Miten hyväksytte epilepsian?

Onhan se vaikeaa hyväksyä. Kun monesti kyseessä on elinikäinen diagnoosi (niin oli itsellänikin). Välillä sitä ajattelee että olisipa elämä helvetin paljon helpompaa ja vapaampaa ilman kohtauksia ja lääkkeitä... Itse mietin usein että kuinka "menetin" ison osan nuoruudestani epilepsian vuoksi. Onhan se vituttavaa.

Mutta voin kertoa että aika kyllä parantaa asiaa. Siis jos löytyy toimivat lääkkeet jotka pitää kohtaukset pääosin poissa. Itsellä on ollut epilepsia yli 10 vuotta. Kyllä siihenkin tottuu ajan myötä ja asian hyväksyy. Ei se kivaa tietenkään koskaan tule olemaan.

Älä pidä epilepsia ranneketta. 30v sairastanu välillä todella huonossa kunossa. Kyllä epilepsia aina kysymystä itsellekkin aiheuttaa miksi se pilasi elämäni.

Mä en varmaan ees koskaan hyväksy asiaa koska en kouristele vaan saan kaikkea muuta kuin sellasia kohtauksia...ajokielto ja kelan korvaukset eeg käyrineen sen kertoo

Muistan ajan vielä elävästi, vaikeaa oli. Liittyi paljon lohdutonta surua, joka purkautui itkuun, myöhemmin sitten raivoon. Olin 28-vuotias sairastuessani. Kuten tuossa ylhäällä jo sanottiin, aika parantaa (jos kaikki menee melko hyvin). Silloin se tuntui ihan turhalta ajatukselta mutta niin siinä vain kävi. Jos tautisi pysyy kurissa, pääset yli varmasti mutta aikaa se ottaa. Tunteet hyppivät laidasta laitaan ainakin vuoden ja itse taisin kahlata surun viisi vaihetta aika lailla läpi. Jos alakulo jossain vaiheessa iskee pahimman ensisurun jälkeen, saa hieman taistella päästäkseen yli mutta älä anna lannistaa.
Alkuvuosien vastoinkäymisten jälkeen huomasin, ettei asiaa enää oikeastaan ajattele (3-4 vuotta myöhemmin), paitsi heikkoina hetkinä. Kun seitsemän vuotta tuli talvella täyteen, pistin rannekeen pakettiin laatikon pohjalle. Siihen asti se oli tuonut jotain henkistä turvaa, jota en enää kokenut tarvitsevani.

Nenä pystyyn ja toivotaan, että saat keskittyä prosessiin etkä sairastamiseen.

Itse sairastuin reilu kolme vuotta sitten. Olin monta viikkoa nukutettuna teholla GM-kohtauksen takia. En ole vielä pystynyt hyväksymään epiä. Menetin terveyden , työn ja talous meni kuralle. Joka päivä kysyn itseltäni, miksi minulle piti tulla tämä. kaikesta huolimatta Hyvää alkavaa kesää kaikille.

Mua vitutti eniten se, että otettiin ajokortti pois. Jonka olin ITSE kovalla työnteolla maksanut, eikä ollut halpa. Ei mua oikeastaan muu harmita ja rannekettahan ei ole mikään pakko pitää. Kohtaukset tietysti on kauheita, mutta ei niitä osaa pelätä kun ei yhtään tiedä milloin tulee. Ja lääkityksellä aika hyvin pysynytkin pois.

Olen sairastanut yli 15 vuotta. Ei juuri rajoita menoa, kunhan oppii elämään taudin kanssa.

Lapsena en tainnut edes ymmärtää oikein koko asiaa.Jos ranneke itkettää ota se pois.itse saan lähes joka toinen viikko kohtauksia enkä ole siltikään käyttänyt ranneketta 20- vuoteen.

No mulla on ollu pienenä epilepsia ja kun oli lääkitys nii kohtauksia ei tullu pitkään aikaa nii sain lääkkeet pois eikä oo sen jälkeen ollu kohtauksia kait 5-7 vuotta ilman kohtauksia eikä mun tarvinu käyttää ranneketta

Onhan se melko paska tauti itselläni myös ollut niitä yhdesti olin työ hommissa vein roskia ulos katoksen sisällä äkkiä hävisi äly ja oli lentänyt pitkin poikin joku oli tullut minnekäpä minä jäin huolissaan oli soittanut ambulanssin paikalle ja eikö vaan kys Kuopion yliopistollinen sairaalaan. Sen jälkeen ei onneksi ole ollut 2006 oli ekat onhan se vieläkin vaikea ymmärtää.

Minulla oli lapsena epilepsia todettu. Se on tavallaan hauskaa. Ylimääräisiä sähkönpurkauksia aivossa. Olin kirjaimellisesti sähköinen. Otin ja annoin toisille pieniä sähköiskuja. Kuvittelin että minulla on supervoimia ja pahat lääkärit yrittävät ottaa ne pois antamalla minulle lääkkeitä. Hauska juttu oli että vähän väliä jätin lääkkeet ottamatta ja sanoin vain vanhemille että otin ne. Jotenkin maagisesti koko sairaus lähti pois ja lääkkeet lopetettiin kokonaan. Tosi juttu. Vielä tänä päivänä yritän saada supervoimat takas XD Elän maagisessa maailmassa. Täytyy sanoa että sairaudet on vitsi. Tämän totesin jo lapsena ja kaikki tietää että jos lapsena jotain oivaltaa niin se pysyy loppu elämän ajan.

Huomattavasti helpompaa on hyväksyä epilepsia ja saada siihen lääkitys, kun mitä elämä on tätä ennen ollut. Ihan lapsesta lähtien ollut jos minkänäköistä poissaolokohtausta sun muuta, mutta epilepsiadiagnoosia ei koskaan tullut, eipä siten lääkkeitäkään. Vasta vuosi sitten, reilu parikymppisenä tuli ensimmäinen tajuttomuus-kouristuskohtaus, jonka myötä saatiin diagnoosikin aikaiseksi. Viime viikolla samanmoinen kohtaus keskeytti luennon, ja uusi sairaalareissu. Ei auta kuin toivoa, että nyt uusittu lääkeannostus toimisi edellistä paremmin.

Voisin kuvitella, että jos on aina ollut oireeton, ja yhtäkkiä ilmoitetaan epilepsiasta, järkytys on suuri. Itse olen vain helpottunut. Tuntuu, että menetin useita kokemuksia ja mahdollisuuksia luullen sairastavani jotain, johon ei apua ole.

Vähän jännäähän se on huomenna hipsiä saman kurssin luennolle, josta edellisviikolla kärrättiin paareilla pois. Jospa en tällä kertaa säikäyttäisi ketään :) Tsemppiä sinne!

Hyväksyn epilepsian hyvin ja sairaus on jo osa "minä kuvaani".yhteisiä vuosia on kertynyt 20 vuotta ja kohtaustilanne ei ole hallussa lainkaan. Ranneketta en käteeni kuitenkaan hyväksy.en ole käyttänyt tätä enää viimeiseen 18-vuoteen.

Hyväksyn epilepsian suhteellisen hyvin ja sairaus on jo osa "minä kuvaani". Ranneketta en minäkään käteeni kuitenkaan hyväksy. Eikä sellaista ole minulla vielä ollutkaan.

Kiitos kaikesta tästä mustasta huumorista, sillä tästä selviää. Itsellä epilepsia ollut ehkä 3 vuotta, diagnosoitu vähän yli vuos sitten. Lääkkeiden aloituksen kälkeen kohtaukset jäi kokonaan pois, mutta nyt vuoden jälkeen siitä tullut viikon aikana 3 poissaolokohtausta. Vituttaa, mutta lääkkeennostoa kehiin vaan.