Ahdistus tai paniikkihäiriöiset ja miksei masentuneetkin, kertoisitko mikä on auttanut, millaiset kohtaamiset työntekijän kans, mikä hoidos ollu tärkeää, mitä oot saanut, mitä
auttajien pitäis muistaa kysyä, miten läheiset voi auttaa. mItkää lääkkeet ei voi olla ainakaa pitkäaikainen ratkaisu, mut entä noi asiat ja niiden osuus. Mitä pitäisi välttää ?
auttajien pitäis muistaa kysyä, miten läheiset voi auttaa. mItkää lääkkeet ei voi olla ainakaa pitkäaikainen ratkaisu, mut entä noi asiat ja niiden osuus. Mitä pitäisi välttää ?
Vastaukset 23
Vanhimmat
"millaiset kohtaamiset työntekijän kans"
Minkä työntekijän?
Alkoholinkäytön lopettaminen on tehnyt parissa kuukaudessa lähes ihmeitä.
itsellä psykedeeliset päihteet ja itsenäiset psykoanalyysi sessiot auttoivat hahmottamaan kokonaiskuvaa elämässä ja pääsemään eroon tavoiksi syntyneistä ajatuksista joista paha olo johtui.
tähän tarvittiin vain yksi sienitrippi ja tuntui kuin elämässä olisi kääntynyt uusi sivu ja siitä alkoi itsetutkiskelu joka tulee kestämään lopun elämää.
ainoa miinus tässä hoidossa on että nämä luonnon lääkkeet taitaa täällä suomen laissa olla kiellettyjä ja hallussapito laitonta.
opiskele aiheesta itse jos kiinnostaa laitan pari linkkiä
http://reset.me/
http://www.maps.org/
siis jos käy jossain hoidos ,keskusteluavussa niin mikä siinä on auttanut tai yleensä milloin on helpompaa olla sosiaalisis tilanteis
Pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle 2013 ja se helpotti ahdistustani merkittävästi.
No siis mää oon vuodessa tullut merkittävästi eteenpäin keskivaikean masennuksen, post-traumaattisen stressireaktion ja vakavan dissosiaatiohäiriön kanssa. Masennus on enään lievä.. Vuosi sitten pääsin hädin tuskin kotoani pihalle nytten on harrastuksia ja työelämässäkin oon (:
Mulla on auttanut säännöllinen terapia. On löytynyt vihdoinkin ihminen johon jotenkin pystyn luottamaan ja joka, mua pystynyt auttamaan mua ihan konkreettisesti toipumisessa. Myöskin lääkityksellä on ollut merkitystä. Oon saanut nukuttua ja pidettyä päivä rytmiä yllä. Säännöllisesti uni rytmit ja elämän rytmi. Myönsin läheisille, että oon tosi rikki ja tarviin tukea ja paljon. Oon saanut sitä myöskin paljon ja nyt kun, viime aikoina oon ollut paremmassa kunnossa oon saanut paljon kehuja, että wou musta ei olis samaa. ^^
Toipumiseen ei ole yhtä keinoa, vaan se on monen tekijän summa (:
Minua on auttanut työnteko. Ei se oireita pois vie, mutta helpottaa. Lisäksi säännöllinen toimeentulo helpottaa oloa muutoin huomattavasti, vähentää ahdistusta siihen nähden, ettei pärjää kuun loppuun.
Liikunta on helpottanut mulla sekä masennusta että ahdistusta. En puhu nyt mistään himoliikunnasta vaan jokapäiväisestä pitkästä kävelylenkistä musiikin kanssa. Mikään pikaratkaisu se ei ole, mutta muutaman kuukauden päästä voi huomata ettei oo ollut kohtauksia niin paljon kuin ennen ja masennus helpottanut. Toisaalta jos on hankala tilanne (alkaa ahdistamaan yhtäkkiä tai vaikka riitaa jonkun kanssa) sillä pääsee myös "pakoon" tilannetta hetkeksi pahimman ajaksi. Myös fyysisiä kipuja on vähemmän (kipukynnys ehkä hieman korkeampi).
Oikeesti en vitsaile. Kerron tämän, koska tämä on mua helpottanut aika paljonkin. Kukaan ei neuvonut että "mene lenkille" vaan aloin käymään itse ihan muuten vain. Ja en ollut mikään urheilullinen vaan todellakin löhösin sohvalla ja mussutin suklaata, koska masennuksen aiheuttama väsymys oli suuri.
Liikunta ja fyysinen tekeminen on parasta lääkettä, sillä henkinen ja fyysinen puoli kulkee käsi kädessä. Jos se tapahtuu vielä ryhmässä tulee sos.kanssakäyminen samaan pakettiin. Välimeren ruokavalio vielä mukaan niin aivot saa parasta polttoainetta. Huomaat kuinka ahdistus vähenee.
"mikä on auttanut":
-millaiset kohtaamiset työntekijän kans: ei mikään 18 vuodessa, julkisen puolen hoitohenkilökuntaa ei todellakaan kiinnosta auttaa, ja molemmat terapiat yksityisellä (2 ja 4 vuotta) oli todella tuhoavia.
-mikä hoidos ollu tärkeää, mitä oot saanut, mitä
auttajien pitäis muistaa kysyä, miten läheiset voi auttaa: hoidossa olisi tärkeää jos ne "auttajat" vaivautuisi kysymään jotain, terapeutit ainakin vain istuvat hiljaa, ja jos et itse pysty pitämään monologia, niin siinäpähän menee 85€/45min kahdesti viikossa hiljaisuuteen. läheiset auttaa parhaiten pysymällä poissa, koska kaikki auttamisyritykset aiheuttaa vain helvetillisen syyllisyyden.
-mItkää lääkkeet ei voi olla ainakaa pitkäaikainen ratkaisu, mut entä noi asiat ja niiden osuus. Mitä pitäisi välttää ?: vältä KAIKKIA lääkkeitä. mainitsemiisi ongelmiin EI ole lääkitystä.
Valitan, mutta ainoa mitä voit tehdä on kestää, yhdestä hitaasta kiduttavasta sekunnista toiseen, koska etenkään ahdistuneisuushäiriöön ei ole apua.
...No on, lobotomia. Mutta lääkärit ei ole ainakaan vielä suostuneet siihen vaikka miten pyytäisi.
JOS joku edes yrittäisi auttaa, niin en tiedä mitä tapahtuisi - ehkä kestäminen olisi helpompaa, edes. Mutta joistakin asioista ei ole paluuta, ja ahdistuneisuushäiriö kehittyy niin varhain sylilapsi-iässä, että sille ei voi tehdä yhtään mitään.
Sori, julma maailma.
Aika lailla samaa mieltä yllä olevan kanssa. Mulla yks kaveri kenellä ollu vuosia ahdistus sanonut itekin ettei ahdistukseen auta oikein mikään.siis oikeesti ei mikään. Voit hetkeksi saada hyvän olon jostain lenkistä.mut ei se auta ku hetken. Täytyy vaan opetella sietää ahdistusta.
Tätä ei saisi sanoa mutta näin on: ei mikään vie ahdistusta Kokonaan pois. Ehkä, jos olisi saanut apua silloin sylilapsi-iässä.
Pitää iloita niistä hyvistä asioista, joita elämässä on ja hyvistä hetkistä. Se tosin unohtuu, kun paniikki kestää päiväkausia.
Koen samoin, ettei ikä riitä kokonaan parantumiseen kun parantumisprosessi on niin aikavaa. Se riittää, että hiukan helpompaan päin olen menossa. Ison työn takana jokainen helpompi pärjääminen.
Minulla ikä ei ole tuonut mukanaan helpompaa oloa. Sen sijaan se on tuonut mukanaan paremman kyvyn ohjata omaa elämää. Siihen (eli itseeni, sillä itsehän sen työn olen tehnyt), olen hyvin tyytyväinen.
Ahdistus ja paniikki iskevät samanlaisina kuin ne olivat silloin, kun olin lapsi tai nuori. Erityisesti aika 10 ikävuodesta eteenpäin oli kamalaa. Olo olisi ollut parempi, jos ei olisi tarvinnut käydä vuosikausia turhaan koulua. Ei adhd-ihmisiä tänä päivänä siihen pakoteta, vaan heille on tarjolla jotain apua. On jopa jokin järjestö nimeltä Erilaiset oppijat.
Ei ole välttämättä noin. Itse olen parantunut lievää ajoittaista epätodellista oloa lukuunottamat. Kova ahdistushäiriö alkoi 2 vuotta sitten. Sen jälkeen olen päässyt ahdistuksesta/paniikista pikkuhiljaa eroon:
Työpaineita vähennettiin
Lisäsin hikiliikuntaa
Ruokavalio
Lisäsin sos.kanssakäymistä
Jooga
Löysin harrastuksia, jotka tuovat mielihyvää
Lääkityksenä oli Venlafax 75 mg ja Opamox tarvittaessa. Nyt voin sanoa olevani terve. Vaivannäköä parantuminen vaatii, se on selvä.
Ihan sääliksi käy, että olet NOIN KAUAN joutunut sairastamaan "kovaa ahdistushäiriötä". Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö kehittyy varhaislapsuudessa ja on parantumaton - jos olosuhteet ovat otolliset sen kehittymiselle, niin voi olettaa että ne ovat sitä myös sen pahenemiselle ja muuttumiselle vaikea-asteiseksi, joka käytännössä tarkoittaa sitä että kaikki harrastaminen ja sosiaalinen kanssakäyminen on poissuljettua, koska ahdistus on niin totaalisen lamaavaa.
Tiesitkö muuten, että jooga ja rentoutusharjoitukset ja mindfulness yms. ovat vaikeasti ahdistuneisuushäiriöiselle suurinpiirtein pahinta mitä voi tehdä?
32 vuotta tämän sairauden kanssa opettaa yhtä ja toista.
En usko tuota. Jokaiseen ahdistustapaukseen pystyy vaikuttamaan tavalla tai toisella:
Lääkitys
Terapia
Luonnonkeinot
Nämä ovat pääryhmät, joilla ahdistus vähintäänkin lievenee.
Ahdistus ei ole sairaus vaan oire, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö sensijaan on elinikäinen sairaus, johon ei ensinnäkään ole lääkitystä, johon toimii hyvin harvoin terapia, vaikka sellainen ihme kuin pätevä terapeutti sattuisikin vastaan - paljon useammin terapia vaikuttaa tuhoavasti. Se mitä tälle sairaudelle voi tehdä, on yrittää oppia elämään sen kanssa, ja löytää keinoja kestää kun olo on sietämätön; ja "sietämätön" tässä ihan omassa skaalassaan, koska sinulla tuskin on aavistustakaan millainen on vaikeasti ahdistuneisuushäiriöisen sietämätön tila. Ensin, hetken, sitä pelkää että kuolee, ja sitten alkaa pelätä ettei kuolekaan.
Tämä lähemmäs kymmenen psykiatrin suusta kuultua: "Valitettavasti tätä sairautta ei juurikaan voida hoitaa."
Ei minua tarvitse sääliä, koska en ole mitenkään toimintakyvytön, vaikka olen sairastanut ahdistushäiriötä osapuilleen kaksi kertaa niin kauan kuin sinä. Työ ja harrasteet eivät ole minulta poissuljettuja. Ja kuten totesin, niin olen oppinut itsestäni paljon ja olen oppinut ohjaamaan omaa elämääni. Valitettavasti on asioita, joihin ei enää vanhalla iällä voi vaikuttaa ja ne lisäävät ahdistusta.
Rentoutusharjoituksiin en ole koskaan jaksanut keskittyä ja mindfullness ei tuntunut omalta, olin tutustumassa siihen yhdessä työterveyshuollon tilaisuudessa. Joogan kanssa lienee sama juttu, se ei edes houkuttele.
Eihän nykyajan adhd-koululaisiakaan pakoteta olemaan pitkiä aikoja paikallaan. Miksei pakoteta? heihin voisi myös jooga tehota, jos se olisi tuommoinen automaatti.
Olen sanonut täällä toistuvasti, ettei ole yhtä oikeaoppista tapaa vähentää ahdistusta, vaikka tuo Artsi niin väittääkin. kaikkiin ei esim. tehoa liikunta millään tavoin, vaikka kohtuullinen liikunta on muuten terveydelle hyväksi. Jos olisin yhtä ehdoton ja kirkasotsainen, sanoisin että menkää töihin, se auttaa, koska se on itseänikin auttanut enemmän kuin mikään muu. meillä on kaikilla erilainen tausta ja erilaiset diagnoosit. En ole täällä törmännyt muihin, joilla olisi ahdistus- ja paniikkihäiriön lisäksi ADHD (liian myöhään todettu)
Black C puhuu täyttä potaskaa..
Mulla todettiin tänä syksynä stressistä johtuva ahdistuneisuus sekä paniikkihäiriö. Jäin noin viikon mittaiselle sairaslomalle jonka aikana aloitin lääkityksen. Escitalopram actavis 10mg. Lisäksi lopetin tupakoinnin, kahvin juonnin (vaihdoin teehen) sekä juon alkoholia enää noin kolmen viikon välein. Ja voin todeta että olen melkeinpä täysin oireeton! Nyt olen myös aloittanut psykoterapian. Kannatti hakea apua ajoissa :)
Mulla on vaikee masennus, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja usein oon tosi ahdistunut. Vuosien laitoshoito on pahentanut asioita älyttömästi enkä osaa luottaa ihmisiin. Kuitenkin jo ennen laitoshoitoja kävin vähän aikaa psykologilla, se oli mukava ja kuunteli mut ongelma oli siinä etten uskaltanut puhua paljon mitään. Syynä oli se että äitini sanoi mun joutuvan lastenkotiin jos puhuisin kotioloista, väkivaltaisesta isäpuolesta ja äidistä, jatkuvasta pelossa elämisestä. En siis uskaltanut puhua, kaikesta huolimatta halusin vaan asua kotona äidin kanssa, en mä voinut jättää sitä ja lähteä pois.. Niin sitte kaikki meni päin mäntyä eikä psykologi voinut auttaa, yrityksen puutteesta sitä ei voi syyttää. Sitte vuosia myöhemmin tulin takasin kotipaikkakunnalle asuntolaan ja ensin en uskaltanut puhua kenellekään, vasta vuoden päästä menin takasin samalle psykologille. Nyt kaduttaa että menin niin myöhään mut oon tyytyväinen ett menij sitte kuitenkin. Mut täytin 23 ja siirryin aikuispuolelle, se ahdistaa tosi paljon. Se psykologi oli ainoa ihminen johon luotin aika paljon ja kun lähdin pois lopullisesti, en jäänyt hyvästelemään sitä.. Halusin mut mulla oli kiire pois, en halunnut että se näkisi mun itkevän. Kadun ihan kauheesti etten hyvästellyt sitä, mä en pääse siitä yli. Viimeinen kerta kun näin sen enkä sanonu mitään. Nyt pitäisi alkaa käymään jollain sairaanhoitajalla puhumassa, en vaan tiedä tuleeko siitä mitään, pystynkö enää luottamaan uuteen ihmiseen. Haluaisin kyllä mutta se on niin vaikeaa. Enkä mä osaa kertoa kuinka paljon mua ahdistaa kaikki, tekisi mieli taas jatkuvasti viillellä enkä voi tehdä sitä, jos mun äiti tai sisko näkisi jos viiltelisin, ne kärsisi siitä. Yhtenä päivänä mua ahdisti tosi paljon, mulla oli muki kädessä ja meinasin paiskata sen lattialle, se olisi hajonnut ja olisin varmaan viillellyt sen palasella. Ainoa asia mikä esti mua tekemästä sitä, oli se että mulla on kissa ja koira, joku järjen ääni sanoi etten voi hajottaa mitään kun mun rakkaat voisi astua sirpaleen päälle ja loukata.. Ilman noita lemmikkejä mä tulisin hulluksi, en kestäisi enää.
tärkeitä juttuja ja kokemuksia tullu esille näissä kirjotuksis. dark thing, vaikka tuntuu että et pääse yli siitä hyvästely jutusta niin saattaa olla että se psykologi tietää että välttelit tilannettaajuuri siitä syystä että se olis liikuttanu sua. ei varmaan muistele sua pahalla ja voithan laittaa vaikka kortin tai spostin, tekstarin sille jälkikäteen :). ei kiitosten tarvi olla aina suulliset :)
kaikkea hyvä kaikille ja voimia