isä on säästänyt rahaa mummin arkkua varten ja enää ei paljoa puuttuisi. Mutta jos isä antaa sinulle nyt rahaa luistimiin ja jos mummi kuolisikin vaikka ensi viikolla niin silloin mummin ruumis pitäisi laittaa hautaan ilman arkkua. Ethän sinä pikku Siiri halua että mummi joutusi hautaan ilman arkkua jolloin mummi tulisi ihan multaiseksi ja märäksi kosteassa maassa, ethän haluaisi, ethän. - Ja näin lapsikin oppi ymmärtämään kuinka luonnollinen asia kuolema on ja myös sen ettei aina voi saada rahaa haluamiinsa tavaroihin.

      • oletko?

        Oletko vähän vajakki?


      • Montako jäljellä?
        oletko? kirjoitti:

        Oletko vähän vajakki?

        Ei ihme, että maailma on täynnä kummallisia ihmisiä.
        Jos on joutunut säästämään lapsesta asti suvun jäsenten arkkurahoja, niin ei ihme, jos katsoo elämään jotenkin muulla tavoin kuin naapurit.


    • Siiri ♥

      Muistan kuinka pidin lapsena mummostani. Kun olin 9 vuotias ja minun piti saada rahaa luistimiin en saanut niitä koska ne rahat menisivät mummon arkkuun. Sen jälkeen vihasin mummoani salaa.

    • piru ite

      ja perkele niin ei kyllä kuulu pikkutytön kustantaa mummin rumisarkkua

    • vaari100

      Suru. Me jokainen surraan. Jokaisella on oikeus surra, lapsellakin, vaikka niitä on paljon, jotka ei niin halua tehdä.
      Katso netistä: Lasten Keskus, soita / mailaa sinne. Muistini mukaan heillä on hyvä kirja, joka käsittelee "vaarin" kuolemaa, toki mummoonkin sopii. Siinä kirjassa kuolema ja sen kohtaaminen ja mitä senjälkeen tulee hyvällä tavalla esiin ja auttaa lasta (kuten myös aikuista) pääsemään asian yli.
      Kuolema, kuten syntymä ja myös elämä, kuuluvat elämään!

    • Hörökorva

      Pienten lasten kysessäollen, surutyö ei ole helppo ja jos vielä samalla itselle läheisen poismenneen surutyön joutuu tekemään.
      Mielessään helposti alentuu syyttämään luojaansa, miksi mummulle, äidille, isälle, vaarille ... itselle ei annettu tilaisuutta kertoa läheisilleen, lapsille, lastenlapsille, että hänet on viety pois tästä näkyvästä maailmasta. Ei ... poislähdön jälkeen on loputon hiljaisuus. Kaikki -sanatkin- on vain tyhjää suun vääntelyä.

      Onko onnistunut, ideaali surutyö unohtaa poismennyt läheinen?
      Olotila olisi kuin "ammattilainen" laittaisi laastarin hiertymään, puhaltaisi surupipin pois siinä kuin läheisen ja sen jälkeen kaikki on taas jee! ...jee!
      Ainakaan aikuisella tämän kaltainen juksaaminen ei nyt vain onnistu.

      Älyllinen toinen minäni kehottaa menemään suruun sisälle, tekemään sen minkä itse näkee/ tuntee oikeaksi. Muuten voi joutua ulkoaohjatuksi, eräänlaisen sanallisen stimulantin vietäväksi ja myöhemmin itsekkään, hedonisen, hyvänolontunteen tavoittelusta itsesyytöksineen.

    • adblockerZ

      On se parempi että jos on lapsi alle kouluikäinen, niin siitä pääsee yli helpommin kuin aikuisena.

    • vierailia

      lapsella tulee ikävä mummia nukkumaan mennessä. entäs jos lapsi pelkää, että omat vanhemmat "häviävät" eli kuolevat hänen nukkuessaan? kyllä lapsella voi kaikenlaisia pelkoja olla. minä kerroin omalle lapselle, että hän on vielä pieni ja hänellä on pitkä elämä edessä, samoin kuin hänen vanhemmillaan.
      perheneuvolasta saa varmasti apua, soita rohkeasti sinne!

    • antti rokka

      Olet saanut hienoa tukea kertomallesi. Vanhempien kuolema on yksi suurimmista lapsen peloista. Minulla ei ole mitään lisättävää toisten kommentteihin, mutta miettikää millaisen maailman saamme kun käsittämätön määrä lapsia maailmassa on saanut kokea vanhempiensa kuoleman sodissa jopa silmiensä edessä.

    • Elämää68

      Hei, otan osaan suureen suruun. Itselläni on useampi lapsi. Ja yksi heistä alkoi oireilemaan, kun mummi kuoli. Kävimme perheneuvolassa, jos pahan olo lintu vei pahan pois. Käyntejä oli kaksi. Sanoivat sielä, että lapsi on herkkä ja saanut hyvän elää hyvää ja turvallista elämää ja siksi alkoi oireilemaan. Vaikka aikaa on mennyt jo 7 vuotta, niin edelleen mummin kuva on hyllyllä.
      Itse selitin lapselle, että mummilla on hyvä olla Taivaan kotona ja sielä hän saa nähdä oman äitinsä ja isänsä. Elämä vain kulkee näin, ensin asutaan täällä ja sit muutetaan Taivaan Isän luo, joka on luonut kaiken.

    • seijuli1

      Mieheni kuolema oli lastenlapsilleni outo kokemus.Ensimmäinen kuolema suvussa heidän aikanaan.Hiljaista käyttäytymistä hautajaisissa ,vanhin itki sydäntäsärkevästi hautajaisten jälkeen.(Kalakaveri oli poissa).Joitakin päiviä seurasi kyselyt;miksi me tullaan tänne,jos me sitten joudutaan kuolemaan....
      Muutamia kertoja pojat kysyivät minulta(kun huomasivat ,että olin hiljaa ja katselin jonnekin) että mietitkö mummi ukkia,Sanoin,että aika usein mietin,mutta just nyt kävi mielessä,että milloin teillä olikaan ne harkat,voisin tulla katsomaan.Nyt aikaa on kulunut yli vuosi ja hyvin harvoin pojat kysyvät ukista,mutta jos kysyvät vastaamme niin hyvin kuin taidamme.Sisällä vellova suruni ei ole lastenlapsille tarkoitettu,he ovat lapsia.Heille näytän sen elämänmyönteisen minän,kotona voin sitten surra

    • voimia

      apselle lienee lohduttavaa jos kertoo että mummilla on hyvä olla taivaassa. itse surin lapsena jo vauvana kuollutta isoveljeäni, salaa vanhemmilta, ja aina kun katselin tähtitaivasta, vilkutin veljelleni. en edes kertonut kenellekään, että aina aika ajoin avasin vanhempieni vihkiraamatun, siellä välissä oli veljeni kuolinilmoitus, ja sitä yksin pienenä lukiessani tirautin itkun, ja vieläkin, aikuisena, minua lohduttaa että kerran taivaassa näen hänetkin- ensimmäistä kertaa. Ottaisitteko lemmikki-eläimen tytölle ja se olisikin tassuterapeutti, joka toisi iloa monin verroin....Muistelkaa toki rakkaudella ja lämmöllä ihanaa mummia ja se onkin arvokas perintö joka on, muistot, ja mummin opetukset, mielipiteet. kannattaa säilyttää sydämessä. niillä eväillä pääsee pitkälle.

    • JAKSAMISTA 4

      Luin näitä moniakin jotka olivat vastanneet, niin monessakin kehoitettiin siirtämään se ajatus muualle, pieni lapsi, ymmärtää kyllä asioita paljon, mutta äitinä voit vaikuttaa asioihin aika tavalla, jos itse olet selvinnyt äitisi poismenosta.Kykenet kyllä auttamaan omaa lastasi ymmärtämään oikealla tavalla, että mummia ei enää ole vaikka oikeestihan se on, mutta vain muistoina ja muistot vievät eteenpäin ja todellisuus lapseen kasvaa ajan mittaan.Myöskään ei pidä alkaa lapselle enkeleistä kertoon, todellisuus se oikea tapa kertoa.Ps. Otan osaa äitisi johdosta, kyllä se sinun tyttäresi ymmärtää vielä asian (Y)

      • jaksamista 4

        nimm.""JAKSAMISTA 4" Jatkaisin vielä, kun kirjoituksestasi ei ilmennyt mihin mummo tai mummi kuoli sekin on yksi tapa kerota lapselle, jos oli jokin vaikea parantumaton sairaus, niin mummo pääsi tuskistaan ja sillä on nyt hyvä olla jossakin.


    • Meillä pojan isä kuoli erittäin nopeasti edenneeseen ja aivan liian myöhään havaittuun syöpään pojan olessa 12-v. Olimme eronneet reilu vuosi aikaisemmin ja minä asuin jo muualla ja kuviota sekoitti isän uusi. Poika kuitenkin kävi isällään. Meillä puhutaan yhä asiasta näin kahden vuoden jälkeen, mutta vain, jos tarvetta tuntuu olevan. Parasta lääkettä on ollut realistinen suhtautuminen, vaikka minähän vilkuttelen tähdille ja tiirailen taivaalle ja lähetän ajatuksia tuonpuoleiseen. Pojalle en pakkosyötä satujani, jos ne satuja ovat.

      Elämme elämää vahvasti eteenpäin, annamme merkityksen koululle, töille, harrastuksille, ihmisille. Vaikka tänne jäävien osa on rankin, meidän on tarkoitus jatkaa elämäämme positiivisin ajatuksin. Pahinta, mitä äiti voisi tehdä, olisi projektoida omia tunteitaan lapseen ja lohduttautua lapsen surun kautta. Jos äiti tarvitsee ammattiapua, toivon hänen sitä saavan ja lapsenkin voi viedä vaikka juttelemaan neuvolan tädin kanssa.

    • Varamummo

      Mene itseesi ja hanki tytölle lemmikki taikka jokin muu ihastumisen ilon ja harrastuksen kohde ennen kuin lellit tyttäresi i syyllisyyden tunnossasi aivan piloille ja pahnoille.

    • HHUHUH

      Minusta olet tehnyt virheen siinä, että olet selittänyt tuon ikäiselle lapselle mummin kuoleman kuin aikuiselle. Noin pienelle lapselle kerrotaan asia tyyliin "mummi on pilven reunalla katsomassa mitä sinä teet, ja voit kertoa asiasi pilvelle...". Olet unohtanut tyystin sen, että lapsi ei ymmärrä kuolemaa kuten aikuinen. Kuolema on luonnollinen asia, älä myöskään unohda sitä. Kerro myös, että mummi oli vanha, sairas jne ja meidän jokaisen on aika lähteä, jopa nuortenki, yleensä onnettomuus, liian usein itsari, mutta näitä itsareita ei kerrota vaan kaunistellaan.

    • HHUHUH

      Jäi vielä mainitsematta, että kun kuolema tuli yllättäen, niin kuka piehtaroi surussaan?Se olet sinä ja sinä annat sen tunteen lapsellesi. Ei lapsi ymmärrä kuolemaa ja kuoli äkkiä. Muistaako lapsi edes sitä? Tuskin, mutta sinä piehtaroit ja vaikeroit surussasi ja se vaikuttaa lapseen. Tottahan lapsi ymmärtää, että jotain pahaa on tapahtunut.

      Summana on siis se, että mene akka itseesi!! Elämä jatkuu, ja sinä pilaat lapsesi elämän tuolla tavalla

    • mummi suojelee

      Ei nyt taida mahtaa mitään sille että, mummista on tullut Enkeli ja hän on muuttanut
      Taivaaseen josta käsin katselee lapsen touhuja..onneksi mummiin voi olla viellä
      yhteydessä vaikkei häntä tapaisi maanpäällä

      • biplia suuri satu

        Enkelit ovat mielikuvitus hahmoja siis ei oikeita näillä höpötyksillä ei mene kuin polla sekaisin.Ja taivaaseen ei mene muutkun hyvin koulutetut astronautit tai taikonautit ja tuskinpa hekään siellä mitään enkeleitä, eikä ne sinne edes mahtuisikaan, niin paljon ihmisiä on kuollut tellukselta ja ainavaan lisää kuolee.


    • Dingoilja

      Pari juttua. Luulenpa että suru on ensinnäkin pitkittynyt koska lapsi on tosiaan odottanut, että mummo tulee takaisin, kun niin on kerta sanottu. Ymmärrän, että pienelle lapselle on raskasta kertoa totuus, se ettei mummo enää tulee takaisin, mutta lapselle on paras on olla kuitenkin niin rehellinen kuin mahdollista. Asioita saa kaunistella ja värittää, mutta en lähtisi "huijaamaan" että mummo tulee joku päivä takaisin, ettei lapsi odota turhaa. Ainakin omillani on suvereeninen muisti, eiivätkä kyllä takuulla unohtaisi. Lapsi ei ole minun nähdäkseni käsittelyt siis millään tasolla mummon kuolemaa, ennen kuin nyt.
      On eri asia tietysti verrata läheisen ihmisen ja lemmikin kuolemaa, mutta meillä on selitetty lapsille että eläinkaveri on kuollut ja sielu lentää jonnekin kauas sellaiseen paikkaan jonne me ei voida mennä käymään eikä sieltä voi tulla enää pois. Ja että meillä tulee ikävä, mutta kaverilla on taatusti niin kivaa siellä, ettei meidän kannata murehtia.
      Kyllä meillä jankataan vielä lemmikkikanin kuolemasta, ja pohditaan sitä minne se meni ym. Poika nyt 5, silloin 3. Lapsen täytyy voida omalla tavallaan prosessoida kuolema ja aikuisen on annettava lapsen tarvitsevat eväät. Vaikka ei itse uskoisi mihinkään ylösnousemukseen tai muuhun, on julmaa viedä lapselta se turva, jonka ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä synnyttää, vai siksi että on itse kyyninen eikä usko. Kuka vie lapselta joulupukin vain siksi että tietää ettei koko äijää ole olemassa?

      • tarkuutta

        Aloittaja EI sanonut että hän on kertonut lapselle mummin tulevan takaisin, vaan lapsi itse on puhunut niin. "Puhui paljon näin: "että mummi on vähän aikaa poissa..."" Siis puhui, ei puhuin.


    • xai2

      Luulen että lapsesi suru helpottaa ajan kanssa ja tietenkin asiaa auttaa se että hän ei varmaankaan muista mummoaan muuta kuin kuvista. Voin sanoa sen vain että itsellä sama tilanne koska minun kummatki mummoni kuolivat kun olin n. 3vuotias. Eli en muista oikeastaan ollenkaan heitä.. Kun taas viimeinen vaarini kuoli 17vuotta sitten ja se oli jonkinlainen sokki minulle koska hän oli ja on edelleen tärkeä minulle vaikka on jo poissa ollut kauan.

    • vvlkövködvklö'

      Mun lapset oli 5- ja 11-vuotiaat kun äitini kuoli syöpään. Äidin kanssa oli sovittu ettei tuoda lapsia sairaalaan eikä viety. Itse olin niin surun murtama ettei meillä kauheesti kuvia katseltu. Lapsille kerrottiin kuitenkin äitini olevan taivaassa ja sieltä katselevan meitä. Nuoremman lapsen ja äitini yhteinen juttu oli känkkäränkkä. Se lakkasi olemasta äitini kuoleman jälkeen. Elämä menee kuitenkin eteenpäin. Käydään päiväkodissa, leikitään, ulkoillaan jne. Siihen suuntaan sinunkin kannattaa lastasi ohjata.

    • Suhteellista

      Vanhempani erosivat kun olin 5-vuotias ja siitä yli pääsemiseen meni pari vuotta. Tietysti mummon kuolema on paljon vaikeampi asia kuin vanhempien ero, jos mummo on ollut erityisen läheinen.
      Toki voit hankkia tytölle ammattiapua jos haluat, mutta mitä hyötyä uskot siitä olevan? Itsekin olen käynyt paljon psykologilla viime vuosina erään ongelman takia, mutta ei siitä ole ollut vaikutusta. En ole koskaan saanut sieltä mitään uusia ideoita tai näkökulmia tai mitään sellaista, mitä olen toivonut saavani. Siellä vain istutaan jaarittelemassa, sama kuin puhuisi tuttavien kanssa kahvipöydässä.

      • ...

        Ammatti-ihmiset sanovat, että vanhempien ero on pienelle lapselle yhtä kova suru ja stressi kuin toisen vanhemman kuolema.


    • Diakonissa1

      Veitkö lapsesi mummin ruumista katsomaan ja koskettamaan arkussa ollessaan? Se auttaa pienen pääsemään surusta myöskin ulos kun asia konkretisoituu...minua pidettiin aikoinaan idioottina kun vein 4 vuotiaan katsomaan ystävänsä(lapi) ruumista arkussaan hautajaisten yhteydessä. Lapsi sai koskettaa kylmää ihoa ja laittaa lelun arkkuun, jonka oli päättänyt viedä sairaalaan mutta ei kerinnyt ennen kuolemaa. Anna lapsesi jättää hyvästit mummilleen ja anna toivoa että mummi on nyt "taivaan kodissa". Tehkää yhdessä vaikka pieni askartelu ja hautaatte sen mummin hautakiven viereen jotta asia konkretisoituu, näin hän uskaltaa nauttia muistoistaan ja luopuu mummistaan fyysisesti..vain hetkeksi, siksi aikaa kun olemme täällä maailmassa. Tsemppiä toivon sinulle tiedän kuinka vaikeaa se on toteuttaa, mutta onnistuu...kun siihen kovasti uskot!!

      • ...

        Juu, kyllä minäkin sinua vähän hulluna pidän. Moni ihminen, ei ole halunnut nähdä ruumista ja uskonut ilman näkemättäkin, että ihminen on kuollut.


      • Kaikenlaisia neuvoja
        ... kirjoitti:

        Juu, kyllä minäkin sinua vähän hulluna pidän. Moni ihminen, ei ole halunnut nähdä ruumista ja uskonut ilman näkemättäkin, että ihminen on kuollut.

        Nyt se olisi vähän myöhäistä, kun hautauksestakin on kulunut toista vuotta.
        Asia tulisi kyllä selväksi.


    • Mitä sinä pelkäät?

      Itse olet hullu. Monen ihmisen kannattaisi kohdata kuolema 'silmästä silmään' katsomalla, turhat pelot ja väärät käsitykset hoituisivat sillä pois. Varsin elämästä vieraantunut pelkuripelle täytyy olla, jos ei uskalla kohdata kuolemaa - eli elämää.

      • ...

        Minua ei vain ruumiiden katselu yhtään nappaa.


    • Mitä pelkäämistä ?

      Niissä vaiheissa ja kohdissa, kun ruumista vielä saa ja voi katsella, se on ihan sama asia kuin katselisit nukkuvaa ihmistä. Rauhallista, rauennutta, tyyntä, maailman huolet ja vaivat pois heittänyttä ...

      • Hautajaisissa

        Ainakin minulle tuli pyörryttävä olo, kun näin mummoni kuolleena, vaikka oli ihan elävän näköinen. Piti päästä äkkiä ulos raittiiseen ilmaan.


      • Vai mitä se on ?
        Hautajaisissa kirjoitti:

        Ainakin minulle tuli pyörryttävä olo, kun näin mummoni kuolleena, vaikka oli ihan elävän näköinen. Piti päästä äkkiä ulos raittiiseen ilmaan.

        Unohdit siis hengittää. Ei se mummovainaan eikä kuolemankaan syy ollut, ihan vain omasi, että suhtautumistapa on pelkäävä tai jotain tuntematonta kammoava.


    • Olisiko apua jostain kirjasta, jossa käsitellään läheisen kuolemaa? Kirjaa lukemalla voisi saada pienokaisen ajattelemaan kuolemaa kauniina ja luonnollisena asiana.

    • Tonttukyynelsilmä

      Minunkin pieni 2v7kk poikani menetti rakkaan mummonsa, hyvän ystävänsä ja minä äitini. Meillä oli tietyt päivät 2-3 x viikossa, jolloin menimme äitini luo (40km:n päähän) ja teimme kaikkea kivaa. Leikkipuistoilimme, kiertelimme kirppareita ja kauppoja, syötiin jätskiä...milloin mitäkin. Ja sitten toisinaan vaan olimme mummon luona ja he saivat leikkiä koko päivän yhdessä. Ja niinä päivinä kun emme nähneet, niin jutustelimme kaiuttimen kautta puhelimessa tai skypeteltiin. Voisi siis sanoa, että hyvin läheiset välit oli meidän kolmen koplalla.

      Mutta sitten vaan kävi tämä pahin mahdollinen, peruuttamaton ja lopullinen. Suuri suru vyöryi päällemme.
      Kauhea isku, tajunnan pysäyttävä yllätys, tyhjyys.

      Ensimmäiset päivät, ehkä viikonkin oloni oli täysin toivoton, avuton ja tyhjä. Sitten päätin ryhdistäytyä ja auttaa pientä rakastani surussaan.
      Oletko itse selvinnyt surustasi? Oletko saanut käsiteltyä surun vaiheet?
      Itse etsin paljon tietoa netistä, surun vaiheista. Tarkastelin etten jäänyt pitkiksi ajoiksi tiettyyn vaiheeseen vellomaan. Tarkastelin myös lapseni surun työstämistä, myös niitä vaiheita ja reaktioita. Mikäli suru pitkittyy, niin kannattaa hommata apua. Ulkopuolinen ammattilainen osaa kysyä oikeat asiat ja antaa näkökulmaa. Joskus vaan vastaan tulee lukko, jota ei saa yksin auki, eikä siinä ole mitään pahaa.

      Itse sain merkittävästi apua seurakunnan papilta.
      Hän on hyvin lämmin ja välittävä ihminen. Tunsin hänen huolensa minun jaksamisestani hyvin aidoksi. Hänen kanssaan sai jutella koska vaan, aina hänellä oli aikaa. Tästä olen kiitollinen, minulla oli tuuria.
      Tosin hän oli muutenkin paljon mukana surutyössämme, piti panihidat niin kirkossa kuin mummolassamme sekä vielä sairaalan kappelissa äitimme pukemisen jälkeen.

      Poika oli paljon mukana käytännön asioissa.
      Mummon asunnon tyhjennyksessä - siellä hän kasasi lelunsa yhteen laatikkoon.
      Arkun valinnassa oli myös mukana. Muistopalveluksissa. Ja puhuttiin mummosta aluksi paljon ja selitin tarkasti, miksi esim. mummon asunto nyt tyhjennetään. Tai miksi valitsemme mummolle arkun. Aloimme sanoa mummoa enkelimummoksi.

      Hautajaisissa pojallani oli pieni ikonikuva taskussaan. Hän itse halusi antaa sen mummolle, koska siinä oli enkeleitä. Lupasin, että hautajaisissa hän voi laittaa sen mummon rinnalle (olemme ortodokseja, joten arkku on auki ja viimeiset jäähyväiset saa jättää jokainen rauhassa). Sinne hän sen sitten jätti viimein, vaikkei ruumis ollut hänen mielestään mummon näköinen. Kerroin hänelle, ettei siinä olekaan kuin mummon kuori ja hänen sielunsa on taivaassa. Tämä seikka on ollut pojalleni hyvin tärkeä ja mieluisa.

      Monesti hautajaisten jälkeen juteltiin vielä mummosta ja useinhan minulta itku pääsikin. En halunnut poikani säikähtävän tai ajattelevan, että mummosta juteltaessa kuuluu itkeä. Selitin sitten, että minulla on niin kauhea ikävä mummoa että itku pääsee väkisin. Kerroin, että vähitellen se helpottaa ja voitaisiinkin muistella mummosta kaikkia kivoja asioita. Niinpä otimme sitten tavaksi muistella kaikkia kivoja tekemisiä ja mummon hassuja sanomisia yhdessä - nykyisin nauramme niille yhdessä. Tästä tulikin mieleeni, että lapsillehan on surua käsitteleviä kirjoja olemassa. Oletko kokeillut? Esimerkiksi sellainen, kuin AINA JA IKUISESTI.

      Meillä on myös olohuoneen lipaston päällä muistokuva mummosta. Sitä poika tykkää katsella toisinaan (ei joka viikkokaan). Ja joskus tulee supattamaan minulle: " minä annoin enkelimummolle pusun." Minusta tämä tuntuu hyvälle.
      Haudallakin käymme ehkä kerran viikossa viemässä kynttilöitä, mutta siitä paikasta ei poika oikein pidä. Olenkin usein sanonut, ettei siellä pakko ole käydä. Eikä aina sinne sitten mennäkään, jos se pojasta tuntuu ikävälle (esim. Pimeässä).

      Tuon ikäinen lapsi ei oikein käsitä asioiden lopullisuutta. Hän on välillä pettynyt, vihainenkin kun tärkeä ihminen pysyy poissa eikä edes soita. Mielestäni onkin tärkeää, ettei turhaa toivoa jälleennäkemisestä anneta vahingossakaan.

      Muista kuitenkin, että sinä tunnet juuri oman lapsesi parhaiten ja tiedät mikä hänelle on hyväksi. Edellytyksenä on, että olet itse kunnossa ja surusi käsittely onnistuu. Kaikki lähtee siis omasta hyvinvoinnistasi.

      Paljon jaksamista teille. Vaalikaa kauniita muistoja, kun olette siihen valmiita.

    Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Tykkään sinusta ikuisesti

      Olet niin mukava ja ihana ihminen rakas. ❤️
      Ikävä
      17
      4146
    2. Kirjoita yhdellä sanalla

      Joku meihin liittyvä asia, mitä muut ei tiedä. Sen jälkeen laitan sulle wappiviestin
      Ikävä
      184
      2459
    3. Olet hyvin erilainen

      Herkempi, ajattelevaisempi. Toisaalta taas hyvin varma siitä mitä haluat. Et anna yhtään periksi. Osaat myös ilkeillä ja
      Ikävä
      73
      1607
    4. Hyvää Joulua mies!

      Toivottavasti kaikki on hyvin siellä. Anteeksi että olen hieman lisännyt taakkaasi ymmärtämättä kunnolla tilannettasi, o
      Ikävä
      64
      1177
    5. Onko muita oman polkunsa kulkijoita

      Jotka ei oikein pärjää kenenkään kanssa eli on niin omat ajatukset ja omat mielenkiinnon kohteet yms. On tavallaan sella
      Iisalmi
      23
      1157
    6. Toivoisin etten jännittäisi

      niin kauheasti. Hassua tässä on se, että en varmaan olisi niin ihastunut sinuun, jos et olisi niin älykäs, ja henkisesti
      Ikävä
      42
      902
    7. Hyvää talvipäivänseisausta

      Vuoden lyhyintä päivää. 🌞 Hyvää huomenta. ❄️🎄🌌✨❤️😊
      Ikävä
      171
      894
    8. Junan kylkeen autolla

      Miten helevetissä voi ajaa auton junan kylkeen?? Puhelinta hivelöity kenties!!? Koirat vielä kyydissä on käsittämätöntä
      Pyhäjärvi
      74
      863
    9. Mikä älykkäissä naisissa pelottaa?

      Miksei heitä uskalla lähestyä?
      Ikävä
      104
      860
    10. Oletko päättänyt

      Jo varmasti että ensi vuonna keräät rohkeutesi ja sanot tunteesi vai et? Sitä odottaessa ja toivoessa
      Ikävä
      72
      810
    Aihe