Kaksoset osa I

ihan mielenkiintoinen... jatkoa kiitos :)

Kaksoset osa II.

Seuraava aamu valkeni kuulaana ja näin ikkunasta että maa oli jäisen huurteen peitossa. Talvi oli jo ovella. Kiepahdin ketterästi sängyltä ja kiskoin lämpimän kaavun päälleni samalla kun venyttelin lihaksiani nautinnollisesti. Kuten joka yö, olin viimeyönäkin suorittanut raskaat fyysiset harjoitukseni ja nukkunut ainoastaan muutaman tunnin. Olin huomannut tulevani toimeen hyvin vähällä unella koska päivisin en käyttänyt kovinkaan paljoa energiaa mihinkään ylimääräiseen. Muut eivät olleet vielä hereillä, mutta he eivät kai olleetkaan tottuneet heräämään auringon noustessa. Kuljin ulos luihusten tornista ja suuntasin askeleeni ulko-ovelle. Tulen nimittäin huonolle tuulelle jos en heti aamusta saa raitista ulkoilmaa. Kuulin huudahduksen takaani ja pian Alina ilmestyi viereeni.
-Anteeksi etten tullut vastaan mutta en tiennyt missä luihusten tupa on. Hän puuskutti hengästyneenä juoksusta.
Tämä oli joka-aamuinen rituaali. Alina seurasi minua kävelylenkille pihalle kertoen edellisen päivän tapahtumat ja ajatuksensa. Minä kommentoin muutamalla sanalla silloin tällöin, mutta muuten olin hiljaa. Meillä oli yhteys joka pysyi vaikka en puhunutkaan.
-Korpinkynnet ovat todella mukavia! Ja tämä koulu on aivan upea! Oletko jo nähnyt pöllötornin ja huispauskentän? Haluaisin todella jäädä tänne... rehtori Dumbledorekin oli niin ystävällinen...
Alina puhui ja minä kuuntelin häntä hajamielisesti. Hän oli aina sitä mieltä että kaikki uudet ihmiset olivat mukavia ja paikat upeita, joten en ottanut ylistystä niin todesta. Minulle kaikki oli vain samaa mitä aina ennenkin. Kävelimme huispauskentän reunamilla ja seurailimme kielletyn metsän rajaa ja järven rantaa. Metsän reunassa kuulimme ryskettä eräästä pusikosta ja Alina tarrautui käteeni.
-Mikä siellä on Anya? Hän kysyi vapisevalla äänellä.
En vastannut, kuuntelin vain tarkasti. Sitten pusikosta astui esiin valtavan kokoinen parrakas mies jota pakoon Alina hyppäsi selkäni taakse.
-Höh? Keitäs te ootte? Hän kysyi pöllämystyneenä.
Kurtistin kulmiani ja tarkastelin miestä joka oli selvästi puolijättiläinen. Mies oli pukeutunut myyrännahkatakkiin ja kantoi olallaan varsijousta ja jonkinlaista säkkiä.
-Entä sinä? Kysyin tyynesti.
Mies tipautti säkin maahan.
-Mä oon Hagrid, Tylypahkan riistanvartija ja taikaeläintenhoidon ope. Hän kertoi ja sai Alinan huokaisemaan helpotuksesta.
-Opettaja. Minä jo säikähdin... me olemme uusia oppilaita. Minä olen Alina, hän on Anya. Hän sanoi ja tuli esiin selkäni takaa.
Hagrin katsoi meitä epäluuloisena.
-Oppilaita? Mitäs te täällä tähän aikaan teette? Hän kysyi.
Alina hymyili sitä hymyään joka valaisisi hiilitehtaankin.
-Me olemme tottuneet heräämään aikaisin aamukävelylle. Kuten ilmeisesti sinäkin? Hän sanoi.
Huokaisin ja lähdin jälleen liikkeelle. Kun Alina pääsi vauhtiin juttelussaan, ei häntä kannattanut yrittää keskeyttää. Nyt hän oli löytänyt uuden ystävän eikä enää tarvitsisi minua suojakseen pihamaalla. Palasin takaisin koululle ja maleksin käytävillä kunnes ruokasali avattiin ja ihmiset tulivat aamiaiselle. Aamiaisen jälkeen oli ensimmäinen tunti joka oli taikajuomien valmistusta. Luihuset olivat samaan aikaan rohkelikkojen kanssa ja opettajana toimi professori Kalkaros.
-Ja tänään valmistamme sinilientä, eräänlaista värjäävää nestettä. Noniin ottakaahan kattilanne esille ja tehkää niin kuin taululla on neuvottu.
Sinilientä? Ei voi olla totta, mutisin itsekseni. Professori jakoi jokaiselle keittoalustan johon kattilat asetettiin kiehumaan. Sitten hän pysähtyi eteeni ja katsoi välinpitämätöntä olemustani.
-Etkö kuullut mitä sanoin vai etkö ymmärtänyt? Hän kysyi mulkoillen minua kulmiensa alta.
Vastasin pelotta hänen katseeseensa.
-En ymmärtänyt, professori. Miksi meidän siis pitää tehdä värjäävää lientä? Kysyin.
Kalkaros murahti.
-Koska minä käsken niin! Hän tokaisi.
Hymähdin.
-Mutta miksi? Mitä minä teen värjäävällä liemellä? Kysyin jälleen.
Nyt Kalkaros tuijotti minua jo avoimen ärtyneesti.
-Pääset läpi kurssista. Oppimassahan sinä täällä olet, vai kuinka?!
-Miksi minun pitää oppia tekemään värjäävää lientä? Mitä minä teen sillä taidolla? Siitä ei ole mitään hyötyä elämässä, joten miksi se pitäisi oppia? Vastasin.
Professori tuhahti halveksivasti.
-Sinun tehtäväsi ei ole kyseenalaistaa auktoriteettiäni vaan totella käskyjäni. Nyt suu kiinni ja tee tuli! Hän mylväisi silmät salamoiden ja marssi takaisin luokan eteen.
Vilkaisin keittoalustaa ja sitten vieressäni istuvaa poikaa.
-Miten tuli tehdään? Kysäsin häneltä.
Poika tuijotti minua hämmästyneenä ja sitten kysyvänä opettajaa. Kalkaros kuulosti tavallistakin ivallisemmalta.
-Etkö sinä osaa tehdä tulta? Hän kysyi niin että jokainen oppilas luokassa varmasti kuuli sen ja kääntyi tuijottamaan minua.
Hymyilin pistävästi takaisin hänelle.
-En osaa. Minä en polta tai keitä mitään, miksi siis olisin opetellut sen? Kysyin.
Professori Kalkaros virnisti ilkeästi.
-Sinä tulit viitosluokalle etkä osaa yksinkertaista tuliloitsua! Minä todellakin luulen että tämä ei ole sinulle oikea paikka, ole hyvä ja poistu luokasta! Hän julisti juhlallisesti ja tehosti sanomaansa dramaattisella kädenheilautuksella.
Sanaakaan sanomatta nousin paikaltani ja nyökkäsin "kohteliaasti" hymyillen. Sitten kävelin ulos jättäen koko luokan pulisemaan hämmästyneenä jälkeeni.

Vietin lopputunnin koulun kirjastossa tutkien jotakin mielenkiintoista kirjaa ja muiden ihmeeksi ilmestyin seuraavalle tunnille kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Seuraava tunti oli professori Lupinin opettamaa Pimeyden voimilta suojautumista ja ajattelin että se voisi olla mielenkiintoista. Lupin aloitti tunnin kertomalla vaarallisimmista olioista joita taikamaailmassa liikkui ja vaikka aihe oli minulle jo ennestään tuttu, kuuntelin mielenkiinnolla.
-...Ja osaako kukaan sanoa mikä erikoinen piirre Jähmettäjillä on, mikä tekee niistä niin vaarallisia? Osaatko sanoa Anya?
Koko luokka hiljeni ja odotti henkeä pidätellen reaktiotani. Heidän pettymykseen vastasin aivan normaalisti ja Lupin näytti ilahtuneelta.
-Aivan oikein, hienoa!
Hän jatkoi tuntia ja saatoin yhä tuntea muiden katseet niskassani kun kello soi ja pääsimme ruokatauolle.
Marssin ruokasaliin ja istuin pöydässä ylhäisessä yksinäisyydessäni kunnes Alina ilmestyi viereeni alahuuli väpättäen. Niin tapahtuu aina kun hän on surullinen jostain ja pillahtamaisillaan itkuun. Hän on aivan liian herkkä.
-Anya... muut sanoivat että sinut heitettiin pihalle liemitunnilta. Miksi sinä aloitit tämän taas? Alina kuiskasi kaapunsa saumaa puristaen.
Huomasin että hän oli jälleen kalpea ja epätoivoisen näköinen mutta en piitannut.
-En aio ruveta värjäämään mitään. Totesin tylsästi ja jatkoin syömistä kaikessa rauhassa.
Alinan silmät kyyneltyivät.
-Miksi sinun pitää aina... mikset voisi kerrankin... Hän aloitti epävarmasti.
Tuhahdin halveksivasti.
-Voisi mitä? Alistua muiden tahtoon? Sitäkö sinä haluat... että olisin lammas kuten kaikki muut täällä?! Kysyin terävästi.
Sisareni ei vastannut heti vaan pidätteli itkuaan. Sitten hän kuiskasi hiljaa.
-Ei... vaan ajatella tulevaisuuttasi. Ja minun tulevaisuuttani... en halua lähteä jokaisesta koulusta johon meidät on hyväksytty. Hän sanoi urheasti.
Käänsin katseeni sisareeni.
-Ei sinun tarvitse lähteä. Voit jäädä tänne. Aivan kuten olisit voinut jäädä Durmstrangiin. Ja Beauxbatoniin... ja jokaiseen kouluun jossa olet ollut. Sinun ei tarvitse seurata minun jälkiäni sisko. Sinun ei tarvitse pitää minua täällä. Sanoin silmät hehkuen ja viimeisen lauseen vain henkäisten hiljaa.
Alina näytti jälleen kauhistuneelta. Hän nielaisi ja istui sitten hiljaa alas aivan viereeni ja katseli kun söin ruokani loppuun, ottamatta itse palaakaan.
   Me olimme koko koulun uusin puheenaihe. Moni oli nähnyt ja kuullut välikohtauksen ruokalassa, ja oppilaat olivat päätelleet että minä olin paha ja pidin Alinaa jonkinlaisella loitsulla vallassani. Kukaan ei voinut ymmärtää meitä... enkä syytä heitä siitä. He eivät tiedä menneisyydestämme. Loppupäivä koulussa meni suuremmitta ongelmitta vaikka lähdinkin kesken pois yrttitiedon ja historian tunneilta, ja sain passituksen rehtorin puheille. Yleensä opettajat sietivät minua ensimmäisen päivän, mutta täällä sain välittömästi lähteä jos aloin kyseenalaistamaan opetusta. Astuessani sisään rehtorin kansliaan, huomasin että sisareni oli jo siellä. Niskakarvani nousivat heti pystyyn kun näin hänen syyllisen ilmeensä ja arvasin että hän oli jälleen puhunut ohi suunsa. Kuitenkin tyydyin vain vilkaisemaan häntä ja sitten rehtoria. Dumbledore hymyili Alinalle.
-Voit nyt palata tupaasi, puhuisin vielä muutaman sanan Anyan kanssa.
Alina livahti ovesta uskaltamatta katsoa silmiini ja jätti minut kaksin rehtorin kanssa.
-Ole hyvä ja istu Anya. Dumbledore kehotti.
En liikahtanutkaan paikaltani, tuijotin vain häntä terävästi seisten keskellä huonetta. Mies kohautti olkiaan.
-Tai voit myös seistä, kuten vain haluat. Hän totesi ja istahti sitten itse tuolilleen tiiraillen minua tutkivasti puolikuulasiensa takaa.
-Kerrohan Anya, mitä mieltä olet tästä koulusta? Hän aloitti.
-Se on kuten muutkin koulut. Vastasin.
Dumbledore näytti mietteliäältä.
-Sinä et nähtävästi pidä koulunkäynnistä. Onko sinulla jokin erityinen syy siihen?
-Kouluissa opetetaan suurimmaksi osaksi asioita joilla ei tee mitään käytännössä. Vastasin epäröimättä.
Rehtori hymyili hieman.
-Aivan totta, mutta kaikki ne pienet ja turhat asiat valmistavat sinua oppimaan suurempia asioita jotka voivat olla hyvinkin tärkeitä.
-Minä olen jo valmis.
-Oletko? Miksi sitten olet täällä?
-Alinan tähden.
-Olet siis sitä mieltä että hän ei ole valmis?
-Ei lähellekään.
-Miksei?
En pannut pahakseni rehtorin kyselyä niin kauan kuin kysymykset olivat järkeviä.
-Alina ei koskaan tule olemaan valmis. Sanoin rauhallisesti, kuin olisin selittänyt asiaa lapselle vanhan velhon sijasta.
Dumbledore siveli partaansa.
-Olet siis täällä sisaresi takia... mutta kuitenkin häiritset hänen opiskeluaan koska joudutte vaihtamaan koulua niin usein käytöksesi takia. Jos todella ajattelet sisartasi, etkö voisi auttaa häntä opiskelussaan? Hän kysyi.
Huomasin heti että mies yritti puhua minut pussiin. Naurahdin.
-Alina tarvitsee minua, mutta en matele kenenkään edessä hänen takiaan. Sanoin kylmästi.
Rehtori kumartui hieman eteenpäin.
-Ei kukaan pyydä sinua matelemaan. Toisten kunnioittaminen on aivan eri asia. Hän sanoi.
Silmäni kapenivat viiruiksi.
-Kunnioitus johtaa alistamiseen. Alistaminen johtaa tuhoon. Vain taistelemalla voi voittaa. Sanoin pingottuneella äänellä.
En pystynyt lukemaan rehtorin kasvoista mitä hän ajatteli, mutta minusta tuntui että hän kykeni näkemään pääni sisälle noilla tutkivilla silmillään...
-Ketä vastaan sinä sitten taistelet? Mies kysyi.
Ääneni muuttui ivalliseksi. Hän ei sittenkään tajunnut.
-Mielen demoneita. Tokaisin äänellä jota ei ollut enää tarkoituskaan ottaa todesta.
Rehtori huokaisi.
-Anya, kaikesta päätellen olet kokenut paljon... et kuitenkaan pysty kantamaan taakkaasi yksin. Sinua ollaan heitelty koulusta toiseen mutta onko kukaan todella yrittänyt auttaa?
Pudistin päätäni huvittuneesti.
-Kannan sekä omani että siskoni taakan, mutta teen sen täysin omasta tahdostani. Olen valinnut tieni, joten älä yritä nähdä minua uhrina jota pitäisi auttaa. Olen itse aiheuttanut kohtaloni, Albus. Sanoin hymyillen.
Rehtori tuijotti minua hiljaisena.
-En ymmärrä sinua Anya. Haluatko tulla ajetuksi pois jokaisesta koulusta? Mihin sinä pyrit sillä? Hän kysyi sitten.
-Et voikaan ymmärtää minua, et niin kauan kun näet minut sisareni rinnalla. Totesin tyynesti ja nyökkäsin näennäisen kohteliaasti poistuen sitten huoneesta ilman vastaväitteitä.
Alina oli odottanut oven ulkopuolella käytävässä ja jähmettyi kun näki minun astuvan ovesta hymy kasvoillani. Hän katsoi minua kysyvästi muttei uskaltanut sanoa mitään. Tuhahdin hyväntuulisesti.
-Ja he kutsuvat minua tyhmäksi... Lausahdin kuin ohimennen ja jatkoin matkaani Alina kannoillani.
Vietimme illan kirjastossa, minä lukien, sisareni käpertyneenä kylkeeni olkapäähäni nojaten. Monet tuijottivat meitä jälleen ja supisivat mutta emme välittäneet heistä. Elimme omassa maailmassamme jonne muilla ei ollut asiaa.

Kaksoset osa III.

Uusi päivä toi uudet kuviot. Rehtori oli puhunut opettajien kanssa ja tullut siihen tulokseen että en ollut aivan mahdoton tapaus "kapinoinnistani" huolimatta. Tiesin että en voisi saada tarvittavaa kurssimäärää kokoon valmistuakseni koulusta, mutta Albus näytti kuitenkin neuvotelleen minulle erityisvapauden asua sisareni seurassa tämän opiskelujen ajan. Jotain ehtoja tälläkin oli, sillä tupani johtaja ilmoitti minulle että saisin lähteä jos vielä aiheuttaisin konflikteja. En kiinnittänyt häneen huomiota.
   Muut tupalaiseni olivat liemitunnilla kun minä istuin huispauskentän laidalla tuijottaen tyhjyyteen. Tarvitsin juuri tällaisen aution paikan rauhoittaakseni mieleni ja kootakseni ajatukseni kaiken metelin jälkeen. En liikkunut paikaltani kahteen tuntiin ja olin siis pois seuraavaltakin tunnilta jolla minun olisi pitänyt olla. Tiesin sen varsin hyvin mutta en välittänyt. Se osa minusta joka ajatteli muiden mielipiteitä oli kuollut jo kauan sitten. Maailmassani ei ollut enää muita kuin minä. Ja tietysti Alina. Aina Alina. Sisimmässäni odotin sitä päivää jolloin millään ei olisi enää väliä... se päivä tulisi vielä kerran, siitä olin varma. Minun olisi siis pakko löytää Alinalle uusi suojelija nyt kun vielä välitin. Huokaisin ja nousin paikaltani taivasta vilkaisten. Iltapäivä oli jo pitkällä ja tiesin että kohta alkaisivat pimeyden voimilta suojautumisen tunnit joilta minua ei vielä oltu heitetty ulos.
   Lähdin siis luokkia kohti ja kuin kellon tarkkuudella kävelin luokkaan juuri sen alkaessa. Professori Lupin näytti tyytyväiseltä nähdessään minut, toisin kuin monet muut opettajat jotka olivat ilmeisesti kuulleet mitä moninaisempia tarinoita vaarallisesta käytöksestäni. Hän aloitti juuri kertomaan jostakin kirouksesta kun tunsin vihlaisun sisälläni. Kurtistin kulmiani. Epämiellyttävä tunne alkoi kasvaa sisälläni ja keskitin jälleen ajatukseni sen tutkimiseen. Tämä... voisiko se tarkoittaa... en ehtinyt miettiä sen kauemmin kun entistä kovempi vihlaisu rikkoi keskittymiseni. Huudahdin ja katseeni lensi ovelle.
-Alina! Murahdin ja ampaisin ulos luokasta kuin tuli hännän alla jättäen muut tuijottamaan perääni hämmästyneinä.
Ryntäsin luokalle jossa sisareni piti olla, mutta se oli tyhjä. Kirosin hiljaa ja pakotin itseni keskittymään. Hän oli täällä... tunsin hänet... hän oli... ulkona! Käännähdin ympäri ja miltei törmäsin rehtoriin.
-Anya? Onko kaikki kunnossa? Hän kysyi, mutta ohitin hänet vastaamatta ja jatkoin juoksuani portaita alas.
Hyvästä fyysisestä kunnostani huolimatta käytävät tuntuivat tuskastuttavan pitkiltä ja päästessäni ulos, hiki valui selkääni pitkin. Tuskanhiki. Tunnustelin hetken tuulta ja syöksyin pihan poikki kohti kiellettyä metsää. Miksi hän meni sinne? Mitä helvettiä hän yritti? Jo kaukaa näin Alinan luokkatoverit jotka seisoivat metsänreunassa katsellen jotakin. Katseeni terävöityi ja tunsin raivon kuplivan sisälläni kun näin sisareni sen edessä... hevoskotkan edessä. Opettaja oli vieressä mutta hän ei tiennyt… miten hän olisikaan voinut tietää?! Hevoskotka liikahti ja minä huusin taisteluhuutoni ilmoittaakseni paikallaoloni. Tiesin että se ei pysäyttäisi sitä, joten tein liikkeeni ja siirsin itseeni taikuuden avulla Alinan eteen. Tismalleen samalla hetkellä kun hevoskotka hyökkäsi silmät kiiluen.
   Kuin jostain kaukaisuudesta kuulin sisareni kiljaisevan kun hyökkäyksen voima lennätti meidät taaksepäin. Rojahdimme puun juurelle kasaan ja tiesin että Alinan oli pakko loukkaantua iskeytyessään maahan minun painoni alle. Ruumiini oli kuitenkin suojannut häntä kynsiltä joten ehkä hänen verensä ei vuotaisi... minulla oli muutama sekunti aikaa toipua iskusta ja samalla näin veren sisareni kasvoilla. Hän oli saanut oksasta haavan poskeensa. Kohotin käteeni ja huudahdin loitsun joka muodosti suojaavan kilven meidän ja hevoskotkan väliin. Eläin päästi pettyneen huudon ja alkoi takoa taikakilpeä raivokkaasti mistään muusta välittämättä. Kumarruin sisareni ylle samalla kun kamppailin pitääkseni kilven ehjänä. Hän itki lohduttomana.
-Anna anteeksi Anya... en tarkoittanut... Hän vaikeroi ja hammastani purren asetin vapaan käteni hänen otsalleen.
-Juokse koulun sisälle heti kun sanon. Sanoin keskittyen voiman siirtoon.
Vedin henkeä ja aloin mutista sanoja.
-*Kuule minua... viaton veri on vuotanut. Saamani lahja siirtäköön sen minuun sillä haavoja kuuluu suojelijan kantaa.*
Hiljalleen Alinan haava alkoi parantua, kun taas samaan aikaan minun poskelleni ilmestyi verinen viilto ja selkääni ruhjeita. Otin hänen kipunsa kantaakseni niinkuin olin tehnyt monesti ennenkin. Irvistin ja käänsin katseeni haastavasti kohti hevoskotkaa joka oli jo pääsemässä luomani kilven läpi.
-Juokse Alina. NYT! Mylväisin ja kilpi katosi.
Sisareni kompuroi jaloilleen ja lähti juoksemaan samalla kun minä iskin yhteen raivostuneen hevoskotkan kanssa. Eläin yritti pyyhkäistä minut sivuun ja lähteä Alinan perään, mutta siihen minä en suostunut. Olin taikonut käsiini terät jotka iskin eläimen lihaan kaikin voimin. Väistin ilmaa halkovan nokan, mutta en enää ehtinyt terävien kynsien alta pois. Tuskanhuuto karkasi huuliltani kun ne iskivät rintakehääni ja paiskasivat minut voimalla maahan. Tunsin kylkiluitteni murtuvan rutisten mutta ei puhettakaan siitä että olisin luovuttanut. Päinvastoin. Kipu sai minut kamppailemaan vastaan entistä kovemmin ja sitten näin kuinka hevoskotkan silmissä selkeni. Se vetäytyi taaksepäin ja tuijotti minua ällistyneenä. Alina oli siis päässyt sisälle. Minä tuijotin takaisin, ja sitten eläin rääkäisi kerran ja kohosi siivillensä kadoten sitten metsän siimekseen.
   Taistelu ei ollut kestänyt pitkään mutta sinä aikana olin saanut jo huomattavia vammoja ruumiiseeni ja repeytyneet vaatteni olivat kauttaaltaan veren peitossa. Hengitin raskaasti ja horjuin hieman kun käännyin tyynesti ja lähdin kävelemään kohti koulua. Muut oppilaat olivat kaikonneet ympäriltä ja ne harvat jotka olivat jääneet opettajan seuraan tuijottivat minua järkyttyneinä. Raahustin kohti ovea ja jälleen miltei törmäsin rehtoriin.
-Hyvä luoja... Hän huudahti minut nähdessään.
Taaskaan en kiinnittänyt häneen huomiota, jatkoin vain matkaani sisälle jossa ensimmäisenä luokseni syöksyi Alina.
-Anya! Ei... ei tätä... olen niin pahoillani Anya! Anna anteeksi minulle... en tarkoittanut tätä. Vannon sen... anna anteeksi. Hän valitti itkien ja vajosi jalkojeni juureen epätoivoisen näköisenä.
Näkökenttäni tuntui sumealta kun seisahduin ja katsoin veristä kättäni tutkivana. Hengitykseni rahisi pahasti ja veri keuhkoissani sai minut yskimään rajusti. En oikein tajunnut mitä tapahtui kun joku tarrautui käsivarteeni ja lähti taluttamaan minua jonnekin. Horjahdin ja tunsin toisetkin kädet tukemassa itseäni. Vedin koristen henkeä.
-Älkää... päästäkö häntä... metsään... Takeltelin vaikka en enää ollutkaan selvillä ympäristöstäni.
Korvissani kuului äänekästä kohinaa enkä kuullut mitä minulle puhuttiin. Erotin sen joukosta ainoastaan sisareni valituksen mutta en halunnut välittää. Matka tuntui lyhyeltä sillä en muista lainkaan mitä sen aikana tapahtui. Seuraavat muistikuvat minulla ovat sairaalasiiven vuoteelta jossa ihmiset olivat kerääntyneenä ympärilleni huolestuneen näköisinä. Silmiini sattui ja ymmärsin sitten että minun tulisi räpäyttää niitä välillä jotta kipu lakkaisi. Käänsin päätäni kun kuulin jonkun puhuvan minulle.
-Anya, kuuletko minua?
Siristin silmiäni ja tarkensin katseeni vieressäni seisovaan rehtoriin.
-Olet nyt sairaalasiivessä ja yritämme paikata sinua. Pystytkö kertomaan mitä tapahtui? Dumbledore kysyi vakavana.
-Häntä ei saa päästää metsään. Vastasin ja aloin jälleen yskiä.
Joku juotti minulle jotakin joka sai oloni tuntumaan paljon paremmalta. Albus Dumbledore seisoi yhä vierelläni.
-Miksi Alinaa ei saa päästää metsään? Hän kysyi.
Naurahdin kolkosti ja kohotin käteni hieraisemaan kuumottavaa poskeani.
-Se on veri... hänen verensä saa eläimet hulluiksi... puhdas veri... saa kaikki hyökkäämään. Selitin hieman takellellen ja suljin sitten silmäni hetkeksi ennenkuin pakotin ne jälleen auki. Joku käski minun levätä mutta minä pysyin hereillä. Pysyin hereillä kun terveydenhoitajan lääke alkoi parantaa ruhjottua ruumistani. Pysyin hereillä kun ylleni vaihdettiin ehjät vaatteet. Pysyin hereillä kun veret pestiin pois. Sitten en pystynyt enää ja vajosin väistämättä syvään tajuttomuutta muistuttavaan uneen.

   Kaksoset osa IV.

Heräsin kun oli aivan valoisaa ja tunsin itseni ärtyneeksi koska en ollut saanut raitista ilmaa aamulla. Heitin peitteen syrjään ja nousin vuoteesta ruumiini vastaväitteistä huolimatta avaamaan ikkunan jonka edessä hengitin syvään ja rauhallisesti. Kuulin ääniä ovelta ja vilkaistessani sitä kohti, kuulin kauhistuneen huudahduksen.
-Jestas, mitä sinä teet tyttö?! Sinun pitää pysyä vuoteessa! Terveydenhoitaja sanoi ja oli jo tarttumassa minuun kun väistin sähähtäen kiukkuisesti.
-Anna olla! En tarvitse huolenpitoa. Tiuskaisin ja tuijotin häntä pistävästi.
-Haluan vaatteni heti. Ilmoitin tylysti ja loukkaantuneena nainen haki jostain repeytyneet ja veriset vaatteni vaikka selvästi olisi halunnut sanoa vastaan.
Käytin jälleen taikuutta ja korjasin ja puhdistin vaatteeni ennenkuin puin ne ylleni. Sitten näin Alinan. Hän istui portailla niin pienen ja avuttoman näköisenä... ja ponnahti salamana pystyyn kun kohtasi katseeni.
-Anya. Hän henkäisi tuijottaen minua suurilla silmillään.
Minä tuijotin takaisin, mutta katseeni olisi voinut jäädyttää helvetinkin. Hetken vain tuijotimme toisiamme, sitten Alina purskahti jälleen itkuun. Katsoin häntä halveksivasti ja mistään välittämättä marssin ulos ovesta. Tyttö seurasi perässäni.
-Ethän jätä minua Anya, ethän... en enää ikinä tee niin...
En kuunnellut hänen valitustaan. Saman olin kuullut monesti aiemminkin ja aina saanut silti kokea lisää kipua. Kipua jonka tiedän tappavan kaiken sisältäni. Olin antanut lupaukseni mutta nyt tämä alkoi mennä liian pitkälle... olin kyllä valmis kuolemaan hänen puolestaan mutta en kestänyt tapaa jolla se tapahtui... jokaisella kerralla aina vain enemmän pitkittyen. Olin jo miltei suurilla pääportailla kun tunsin sisareni tarttuvan käteeni. Riuhtaisin itseni vapaaksi ja käännyin häntä kohti silmät salamoiden.
-Jätä minut rauhaan!
Tiuskaisuni sai Alinan valahtamaan kuolonkalpeaksi ja tiesin mitä seuraavaksi tapahtuisi; sisareni pyörtyi ja putosi maahan kuin tonni lyijyä. Niin tapahtui vain kun minä järkytin häntä todella pahasti ja sen tähden en ollut koskaan voinut jättää häntä. Kuten en myöskään nyt. Veltto ruumis lattialla sai vihani haihtumaan ja raskaasti huokaisten kyykistyin sisareni viereen ja asetin käteni hänen otsalleen.
-*Kuule minua... viattoman ei pidä kärsiä. Anna hänelle uni parantajaksi suojelijansa pyynnöstä.* Kuiskasin.
Käteni hehkui hieman ja sai värin palaamaan sisareni poskille samalla kun hänen hengityksensä muuttui rauhalliseksi ja keveäksi. Hätkähdin kun huomasin yhä ajattelevani sisareni jättämistä portaille hänen avuttomasta tilastaan huolimatta. Aika oli siis todella käymässä vähiin! Vedin henkeä ja nostin Alinan syliini kantaen hänet hieman horjuen takaisin sairaalasiipeen, vuoteelle jolla itse olin äsken maannut. Terveydenhoitaja oli jo tulossa tutkimaan häntä mutta murhaava katseeni sai naisen pysymään loitolla. Vedin tuolin sängyn viereen ja istuin siihen jääden vartioimaan sisareni unta.
Useiden tuntien kuluttua sairaalasiipeen ilmestyi kolme velhoa. Yksi heistä oli Albus Dumbledore, yksi professori McGarmiva ja yhtä en tuntenut. Dumbledore näytti hämmästyneeltä huomatessaan että sängyllä makasikin sisareni enkä minä, mutta yritti olla paljastamatta ihmetystään.
-Ah... Anya. Olet jo jalkeilla! Se on hieno juttu. Onko sisaresi kunnossa? Hän kysyi tiiraillen minua puolikuulasiensa takaa.
En vastannut, tuijotin vain tulijoita viiruiksi kavenneilla silmilläni. Katseeni sai tuntemattoman velhon kurtistamaan kulmiaan ärtyneenä ja muljauttamaan toista silmäänsä joka oli jonkinlainen taikasilmä. Rehtori jatkoi puhettaan vilkaisten seuralaisiaan.
-Tässä on Alastor Vauhkomieli, hän on hyvä ystäväni ministeriöstä ja tahtoisi puhua kanssanne. Olemme näet hieman selvitelleet asioita ja luullaksemme päässeet perille tilanteestanne. Hän kertoi.
-Tilanteestamme? Kysyin varuillani.
Vanha velho nyökkäsi.
-Aivan... tajusin tosin yhteyden vasta kun kerroit sisaresi verestä. Tehän olette jotakin mitä kutsutaan "hengen kaksosiksi". Vanhempi on suojelija, nuorempi kantaa suurta voimaa veressään jonkin vanhan jumalan nimeen, eikö totta? Hän puhui ja sai niskakarvani jälleen nousemaan pystyyn.
-Ja ilmeisesti kerroin liikaa. Totesin kylmästi hievahtamatta paikaltani.
Nyt Vauhkomieleksi esitelty velho käänsi molemmat silmänsä minua kohti tutkivasti.
-Kuinka suuri voima sisaresi veressä todella on? Onko hän käyttänyt sitä? Hän kysyi.
Hymähdin halveksivasti. Tottakai he olivat kiinnostuneita vain Alinan voimasta. Ihmiset ovat ahneita ja vallanhaluisia, olivat he sitten kuinka hyviä tahansa muuten.
-Alinan veri on todella voimakasta, voimakkaampaa kuin yksisarvisen tai minkään muun maallisen olennon veri. Hän ei kuitenkaan osaa käyttää sitä. Alina on liian viaton ja naiivi, joten hän ei tule koskaan oppimaankaan. Puhuin matalalla äänellä tarkkaillen samalla muiden reaktioita.
Vauhkomieli näytti mietteliäältä.
-Hän ei osaa käyttää sitä... osaatko sinä sitten? Hän kysyi tuijottaen minua yhtä tiiviisti kuin mitä minä tuijotin häntä.
-Minä olen vain suojelija. Vastasin lyhyesti.
Albus katsoi Alinaa huolestuneena.
-Onko sisaresi varmasti kunnossa? Hän näyttää kovin liikkumattomalta... Hän sanoi ja sai muutkin katsomaan sängyllä makaavaa hentoa hahmoa.
Silmäni välähtivät vaarallisesti ja lihakseni värähtivät.
-Alina nukkuu lumottua unta. Vain minä pystyn hänet herättämään, joten te ette pysty tekemään mitään hyötyäksenne hänen voimistaan mikäli sitä yritätte. Ette tule pääsemään suojaukseni läpi vaikka hyökkäisitte kaikki yhdessä, se on syy miksi ylipäänsä puhun teille. Totesin tyynesti kylmän hymyn häilyessä huulillani.
McGarmiva näytti loukkaantuneelta siitä että edes ajattelin moista, mutta Albus loi hänelle katseen joka kertoi että nyt ei olisi aika riitelylle. Sitten velho nyökkäsi ymmärtäväisesti.
-Hoidat tehtäväsi hyvin, mutta meitä sinun ei tule pelätä. Haluamme vain auttaa teitä... mutta kerrohan, miten jatkatte tulevaisuudessa? Suojeletko sisartasi koko loppuelämänne vai onko teillä jokin tehtävä toteutettavananne? Nykyäänhän vanhojen jumalien temppeleitä ei enää ole joten sisarestasi ei voi tulla sen ylipapitarta niinkuin ennenvanhaan. Niin ainakin sen kirjan mukaan josta luin tietoni... Hän kyseli.
Purin hammastani. Aika oli loppumassa joten minun olisi tehtävä jotain... vilkaisin nukkuvaa sisartani ja tein päätökseni.
-Tehtäväni on hankkia Alinalle kumppani joka jatkaa hänen suojeluaan. Aika on kuitenkin loppumassa... kumppanin täytyy löytyä nopeasti ja siksi kerron tämän teille. Jos todella haluatte auttaa, auttakaa minua löytämään Alinalle kumppani joka on tarpeeksi vahva ja uskollinen suojelemaan häntä. Sanoin hitaasti ja erittäin vastentahtoisesti.
McGarmiva oli huolestuneen näköinen.
-Miksi aika on loppumassa? Onko jotain tapahtumassa? Hän kysyi ja muiden katseista luin saman kysymyksen.
Hymähdin.
-Pystyn suojelemaan Alinaa vain niin kauan kun uskon. Niin kauan kun välitän. Sisareni on tietämättömyydellään nopeuttanut aikaani ja hän tappaa minut sisältä. Kipu tekee minusta piittaamattoman... kohta en pysty enää uskomaan. Silloin Alina jää yksin ja kuolee, ellen sitten ehdi löytämään hänelle kumppania ennen sitä.
Puheeni päätteeksi tuli hiljaisuus ja tuijotus. En kiusaantunut katseista. En välittänyt niistä. Nyt jos milloinkaan halusin vain lähteä ja vajota pimeyteen joka kutsui minua hetki hetkeltä voimakkaammin. Siellä oli minun paikkani, ei täällä tämän roskasakin kanssa! Ja kuitenkin aavistus sisarestani piti minut paikoillani kiduttaen jo valmiiksi piinattua sieluani ja arpeutunutta ruumistani. Tiesin ettei huutaminen ja raivoaminen auttaisi ja siksi olin hiljaa paikallani. Velhot yrittivät vielä kysellä lisätietoja mutta en kuunnellut enää. Keskityin hengittämiseen joka tuntui ainoalta järkevältä teolta sillä hetkellä.
   Jokin kuitenkin ei ollut kohdallaan. Tiesin että huoneessa oli viisi henkilöä mutta silti aistin kuusi sykkivää sydäntä. Käänsin katseeni ovelle ja näin jonkun säikähtäneet kasvot ovenraossa. Katseemme kohtasivat sekunnin sadasosan ja sitten tarkkailija livisti ovelta ennen kuin ehdin tunnistaa häntä. En paljastanut huomiotani muille huoneessa olijoille vaan aloin miettiä. Joku oli ollut vakoilemassa ovella ja varmasti siis kuullut kertomani tarinan. Miksi hän halusi kuulla sen? Olisiko mahdollista että hän olisi kiinnostunut Alinasta ja saisin värvättyä hänestä uuden suojelijan? Toivonkipinä heräsi sisälläni ja päätin tutkia asiaa myöhemmin. Tällaista tilaisuutta en voisi jättää käyttämättä!

   Kaksoset osa V.

Herätin Alinan seuraavana aamuna auringonnousun aikaan ja lähdimme jälleen kaksin kävelemään ulos. Sisareni oli täysin ennallaan ja selitti iloisena asioita joita oli kokenut aiemmin, kuitenkaan viittaamatta sanallakaan edellispäivän tapahtumiin. Tarkkailin häntä huomatakseni edes jonkin vihjeen eilisistä asioista, mutta totesin pian että turhaan. Joko hän osasi jättää ne todella taitavasti huomiotta tai sitten hän vain ei yksinkertaisesti muistanut niitä lainkaan.
-…Ja sitten tuvanjohtajani sanoi ettei se pitänyt paikkaansa ja käski meitä tarkistamaan kaiken vielä kerran… Alina puheli naureskellen.
Kurtistin kulmiani.
-Alina. Keskeytin puheen ja sain sisareni katsomaan minua.
-Niin Anya?
-Oletko… tavannut paljon poikia täällä ollessasi? Kysyin ja sain Alinan hämmästymään.
En kovinkaan usein kysellyt häneltä asioita joten kiinnostukseni sai sisareni miltei hihkumaan riemusta.
-Kyllä! Täällä on paljon mukavia poikia! Korpinkynnessä on eräs joka aina kertoo niin hauskoja juttuja ja saa meidät kaikki nauramaan… Hän aloitti silmät säihkyen ja jouduin jälleen pinnistämään kärsivällisyyteni äärimmilleen.
-Ei, Alina. Tarkoitin että onko kukaan pojista osoittanut erityistä kiinnostusta sinua kohtaan? Kysyin hammastani purren.
Alina katsoi minua silmiään räpytellen ja mietti hetken. Sitten hänen ilmeensä kirkastui.
-Tarkoitat varmasti Harry Potteria! Hän on tosi mukava ja katsoo minua aina niin hassusti että minä luulen että naamassani on jotain outoa. Viimeksi yrttitiedon tunnillakin hän meinasi läikyttää liemen pitkin lattioita kun…
Kurtistin kulmiani ja keskityin ajatuksiini. Hän se oli varmasti ollut silloin ovenraossa ja kuullut kertomukseni uudesta suojelijasta. Nyt pitäisi vain löytää hänet ja ylipuhua Alinan kumppaniksi, sitä en epäillyt hetkeäkään etteikö hän olisi tarpeeksi vahva tehtävään.
   Alinan lähtiessä myöhemmin tunneillensa, minä asetuin käytävien sokkeloihin vaanimaan rohkelikkoja joiden tiesin johdattavan minut ”uhrini” luokse. Ei mennyt kauaakaan kun näin kyseiseen tupaan kuuluvien kiiruhtavan kohti seuraavaa luokkaa ja seurasin heitä varjon lailla pysytellen kuitenkin piilossa. Yksi erityisominaisuuksistani onkin se että pystyn halutessani liikkumaan todella huomaamattomasti käyttämättä siihen paljoakaan energiaa. Kärsivällisesti jäin odottamaan tunnin loppumista luokan läheisyyteen ja mietin samalla miten saisin erotettua Harry Potterin niistä kirotuista ystävistään jotka tuntuivat roikkuvan hänessä kuin iilimadot. Lopulta odotukseni palkittiin ja kellon soidessa oppilaat astelivat ulos luokasta. Harry Potter ystävineen oli hieman muita jäljessä ja heitä lähdin sitten seuraamaan vaivihkaa sopiva taika jo valmiiksi mielessäni. Kolmikko kääntyi syrjäisemmälle käytävälle jolloin minä iskin. Äänettömästi lausuin loitsun sanat ja annoin unitaian laskeutua heidän päälleen niin yllättäen että miltei samanaikaisesti kaikki lyyhistyivät maahan, varmasti edes tajuamatta mitä tapahtui. Hymyilin kylmää hymyäni.
   Varmistin ettei muita ollut lähettyvillä ja raahasin uinuvat rohkelikot lähimpään tyhjään luokkaan lukiten oven niin ettei kukaan ei pääsisi siitä sisään eikä myöskään ulos. Sitten asetuin Harry Potterin viereen ja liikutin kättäni hänen silmiensä päällä kuiskaten muutaman sanan. Välittömästi hän säpsähti hereille ja tuijotti minua silmät pyöreinä.
-Mitä tapahtui? Mitä sinä… Ron! Ja Hermione! Poika huudahti huomatessaan lattialla liikkumattomina makaavat ystävänsä.
Olin vetäytynyt kauemmas ja istuskelin nyt pöydänkulmalla katsellen häntä ilmeettömänä.
-He nukkuvat. Et pysty herättämään heitä joten älä suotta haaskaa aikaasi. Totesin.
Harry kompuroi jaloillensa etsien samalla jotakin kaapunsa taskusta. Hymyilin huvittuneena.
-Tätäkö etsit? Kysäisin heilutellen kädessäni hänen taikasauvaansa.
Poika jähmettyi ja tuijotti minua haastavasti.
-Mitä sinä haluat? Oletko Voldemortin alainen? Koska jos olet, niin olisit voinut edes jättää ystäväni rauhaan! Hän tokaisi.
Tuhahdin.
-Minulla ei ole mitään tekemistä Voldemortin kanssa. Halusin vain puhua kanssasi mutta et näytä olevan koskaan yksin, siispä jouduin tainnuttamaan ystäväsikin. Selitin.
Harry mulkoili minua epäuskoisena.
-Halusit puhua kanssani? Mikset sitten vain sanonut sitä, vaan hyökkäsit takaa ja varastit sauvani?! Hän kysyi.
-Varotoimenpide. En nimittäin usko että Dumbledore on kovin innoissaan asiasta. Sanoin ja jatkoin sitten puhettani.
-Olen täällä sisareni takia. Näin sinut sairaalasiivessä eilen ja tiedän että kuulit kertomukseni. Puhuin nopeasti Harryn sauvaa kädessäni puristaen.
Poika vetäisi henkeä varovasti.
-Sisaresi takia? Hän kysyi vilkuillen levottomasti sauvaansa.
-Aivan. Sinä olet kiinnostunut hänestä ja olet tarpeeksi vahva. Siksi tarjoan sinulle mahdollisuutta päästä hänen suojelijakseen ja kumppanikseen. Sanoin ja sain Harryn karahtamaan punaiseksi.
-Kumppani… mutta enhän minä… Hän takelteli ja sai minut kärsimättömäksi.
-Sinä olet ainoa näistä surkimuksista jonka tiedän voivan suojella häntä. Minä en pysty siihen enää! On kyse vain tunneista kuinka kauan pysyn vielä täällä ja jos et nyt suostu ehdotukseeni, Alina on yhtä kuollut kuin minäkin! Huudahdin ja irvistin sitten itsekseni.
En saisi pelottaa häntä pois nyt… hän voisi olla suojelija vain omasta vapaasta tahdostaan sillä tehtävään ei pystynyt määräämään ketään. Pakotin itseni rauhalliseksi.
-Alina on viaton eikä hän ansaitse kuolemaa vielä. Olet hänen ainoa toivonsa. Sanoin ja katselin hajamielisenä ympärilleni.
Päättäväisyyteni alkoi haihtua ja jouduin keskittymään tosissani jotta olisin kuunnellut mitä Harry minulle vastasi. Hän vaikutti epäröivältä.
-Minä… en tiedä. En ole niin vahva kuin luulet… ja lisäksi minuakin vainotaan. Miten voisin suojella häntä kun en tiedä pystynkö suojelemaan edes itseäni? Hän sanoi.
Nousin seisomaan ja heitin sauvan huolimattomasti Harrylle.
-Päätä pian, aika loppuu kohta. Tule tunnin kuluttua pohjoissiiven tyrmälle jos suostut. Sanoin ja kävelin kohti ovea.
Sieltä löytyisi myös Alinan ruumis jos hän ei suostuisi, ajattelin katkerasti ja lausuin lyhyen loitsun joka avasi oven lukituksen ja pyyhki pois uniloitsun vaikutuksen Harryn ystävistä. Astuin ulos ovesta ja lähdin noutamaan sisartani tapaamispaikalle.
   Alina ei kysellyt kun käskin hänet mukaani tunnin jälkeen. Kylmä ilmeeni sai hänet pelokkaaksi mutta en sanonut sanaakaan lohduttaakseni häntä. Aivan kuin olisin hukannut taidon johonkin haluamatta edes löytää sitä. Tyrmän edusta oli tyhjä ja asetuin tyynesti odottamaan viitsimättä edes vilkaista kelloa. Alina katsoi minua suurilla silmillään.
-Anya… mitä nyt tapahtuu? Miksi olemme täällä? Hän kysyi arasti.
En vaivautunut vastaamaan, tuijotin vain tyrmään johtavalle käytävälle. Harryn olisi pakko tulla sitä pitkin… jos hän nyt edes tulisi. Normaalisti olisin inhonnut ajatusta että epäonnistuisin tehtävässäni, mutta nyt se ei enää herättänyt minussa minkäänlaisia tunteita. Tiesin että kärsivällisyyteni loppuisi kohta ja silloin lähtisin matkoihini. Alina ei päästäisi minua ja luultavasti tappaisin hänet silmää räpäyttämättä päästäkseni jatkamaan matkaa. Tai sitten hän surisi itsensä kuoliaaksi lähtöni jälkeen, yksi ja sama asia kuitenkin. Hän ei tulisi selviämään ilman suojelijaa.
   Olin jo melkoisen kyllästynyt kun lopulta käytävää pitkin lähestyi hahmo. Harry Potter oli paikalla. Hän vilkaisi Alinaa ja minua, nielaisten sitten kuuluvasti.
-Olen tehnyt päätökseni… ja suostun. Et jättänyt minulle juurikaan vaihtoehtoja, mutta en halua että Alina jää yksin. Hän sanoi ja sai Alinan silmät rävähtämään selälleen järkyttyneenä.
-Mitä?! Anya, mitä hän tarkoittaa? Jäädä yksin? Ethän sinä jätä minua, ethän? Hän parahti ja tarrasi käsivarteeni.
Katsoin häntä ilmeettömänä ja seisoin jäykkänä paikallani. Kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään samalla kun käänsin katseeni pois vastaamatta. Käännyin Harry Potterin puoleen.
-Siirrän sinuun voimat jotka suojelijalle kuuluvat. Voit parantaa hänet ja vaivuttaa uneen, mutta tärkeintä on että olet hänen luonaan. Parempia neuvoja en voi antaa. Tokaisin ja kohotin käteni.
-*Kuule minua… viaton on löytänyt kumppanin. Suojelija astukoon siis sivuun ja luovuttakoon voimansa sille joka nyt häntä vartioi.* Mutisin ja laskin sitten käteni Harryn otsalle.
Tämä sävähti hieman kun kädestäni hohkaava lämpö siirtyi hänen ruumiiseensa ja sai sen hohtamaan himmeästi. Voima siirtyi nopeasti minusta ja sen mukana lähti myös viimeinen hitunen elämää sisältäni. Olin tehnyt tehtäväni. Lopultakin sain vastata varjojen kutsuun ja astua loputtomaan pimeyteen…










- - -