elämä yhdenkin lapsen kanssa voi olla rankkaa..

On kokemuksia arjen rankkuudesta yhden lapsen kanssa, mutta ei baby bluesia (kesti n. kuukauden vauvan synnyttyä) kummaisemmista mielenterveysongelmista.

Poika on nyt vähän päälle 1v. ja viimeiset n. 6 kuukautta on ollut oikeasti kiva ja ihana olla äiti, sitä ennen oli välillä todella rankkaa.

Minullakin oli vaikea synnytys,, joka päätyi lopulta sektioon, ja sektion jälkeisistä komplikaatioista kärsin 2kk, vasta 7kk sektiosta olin täysin kunnossa, sitä ennen oli päivittäistä kipua. Vauvan ensimmäisen kahden kuukauden aikana sairastin myös kaksi kuumeista ja pitkäkestoista rintatulehdusta, jotka eivät meinanneet parantua millään. Lopulta sain vauvan ristiäisten jälkeen oman terveyteni kuntoon, mutta hän oli jo 2,5 kk vanha ja tuntuu, etten oman huonon kuntoni takia muista noista ekoista kuukausista mitään.

Vauvani oli lisäksi "vaativa", halusi koko ajan olla sylissä tai lähellä, söi rintaa pitkiä pätkiä kerrallaan 2h välein ja nukkui päivisin vain kaksi tai kolme 30 min pätkää. 4 kuukauden iässä hän alko nukkua kunnon päikkäreitä, mutta sitten siihen asti hyvin nukutut yöt muuttuivat painajaiseksi kesän helteiden, valoisuuden ja liikkumaan oppimisen takia. 4-7kk:n iässä hän heräsi 5-10 kertaa yössä, ja alkusyksystä olin täysin loppu ja olin jo lähdössä terapiaan, kun kaikki vain itketti ja suretti. Sosiaalinen elämäkin loppui oikeastaan jo vauvan synnyttyä (moni kaveri ei halunnut enää olla kanssani), mutta tuossa unettomassa jaksossa se hävisi kokonaan, kun en vaan jaksanut pojan hoitoa enempää tehdä mitään.

Lopulta alkusyksystä aloin päättäväisesti muuttaa pojan uniassosiaatioita ja hän alkoi nukkua kokonaisia öitä. Kuvaan tuli kuitenkin uusi ongelma: pojan infektioastma ja sairauskierre. Emme päässeet ikinä oikein minnekään, kun koko ajan lapsi oli kipeä, mutta toisaalta nautin suunnattomasti hänen hoidostaan, kun viimeinkin olin virkeä ja itse terve.

Talvella sosiaalinen elämäkin alkoi pikkuhiljaa palata vanhoihin uomiinsa, mutta meidän poika on edelleen vaativa taapero ja todella herkkä, hän menee itkuiseksi ja selvästi stressaantuu uusista ihmisistä, paikoista ja rutiineiden muutoksista. Varmaan johtuu osittain temperamentista ja osittain siitä, että omat sairaudet ja hänen astmansa rajoittivat pitkään menoja ja tottui turvalliseen kotiarkeen liikaa. Vuoden alussa pääsimme viimein aloittamaan perhekerhon ja se on auttanut varsinkin minua, sillä välillä pääsee kotoa pois. Käymme myös kerran viikossa kahvilla/kaupungilla joko keskenään, lapsen isän tai mun kavereiden kanssa, jotta minäkin saan vähän sosiaalisia kontakteja. Lapsikin tykkää, mutta lämpenee tilaisuuksissa hitaasti, itkeskelee, kun pelkää uusia ihmisiä, ja heräilee usein seuraavana yönä, kun jotain kotiarjesta poikkeavaa on tehty. Se on raskasta, kun tietää, että omista nautinnollisista hetkistä poika "kärsii", ja itse kärsii niiden seurauksista seuraavina öinä.

Äskettäin poika oli taas 1,5 viikkoa kipeä ja emme käyneet missään. Mieheni oli tuossa juuri samaan aikaan paljon töissä, laspsella oli paljon hengenahdistusta ja koko arki oli minun harteillani enkä päässyt yhtään hengähtämään. Silloin tuntui, että toista lasta ei tähän taloon tule, mutta toisaalta saan niin paljon iloa ja onnea lapsestani, että ehkä pojan vähän kasvettua haluaisinkin toisen lapsen.

Yritän vain sanoa, että on muillakin sairautta (vaikkakin fyysistä), sairaita ja vaativia sekä herkkiä lapsia, mutta olen itse selviytynyt sillä, että ajattelen rankkojen aikojen olevan vain vaiheita ja menevän ohi. Lasta en kuitenkaan ikinä vaihtaisi mihinkään, rakastan häntä niin paljon.