pelit eivät ole kehittyneet

Niin ennen tehtiin vähän laadukkaita pelejä ja nykyään paljon vähemmän laadukkaita.

Lyhykäisyydessään nykyään pelit on: 2 min peliä -> cut scene -> 1 min peliä -> cut scene ->3 min peliä -> cut scene...ja harvemmin noita edes pystyy skippaamaan.
Ennen pelit kesti 20-30 tuntia pelata läpi vaikka skippasi kaikki cut scenet, nykyään hyvä jos kestää 10 tuntia pakollisilla cut sceneillä.

Gta iv on hyvä en ikin kyllästy
Jjjeeeeeeeeeeeeeeeeeee

Ehkä pitäisi vaihtaa toisenlaisiin peleihin? Onko vika lajityyppiin kyllästymisessä?

Jos tavoite pelaamisessa on päästä vaan räiskimään kaikkea mikä liikkuu, eikä yhtään kiinnitä huomiota pelin juoneen... Onko mikään ihme että kaikki alkaa toistaa itseään? Viittaan tällä nyt siihen, että ne kaikki välianimaatiot skipataan tai niiden aikana lähdetään vessaan. Ja jalkapallo nyt on jalkapalloa vielä 30 vuodenkin päästä. Kovin suuria juonenkäänteitä on turha odotella. Ainoa mikä vaihtuu, on pelipaidan väri ja pelaajan nimi.

Joskus aikanaan meinasi meikäläisenkin peli-into hiipua, kun oli kyllästytty urheiluun, räiskintään ja ralliin. Sitten löytyi ihan toisenlaiset tarinavetoiset pelit, seikkailut ja roolit. Etenkin ne pelit, joissa pelaajan valinnat vaikuttavat oleellisesti koko juonen etenemiseen, ovat aivan mahtavia. Saman pelin voi pelata läpi monta kertaa, aina eri tapahtumilla. Viimeisin pelaamani peli vei muuten 125 tuntia ekalla läpipeluulla...

Siitä olen kyllä samaa mieltä, että pelien laatu on romahtanut menneistä ajoista, kun netistä ei päässyt lataamaan korjauspäivityksiä. Silloin pelit tehtiin valmiiksi ennen julkaisua. Nyt julkaisussa markkinoille tuodaan raakile, jota sitten paikkaillaan lukuisilla päivityksillä, koska peli ei muuten toimi.

Vasta 3-4 päivää sitten julkaistiin Obsidianin uusin peli, Pillars of Eternity, jota tekemässä ovat olleet entiset black islen työntekijät ja samat heput jotka ovat tehneet mm. Baldur's Gaten, Icewind Dalen ja Planescape Tormentin. Ne peliarvostelijat jotka ovat sitä ehtineet kauemminkin pelata, sanovat että se on paras peli mitä 15 vuoteen on julkaistu.
Itse olen ehtinyt vasta 3 päivää pelata, mutta peli on niin mukaansatempaava ja loistelias että väittäisin jo että uudet pelit eivät ole yhtään sen huonompia kuin entisaikojenkaan parhaat mestariteokset.
Grafiikaltaan ja teknisesti se on paljon parempi ja nykyaikainen, esim. 4k-näytölläkin pelatessa on todella yksityiskohtaiset ja tarkat grafiikat ja korkean resoluution tekstuurit vastoin kuin vanhoissa Black Islen peleissä.

Ne cutscenet on sitä varten, että ne kannattaa katsoa. Juoni on tietenkin se ykköstekijä, mutta ovathan ne myös niin hienon näköiset!

Ennen tehtiin loistavia pelejä. Koodaajien piti nähdä vaivaa ja koodata pelin grafiikkamoottori kokonaan itse. Nykyään kaikki koodaaminen perustuu rajapintojen käyttöön, ei enää innovaatioihin.

Mietitään vaikka Doomia, joka on jo yli 20 vuotta vanha. John Carmack kehitti siihen sellaisen grafiikkamoottorin, joka kykenee piirtämään 3D-ympäristön nopealla teksturoinnilla ja vaatii prosessoritehoa vain 33 - 66 MHz! Juju on siinä, että peli ei ole oikeasti 3D, vaan 2,5 D. Tietokoneen prosessorin on nopeampaa laskea raycasting-metodilla tuotettu grafiikka kuin täysi 3D-grafiikka.

Peli on ehkä perusidealtaan yksinkertainen, mutta siinä on tarina ja hyvän pelaajan tulee osata taktikoida tyhmät viholliset taistelemaan toisiaan vastaan ja laskea panosten riittäminen ja miettiä tarkkaan kaikki kulmat, joista kannattaa edetä. Doomissa on myös loistava nelinpeli lähiverkossa kolmessa eri pelimuodossa.

Myöhemmin tuli Quake, joka on täysin 3D, mutta se koodattiin niin hienosti, että tehovaatimukset olivat vain Pentium-prosessori ja muutama megatavu muistia. Carmack kehitteli Z-puskuroinnin, joka varmisti, että vain pelaajalle näkyvät elementit piirrettiin kuvaruudulle ja koodi optimoitiin osittain assembly-kielellä, jotta pelistä saatiin mahdollisimman nopea.

Ennen sitä osattiin tehdä pelejä... ja ne seikkailupelit ne vasta olivat jotakin. Lucasarts loi monta mahtavaa seikkailupeliä ja Access-Softwaren Tex Murphyt säväyttivät paitsi tarinankerronnallaan, mutta myös graafisesti. Under a Killing Moon panee oikeasti ajattelemaan: "Onko tämä oikeasti tehty vuonna 1994?"