Ruotsalainen Pettersson tuo dekkarigenreen uuden tapahtumapaikan. Suomalaisittain Kautokeinona tunnettu norjalaiskylä on monelle Lapin vaeltajalle tuttu. Kirjassa kyläyteisön rauhaa sekoittaa raiskausjuttu, jonka syytettyä puolustamaan isoäiti hälyttää Tukholmassa ikänsä asuneen juristisukulaisen. Ruotsalaisella apulaissyyttäjällä ei toki ole mitään toimivaltaa Norjassa, mutta ainahan voi toimia perheen lainopillisena neuvonantajana.
Kirjan minäsankari, Anna Magnusson joutuu hetikohta eettisen ja juridisen ristipaineen kohteeksi. Serkkupojan syyllisyys on ilmiselvää, mutta suvun arvot painavat päälle ohittaen lain kirjaimen. Pääpaino kirjassa onkin perinteen ja kirjoitetun lain ristiriita, osakulttuurin traditio selvittää omat asiansa itse ilman kirjanoppineita virkamiehiä. Mitä enemmän Anna penkoo asioita sitä pitemmälle menneisyyteen mennään. Monen sukupolven kostot, kieroudet ja loukkaukset kasautuvat nykypolven niskaan eikä mitään voi tehdä ajattelematta kuka on kenenkin sukua ja mitä velkaa mistäkin. Vaikkei asioita ääneen sanota, ne tiedetään.
Kirjan toiseksi päähahmoksi nousee hiljainen hiihtäjä, vastavalmistunut poliisi Kristiansen, joka ei paikallispoliisin tapaan pistäkään raiskausilmoitusta suoraa ö-mappiin. Kostoahan siitäkin seuraa ja vainajia tulee useampia muutamassa päivässä. Enkä tarkoita nyt poroja, joita lahdataan verottajan ja tilaastojen tietämättömissä kaiken aikaa. Mieluummin muita kuin omia.
Parasta Petterssonilla on kulttuurin kuvaus. Maailman murros, perinteen ja modernin yhteiskunnan rosoinen rajapinta. Heiniä on kengissä, mutta satelliittikanavat näkyy. Kuivaliha ja keskiolut mahtuvat samaan pöytään. Hyytävän luonnon kanssa elämisen kovuus, poroelon ankarat lainalaisuudet ja suvun jättämisen tuoma monen sukupolven syyllisyys, siinäpä teemoja esseetä vääntäville teineille. Tosin 380 sivua voi olla mahoton haaste nykynuorille. Mikään turismimainos tämä ei todellakaan ole, mutta tulevaisuuden kansanperinteen tutkijat saa ehkä jotain irti sosiologisessa mielessä. Vähän samoin kuin Päätalon Kallen tuotannosta.
Uskottavasti kirjoittajaa kuvaa myös liikkumisen vaikeutta talvisessa Finnmarkissa. On alla sitten auto tai moottorikelkka. Näitä siirtymiskuvauksia olisi ehkä voinut karsia kokonaisuuden kärsimättä. Toteutuuko oikeus lopulta, sovitetaanko uudet ja vanhat rikokset, muuttuuko Norjan laki koskemaan myös Norjan Lappia, se jää nähtäväksi. Jatkoa on kuulemma tulossa. Kääntäjä saa nuhteet puhuessaan sekaisin moottorikelkoista ja skootereista. Skooterihaalari Lapissa keskellä talvea? Enpä ole törmännyt moiseen ilmaisuun reaalimaailmasta. Vaan mitäpä mie kertakäynnin perusteellä Kautokeinosta tietäisin?
Kirjan minäsankari, Anna Magnusson joutuu hetikohta eettisen ja juridisen ristipaineen kohteeksi. Serkkupojan syyllisyys on ilmiselvää, mutta suvun arvot painavat päälle ohittaen lain kirjaimen. Pääpaino kirjassa onkin perinteen ja kirjoitetun lain ristiriita, osakulttuurin traditio selvittää omat asiansa itse ilman kirjanoppineita virkamiehiä. Mitä enemmän Anna penkoo asioita sitä pitemmälle menneisyyteen mennään. Monen sukupolven kostot, kieroudet ja loukkaukset kasautuvat nykypolven niskaan eikä mitään voi tehdä ajattelematta kuka on kenenkin sukua ja mitä velkaa mistäkin. Vaikkei asioita ääneen sanota, ne tiedetään.
Kirjan toiseksi päähahmoksi nousee hiljainen hiihtäjä, vastavalmistunut poliisi Kristiansen, joka ei paikallispoliisin tapaan pistäkään raiskausilmoitusta suoraa ö-mappiin. Kostoahan siitäkin seuraa ja vainajia tulee useampia muutamassa päivässä. Enkä tarkoita nyt poroja, joita lahdataan verottajan ja tilaastojen tietämättömissä kaiken aikaa. Mieluummin muita kuin omia.
Parasta Petterssonilla on kulttuurin kuvaus. Maailman murros, perinteen ja modernin yhteiskunnan rosoinen rajapinta. Heiniä on kengissä, mutta satelliittikanavat näkyy. Kuivaliha ja keskiolut mahtuvat samaan pöytään. Hyytävän luonnon kanssa elämisen kovuus, poroelon ankarat lainalaisuudet ja suvun jättämisen tuoma monen sukupolven syyllisyys, siinäpä teemoja esseetä vääntäville teineille. Tosin 380 sivua voi olla mahoton haaste nykynuorille. Mikään turismimainos tämä ei todellakaan ole, mutta tulevaisuuden kansanperinteen tutkijat saa ehkä jotain irti sosiologisessa mielessä. Vähän samoin kuin Päätalon Kallen tuotannosta.
Uskottavasti kirjoittajaa kuvaa myös liikkumisen vaikeutta talvisessa Finnmarkissa. On alla sitten auto tai moottorikelkka. Näitä siirtymiskuvauksia olisi ehkä voinut karsia kokonaisuuden kärsimättä. Toteutuuko oikeus lopulta, sovitetaanko uudet ja vanhat rikokset, muuttuuko Norjan laki koskemaan myös Norjan Lappia, se jää nähtäväksi. Jatkoa on kuulemma tulossa. Kääntäjä saa nuhteet puhuessaan sekaisin moottorikelkoista ja skootereista. Skooterihaalari Lapissa keskellä talvea? Enpä ole törmännyt moiseen ilmaisuun reaalimaailmasta. Vaan mitäpä mie kertakäynnin perusteellä Kautokeinosta tietäisin?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.