Talven tuska

Huomio! Tämä alla oleva teksti ei ole minun! Tämä sisältää K-13 asioita! Alkuperäinen teksti luoettavissa http://www.vuotis.net/viewtopic.php?t=10017&highlight=

Nimi : Talven tuska
Ikärajoitus : K-13
Genre : Angst
Summary : Kertomus pojasta, joka tekee matkaa yhtä aikaa mielessään kuin karussa talvessa.


On taas yksi kylmä, pimeä ja tuulinen alkuyö, mutta se ei ollut mitään uutta hänelle. Hän oli kokenut tämän ennenkin. Sama vanha tunne, joka on kuin hyvä ystävä, jonka luulee tuntevansa läpikotaisin. Se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Jokainen ilta on erilainen. Mikään suru ei koskaan ole täysin samanlainen. Eikä mikään kosketa samalla tavalla. Hänen sisällään suru syvenee koko ajan. Kuinka kauan hän jaksaisi tätä surkeaa elämää?

On myöhäinen syksy. Koko kaupunki loistaa kiiltävän märkänä katuvaloja vasten. On kylmä, muttei kuitenkaan niin kylmä, että vesilätäköt jäätyisivät. Koko kaupunki tuntuu hiljenneen kuuntelemaan pojan sisäistä kärsimystä. Mistään ei kuulu mitään, ei edes tuuli puhalla. Poika voi vielä etäisesti muistaa muutama vuosi sitten juuri tämänkaltaisen illan. Se ilta muutti hänen elämänsä pysyvästi. Mikään ei ole ollut enää sen jälkeen samanlaista, kuin se oli sitä ennen. Ei ollut enää sitä samaa kodin turvallisuuden, tai läheisten ihmisten tunnetta. Vain yksi asia oli sinä iltana erilainen, oli pakkasta. Hänen vanhempansa olivat tulossa pitkältä Pohjoisen matkalta kotiin, mutta he eivät koskaan saapuneet kotiin. Myöhemmin oli löydetty auto, tyhjä ja romuttunut auto, jonka omisti hänen isänsä, muttei ruumiita, ei mitään merkkejä mistään, joka olisi liittynyt hänen vanhempiinsa, mutta heidän autonsa se oli ollut, joka oli romuuntunut. He olivat hävinneet, kuin talven ensi lumihiutale häviää laskeuduttuaan hiljaa maahan. Se oli hänen elämänsä käännekohta.

Tämä suuri, tyhjä ja öinen kaupunki kuvasi hänen oloaan. Hän oli kylmennyt sisältä, eikä ollut enää puhunut kellekään mistään. Tuo yksinäinen surkea poika asteli katujen poikki toivoen, että löytäisi sieltä pelastuksen, mutta mikä se pelastus olisi sitä hän ei tiennyt. Taivaalta alkoi putoilemaan hiljaiseen tahtiin lumihiutaleita, ensilumi. Kuinka katoavaista se onkaan, yhtä katoavaista kuin elämä, mutta joskus elämä pitää väkisin otetta ihmisestä. Tämän hän oli huomannut. Vaikka hän olisi halunnut kuolla, hän ei kuollut. Hän oli yrittänyt vahingoittaa itseään, mutta hän ei pystynyt siihen. Jokin esti tätä murheen murtamaa poikaa vahingoittamasta itseään. Tämä jokin piti hänet väkisin maan päällä, täällä kylmässä, julmassa lasikaupungissa.

Poika istuutuu lepäämään öisen puiston penkille, joka on märkä, mutta hän ei välitä siitä. Yksinäinen puistonlamppu peilaa märkään asvalttipintaan, johon lumihiutaleet sulavat osuessaan. Poika ei toipunut vanhempiensa katoamisesta. Ensimmäisinä viikkoina hän oli uskotellut itselleen, että he olisivat siellä metsässä yksin. Yksin odottamassa hänen apua. Hänen pitäisi mennä sinne metsään pelastamaan vanhempansa. Niin hän menikin, muttei löytänyt mitään. Hän oli pyörtynyt kylmään, syksyn kuolettamaan metsään. Ilman ohikulkevaa rekkaa seuraavana aamuna hän olisi jäänyt ja kuollut sinne. Kuinka paremmin asiat olisivatkaan, jos hän olisi jäänyt sinne. Seuraavan viikon hän joutui olemaan sairaalassa. Hänen sairaalassa olo aika kului psykologien kanssa istuen. Kuinka helvetillisen monta tuntia hän olikaan istunut heidän kanssaan, mutta hän ei puhunut. Hän vain tuijotti kylmettyneellä katseellaan ulos. Hän katseli viereistä metsää ja tummenevaa taivasta. Mitä jos hänen vanhempansa ovat yhä siellä? Kun hän joutuu olemaan sairaalassa vankina. Poika hätkähtää ajatuksistaan yksinäisen variksen laskeutuessa hänen viereensä penkille. Varis on hyvin luiseva ja surkea, kuin peilikuva hänestä itsestään. Poika ei kuitenkaan kestä katsoa tätä surkeaa olentoa, vaan lähtee juoksemaan puistosta pois. Hän suuntaa kohti kaupungin laidalla olevaa ränsistynyttä hautausmaata.

Vihdoinkin tämä yksinäinen poika saavuttaa määränpäänsä, hautausmaan reunan. Hänen vanhempiensa hautakiveä ei täällä ole, koska heidän ruumiitaan ei ole koskaan nähty, eikä muitakaan merkkejä heistä. Hän lähtee kävelemään hautausmaata eteenpäin. Sairaalasta päästyään häntä odotti julma tulevaisuus. Hän pääsi kotiinsa. Koti, oliko se enään koti. Tyhjä ja kuollut. Mitenkä hän olikaan tähän päätynyt. Mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tämän? Hän meni makaamaan vuoteeseensa, muttei saanut unta. Hän oli valveilla monta tuntia, tai monta päivää. Hänen ajantajunsa oli kadonnut. Hänen päässään oli vain tyhjyys. Silmissään hänellä oli tyhjä ja kuollut katse. Viimein hän oli nukahtanut hetkeksi, mutta sitä hän ei tiennyt koska. Herätessään hän tunsi kovan nälän. Kuinka kauan hän oli nukkunut? Vuorokauden vai kaksi? Jääkaappi oli tyhjä, mutta pakastimesta hän löysi äitinsä leipomaa leipää. Hänen nälkänsä katosi suruun. Ulkona oli yö ja kuu paistoi lumihankea vasten. Saavuttaessan isovanhempiensa hautakiven hän havahtui todellisuuteen tuskaisista muistoistaan. Tämä hauta oli kaikki, mitä hänellä oli jäljellä läheisistä ihmisistään. Vain tämä kylmä kivi, joka oli märkänä ensilumesta. Poika vajosi maahan makaaman tämän haudan viereen ja vajosi takaisin muistoihinsa.

Poika ei saanut syötyä, lopulta hän joutui sen myötä sairaalaan. Hän olisi kuollut nälkään, jossei häntä ei olisi viety siihen steriiliin ja ahdistavaan laitokseen. Siellä hän sai ensin suonen sisäisesti ravintoa. Tästä poika ei niin välittänyt, hän vain makasi puolivalveilla ja katsoi ikkunasta ulos. Tämä huone oli eri puolella sairaala, kuin se ensimmäinen. Tästä ikkunasta aukeni näkymä alku talvisen suurkaupungin vilkkaalle tielle. Sairaala jakoi vilkkaan suurkaupungin kaupungin vieressä olevaan metsään. Tämä merkitsi hänelle kuoleman ja elämän välistä muuria. Kaupunki olisi hänelle hidas, kylmä ja kiduttava elämä, kun toisaalla olisi vääjäämätön rauha, jonka hän voisi saavuttaa, mutta hänet pakotettiin pysymään muurilla, ja muurin toisella puolella. Lopulta hän söi vapaaehtoisesti liemiruokia, mutta ei kovin mielellään. Hänellä oli vain mielessä tuonne metsikköön lähteminen. Sinne hän vielä menisi kerättyään ensin voimia. Lopulta hän pääsi pois sairaalasta. Kotona hänellä kävisi nyt nuorisotyöntekijä kerran päivässä tuoden ruokaa, ja pitämään hänestä huolen, kun hän itse ei pystynyt siihen. Kotona hänellä oli edessä sama helvetti. Hän yritti olla ajattelematta sitä, mutta hän ei pystynyt. Hän otti kaapista veitsen ja asetteli sitä ranteelle, mutta sillä hetkellä hänen käteensä tarttui joku. Poika oli valmiina iskemään tätä kuolettavasti veitsellä, mutta se oli nuorisotyöntekijä. Tämän tempauksen takia hän joutui kuuntelemaan pitkän saarnan, kuinka väärin se olisi. Poika ei kuunnellut. Hän vain oli puolivalveilla siinä. Tämän saarnan päätyttyä nuorisotyöntekijä luuli tehneensä kaikkensa, ja lähti. Näin poika oli yksin keittiössä, vieressään veitsi. Hän otti sen ja meni parvekkeelle. Sieltä hän saattoi nähdä lumipyryyn peittyvän suurkaupungin. Pian parvekkeella oleva lumi alkoi värjäytyä punaiseksi...

Poika säpsähti. Kuin joku olisi sanonut hänen nimensä ääneen, muttei se voinut olla kukaan. Kello lähenteli aamuyötä, ja kaupungin syrjässä hautausmaalla. Yön pimeys on tiivistymässä. Poikaa kääntää katseensa useisiin takana oleviin hautakiviin. Hän on yksin, muttei kuitenkaan niin yksin. Sadat kuolleet pitävät hänellä seuraa tänä kirottuna yönä, jolle ei näy onnellista loppua. Muistot ovat liikaa. Ne ovat ja pysyvät eivätkä muutu. Maailma on painajainen... Aurinko valaisi väsyneen pojan kasvot. Hän oli pyörtynyt. Hän ei ollut kestänyt omaa verta, joka oli kuin ruusun terälehti kuolleena lumessa. Nyt valkoinen, rauhallinen kuin kuoleman kosketus oli peittänyt sen, lumi. Lumi oli peittänyt kaiken alleen, ja puhdistanut sen. Poika huomaa vieressään saman veitsen. Hän kokeilee sen terää käsivarteensa. Sen kosketus oli jäätävä, mutta rauhoittava. Hän ei enää välitä mistään, hän viiltää syvemmälle. Hänen tajuntansa katoaa, ja silmissä mustenee.

Poika tekee viimeisen päätöksensä, hän etsii tänä yönä vanhempansa. Hän menee syvemmälle metsään kuin koskaan ennen, uhaten ensilunta ja pakkasta. Nuo tuskaiset muistot ovat nyt vain lähinnä voimaa antavia. Hän on jo käynyt useita kertoja kuoleman rajalla, miksei hän voisi nytkin käydä siellä, jos hän vaikka saisi työnnettyä jalkansa sinne toiselle puolelle, jossa ei ole mitään mikä satuttaisi häntä enää. Poika herää sairaalassa. Hän odottaa toipumistaan muutaman päivän, jonka jälkeen hän odottaa kotiin pääsyä, muttei tapahdukkaan pojan toiveiden mukaan. Ulkona on jo pimeää, kuollutta ja pimeää, kun lääkäri ilmoittaa hänelle, että parasta olisi, että hän viettäisi hetken mielisairaalassa toipumassa. Sinne hänet passitetaan. Hänen huoneen seinämät ovat kuin lumi, yhtä pehmeää ja valkoista. Nämä seinät muistuttavat häntä liikaa menneisyydestään. Hän pakenisi täältä heti tilaisuuden tullen. Meni alku kevääseen. Hän saa jo kulkea yksin illalla ulkona, jolloin hän tekee liikkeen. Hän pakenee. Kylmä terä saa taas maistaa pojan lihaa, kylmää lihaa...

Poika ohittaa hautausmaan portit. Nyt hän on tekemässä viimeistä matkaansa, viimeistä tuskaista elon taistelua. Tämä matka on hänen elämänsä tarkoitus, koko elämänsä huipennus. Tätä varten hän on kärsinyt sisältäpäin, jotta hän jaksaisi viedä työnsä loppuun. Hän lähti tarpomaan tietään kohti elämän ja kuoleman raja aitaa, joka vallitsi hänen mieltään. Yö kääntyi aamuyöhön ja sää muuttui talvea enteileväksi. Taivas tiputteli lunta entistäkin nopeampaan tahtiin, kuin jokin taivaassa olisi halunnut vielä muistuttaa poikaa menneisyydestään. Kuinka hän oli viiltänyt jäisellä veitsellä itseään monen monta kertaa ja kuinka luminen maa oli värjääntynyt ruusun punaiseksi. Yksinäinen, kalpea poika saavuttaa metsän. Metsän, joka on luonnottoman hiljainen kuin ennen myrskyä. Vain pojan askeleiden äänet kuuluvat, vaikka nekin ovat hiljaiset. Hän kävelee, muttei kestä sitä. Hän ei kestä sitä, hän juoksee. Juoksee kuin jokin ajaisi häntä takaa. Kuin levoton eläin hän pysähtyy. Taivas on vielä tumma, vaikka sitä on hankala arvioida. Hän jatkaa matkaansa syvemmälle, syvemmälle kuin koskaan ennen... Pojan kesä ei ole yhtään sen parempi. Hän piileksii pimeillä, kosteilla ja kuolettavan hiljaisilla kujilla ihmisiä. Vain öisin hän voi liikkua, silloinkin hän usein vain pitää seuraa ainoalle ystävälleen, veitselle, joka on tottunut pojan lihan makuun...

Entä nyt? Poika oli edennyt liian syvälle metsään. Sieltä ei ollut paluuta. Puun raato oli repinyt hänen vaatteensa. Siellä hän nyt makasi. Puoli alastonna, uupuneena ja kylmissään. Tästä hän ei enää nousisi, sen hän tiesi. Ei ollut enää paluuta. Oli vain talven tuloon kuoleva metsä ja ennen pitkään kuoleva poika. Tämä olisi lopullista. Poika kuuli ääniä. Ne kutsuivat häntä, mutta hän ei saattanut nähdä ketään. Ne olivat joko kuolleita ihmisiä, taikka sitten hänen tajuntansa teki viimeisiä temppuja. Hän oli liian väsynyt ollakseen hämmentynyt tai peloissaan. Nytkö se kaikki menisi ohi? Ei enää kylmää terää, eikä enää yhtään surun täyttämää synkkää yötä. Nytkö on aika? Pojan kasvoille ilmestyi ensi kertaa ilon ja pelon sekainen ilme. Se toi viestiä tulevasta kohtalosta. Auringon ensi säteet tulivat lävitse metsän, jotka valaisivat kalpean pojan kasvot, jotka olivat jähmettyneet ikuiseen hymyyn...