Jo pitkään luulin olevani onnellinen elämässäni.
Luulin että viimeinkin olisin edes oikealla polulla...polulla oppia tuntemaan ja hyväksymään itseni niin hyvässä kuin pahassa.
Sain lisää uusia kavereita ja tunsin itseni muutenkin todella hyväksi...vapautuneeksi ahdistuksen kahleesta ja aina kun se meinasi nostaa päätään takaisin minun oli helppo vain viskata se alas. Teimme kavereiden kanssa paljon kaikkea yhteistä ja kivaa...
Mutta vaikka miten yritän unohtaa menneisyyttäni niin aina siitä on muistot/tavat/opit/taidot tai niiden puutteet esillä. Se että muilla tuntuu olevan niin paljon enemmän muistoja ja tietoa elämästä ahdistaa minua. Vähättelevätkö he minua? Olenko minä heille ja muille vain pelkkä vitsi?
Niinki viaton kysymys ku mikä sun intohimo elämässä oikein on? tai miten sä et oo voinu kuulla tästä muka!? saa minut melkein itkun partaalle...ei minulla ole nuoruudesta paljoa hyviä muistoja... oikeastaan se on täynnä pelkkää harmaata usvaa jonka minä olen halunnut unohtaa...en minä saanut lapsena tehdä paljon mitään. vanhempani eivät olleet rikkaita ja he muutenkin eristivät minut, tekivät minusta passiivisen ihmisen oppimaan uutta... minut tukahdutettiin kotona ja aina päivästä toiseen siellä esitettiin että "rakastetaan"...en oikeastaan koskaan tuntenut rakkautta kotona. "Rajat ovat rakkautta" on paska puhetta jos minulta kysytään. minulla ei ollut muitakuin rajat.
Olen vajoamassa takaisin tuohon masentuneisuuden kuoppaan...vielä jaksan hetken pitää kulissia yllä kavereiden ja ystävien tähden. Ex tyttöystävä soittaa ja kysyy kuulumisia ja se että hän niin taitavasti mollaa minua, lytäten maan rakoon. Ystävä sanoo että älä välitä... mutta eksäni vaan nyt sattuu olemaan oikeassa...minä olen säälittävä ja naiivi ihminen jota maailma vaan käyttää hyväkseen tai ainakin yrittää ihan kaikessa en sentään ole antanut periksi. En halua heidän sääliä...kyyneleet alkavat valua jo silmistä tässä vaiheessa. Miksi minulla täytyy olla näin paska elämä!!! Miksi minua ei kuunneltu koskaan vanhempien puolelta! Miksi ette koskaan kysyneet miksen mennyt muitten mukaan! Ettekö te oikeasti edes välittäneet minusta.
Haluanko edes yrittää enää. En minä kelpaa edes tällaisenaan tänne. Muut ovat viisaampia ja kokeneempia, heillä on intohimoja ja haaveita tätä maailmaa varten... ei minulla ole. Tässä vaiheessa olen varma että olen jo pilannut, tai siis on menny pilalle, oman mielenterveyteni ja tapani ajatella tätä maailmaa.
Pelkään myös että aivoni ovat rasittuneet pilalle korvaamattomalla tavalla...tavalla ettei sitä voi enää korjata vaan vaikka miten yrittäisin vanhat tapani saisivat minut kiinni jossain vaiheessa niinkuin ne ovat saaneet kiinni nytkin
Ainakin voin lähteä täältä jotenkin rakastettuna kuin huomata taas seisovani pohjalla yksin peläten elämää
Luulin että viimeinkin olisin edes oikealla polulla...polulla oppia tuntemaan ja hyväksymään itseni niin hyvässä kuin pahassa.
Sain lisää uusia kavereita ja tunsin itseni muutenkin todella hyväksi...vapautuneeksi ahdistuksen kahleesta ja aina kun se meinasi nostaa päätään takaisin minun oli helppo vain viskata se alas. Teimme kavereiden kanssa paljon kaikkea yhteistä ja kivaa...
Mutta vaikka miten yritän unohtaa menneisyyttäni niin aina siitä on muistot/tavat/opit/taidot tai niiden puutteet esillä. Se että muilla tuntuu olevan niin paljon enemmän muistoja ja tietoa elämästä ahdistaa minua. Vähättelevätkö he minua? Olenko minä heille ja muille vain pelkkä vitsi?
Niinki viaton kysymys ku mikä sun intohimo elämässä oikein on? tai miten sä et oo voinu kuulla tästä muka!? saa minut melkein itkun partaalle...ei minulla ole nuoruudesta paljoa hyviä muistoja... oikeastaan se on täynnä pelkkää harmaata usvaa jonka minä olen halunnut unohtaa...en minä saanut lapsena tehdä paljon mitään. vanhempani eivät olleet rikkaita ja he muutenkin eristivät minut, tekivät minusta passiivisen ihmisen oppimaan uutta... minut tukahdutettiin kotona ja aina päivästä toiseen siellä esitettiin että "rakastetaan"...en oikeastaan koskaan tuntenut rakkautta kotona. "Rajat ovat rakkautta" on paska puhetta jos minulta kysytään. minulla ei ollut muitakuin rajat.
Olen vajoamassa takaisin tuohon masentuneisuuden kuoppaan...vielä jaksan hetken pitää kulissia yllä kavereiden ja ystävien tähden. Ex tyttöystävä soittaa ja kysyy kuulumisia ja se että hän niin taitavasti mollaa minua, lytäten maan rakoon. Ystävä sanoo että älä välitä... mutta eksäni vaan nyt sattuu olemaan oikeassa...minä olen säälittävä ja naiivi ihminen jota maailma vaan käyttää hyväkseen tai ainakin yrittää ihan kaikessa en sentään ole antanut periksi. En halua heidän sääliä...kyyneleet alkavat valua jo silmistä tässä vaiheessa. Miksi minulla täytyy olla näin paska elämä!!! Miksi minua ei kuunneltu koskaan vanhempien puolelta! Miksi ette koskaan kysyneet miksen mennyt muitten mukaan! Ettekö te oikeasti edes välittäneet minusta.
Haluanko edes yrittää enää. En minä kelpaa edes tällaisenaan tänne. Muut ovat viisaampia ja kokeneempia, heillä on intohimoja ja haaveita tätä maailmaa varten... ei minulla ole. Tässä vaiheessa olen varma että olen jo pilannut, tai siis on menny pilalle, oman mielenterveyteni ja tapani ajatella tätä maailmaa.
Pelkään myös että aivoni ovat rasittuneet pilalle korvaamattomalla tavalla...tavalla ettei sitä voi enää korjata vaan vaikka miten yrittäisin vanhat tapani saisivat minut kiinni jossain vaiheessa niinkuin ne ovat saaneet kiinni nytkin
Ainakin voin lähteä täältä jotenkin rakastettuna kuin huomata taas seisovani pohjalla yksin peläten elämää
Vastaukset 1
Vanhimmat
Onhan ihmisen aivot myös kovan puurtamisen avulla rakennettavissa positiiviselle nousuradalle. Olen elänyt romukoppaelämää niin kauan, että joskus tuntuu elävänsä muutaman tunnin kohtuullistakin elämää.
On myös tautisen varmaa, että bibolla, itellä, matka kuilun pohjalle alkaa viimeistään huomenna. Toisaalta aspergeillä on joku varapanos - se lähtee kipuamaan psyyken 'everest vuoren'jäistä huippua ylöspäin kun muutakaan ei ole tehtävissä.
Kyllä sää nuorena miehenä paljon parempaan pystyt, nimim.särö mielessä.