Nuoren aikuisen yleinen ahdistuneisuus, stressi?

En edes tiedä mistä kirjoittaisin, kun pää tuntuu olevan ihan sekaisin. Olen ihan "normaali" nuori nainen, asun onnellisesti avoliitossa, on vakkariduuni ja parit opiskelutkin tullut hoidettua. Lapsuus tosin mennyt päin hanuria, jos sen näin voi ilmaista (vanhempien erot, juominen, pelko, riidat, trikotillomania (vai mitenkä se kirjoitetaankaan)kiusatuksi tulemista, nuoruudessa tullut koettua pettymyksiä, sekoiluja, kiusatuksi tulemista, yksinäisyyttä, jätetyksi tulemista, masennuslääkkeitä ja sellaista). Mansikkana kakun päällä oman perheenjäsenen kuolema pari vuotta sitten, jota tunnun käsittelevän edelleenkin omassa pääkopassani jollain tasolla.

Se miksi kirjoitan nyt tänne, on se, että silloin tällöin saan yksin ollessani itkukohtauksia. Tälläkin hetkellä itken silmät päästäni, vaikka mikään ei ns. ole hätänä. Minkälaisia tunteita sitten koen ... tykkään olla yksin omassa rauhassani, mutta jostain syystä tällä hetkellä se tunne että olen yksin, ahdistaa ihan vietävästi. Kumppani on siis matkoilla jokusen päivän. En ole mitenkään sairaalloisen läheisriippuvainen ja yleensä yksinolo on no problem jos ei kestä kovinkovin kauaa. En sitten tiedä miksi juuri nyt ahdistaa. Läheisen kuoleman jälkeen olen myös alkanut ynnäilemään että mitä kaikkea minulle tai läheisille voikaan tapahtua, ja mietin niitä asioita etukäteen. Aina kun tunnen olevani onnellinen, jotenkin tunnen jonkun demonin harteillani lällättelemässä, että kaikki voi mennä pieleen. Tuntuu että pelkään elää, pelkään että minuun sattuu jollain tasolla ja olen kokoajan varpaillani. En uskalla antaa itsestäni kaikkea. Myös ikääntyminen on alkanut ahdistaa toden teolla tyylilllä "hei enää niin vähän aikaa että oon jo 40!!", vaikka olen vasta nuori aikuinen. Pelkään vanhenemista, ryppyjä, pelkään että tulen vanhemmiten rupsahtaneeksi ja epäviehättäväksi miehen silmissä. Olen miettinyt, että haluan joskus lapsia, mutta ajatus lasten saannista kauhistuttaa mitä vanhemmaksi tulen (mitä lähempänä on 30 ikävuotta). Edelleen mietin että "kymmenen vuoden päästä", kunnes tajuan etten ole enää se 20 vuotias.
Rääkyvät lapset kaupoissa ovat alkaneet lähinnä etomaan ja en todellakaan tunne vauvakuumetta vauvan nähdessäni. Pelkään myös, että jos joskus lapsen saisin, niin jäisin rakkaudessa kakkoseksi ja parisuhde kärsisi. En näe itseäni hulluna leijonaemona, jolle lapsi on kaikki kaikessa. Itse olen koko ikäni haaveillut vain syvästä rakkaudesta omaa ihanaa kumppania kohtaan. Kuulostaa luultavasti hullulta ja itsekkäältä. Sitäpaitsi pelkään, että masentuisin vielä pahemmin vaikka tuo lapsi ajatus ei vielä todellakaan ole ajankohtainen vuosiin.

Olen myös töissä lasten parissa ja vaikka kuinka kivaa se aina silloin tällöin on, en tunne alaa "sydämen asiaksi". On paljon hyviä hetkiä, mutta usein toivoisin olevani jossain missä ei ole muita ihmisiä lähimaillakaan. En vain saa itsestäni irti mitään täydellistä kasvattajaa/äitihahmoa, tunnen olevani töissä itsekin vasta yksi lapsista ja ihan lapsen kengissä. Vastuuta tuntuu olevan liikaa ja tunnen olevani ihan huono. Vaikka tiedän ettei se välttämättä ole niin. Ahdistaa myös olla "puhtoinen lastenhoitaja" ja tuntuu että vapaa-ajalla joudun piileskelemään ja miettimään omaa pukeutumistani ja käytöstäni, mielipiteitäni. Annan siis työn määritellä oman itseni, mikä ahdistaa toden teolla! Ahdistaa ainainen väsymys, mikä on työn ansiota, ahdistaa se että jaksamista ei riitä mihinkään muuhun. Nytkin olen ollut lomalla muutaman päivän ja ahdistaa ja väsyttää edelleen.
En muutenkaan millään tasolla tunne olevani normaali, koska ajattelen näin paljon. En ole edes kohdannut samankaltaisia ihmisiä ikinä, kenen kanssa jakaa tällaista. Ei ole ystäviä tai kavereita oikeastaan. Hyvänpäivän tuttuja. Kehenkään en osaa syvällisesti tutustua.

Tuntuu myös epäreilulta, että työ väsyttää ihmiset niin kovin, että jaksamista ei riitä omille harrastuksille, parisuhteelle jne ... miten jotkut hoitavat siinä vielä lapsetkin? Miten ihmeessä tulen ikinä selviämään elämästä.