Käytös muuttuu avioero-prosessissa?

No miksi oot eroamassa? Ootko munan perässä menossa vai mikä on syy?

Voit aloittaja myös ottaa sairaslomaa tarpeelliseksi katsomasi määrän, tai muuta vapaata mm. muuttoa valmistellaksesi. Ota yhteys kaikkiin mahdollisiin auttaviin tahoihin, vanhempiisi, kavereihin, turvakotiin ym jne. Voit käydä juttelemassa neuvolapsykologin tai seurakunnan perhetyöntekijän kanssa. Ota rohkeasti aikaa ja apuväkeä itsestäsi huolehtimiseen ja lasten-taloudenhoitoon. Älä vedä itseäsi piippuun, raja on jokaisen jaksamisella! Ja turvaa taloutenne, sinun ja lasten. Lastenvalvojaan yhteys myös. Nyt saa duuni odottaa, hoida oman perheen (=sinun ja lasten) asiat ensisijaisesti kerralla kuntoon.

VoimaaLuonnosta,

Uskon, että tuo on raskas tilanne. Eroaminen on muutenkin usein repivä prosessi, eikä sitä varmastikaan tee helpommaksi se, jos toinen syytää niskaan solvauksia.

Ulkopuolelta on vaikea sanoa mitä puolisosi käytöksen takana on. Veikkaisin, että puolisosi purkaa sen kautta eroon liittyvää pahaa oloa, mutta tämä on vain veikkaus. Erotessa ikään kuin repäisee itsensä irti toisesta, eikä se aina ole ihan helppoa.

Silti, sinun ei tarvitse olla puolisosi solvausten sylkykuppina. Eroaminen on raskasta, mutta se ei oikeuta kohtelemaan toista huonosti.

Toivottavasti jaksat.

Vilppu H.
pappi

Itsekin olen eroamassa lapsia, yhteistä aikaa ja kokemuksia on todella paljon.
Olen tulevaa ex:ää kohtaan toisinaan täysi p...ka.
En haluaisi erota rakastamastani naisesta, luulen ilkeilyn olevan tapa saada etäisyyttä tuohon vielä rakastamaani naiseen.
Jos jäisin kilttinä hoitamaan asioita ym saattaisin päätyä reppanaksi joka ruikuttaa ex:än perään lopun elämäänsä.
Kun otan aktiivisen roolin vaikkakin ikävän en ole uhri joka jätetään vaan edes jonkinlainen aktiivinen tekiä.

Viisi lasta perheessä. Viiden lapsen kanssa lähteminen on varmasti haastavaa. Mikä lienee ollut syy näinkin monen lapsen hankintaan, jotenkin vain tuntuu tänä päivänä liialta.
itse olen ison lapsikatraan yksi ja mitä muistan, en koskaan saanut vanhemmiltani minkäänlaista yksilötukea, ainoastaan selvisimme. Emme saaneet samalla tavoin vaatteita tai muutakaan kuin naapurin lapset, sillä eihän varat riittäneet.
Mutta nyt jo aikuisena näen sen, mitä on jäänyt, meidän lasten välille valtava kilpailu ja sitä kautta "henkinen lyöminen". Nyt meistä ole tukea ja turvaa toisillemme, päinvastoin saa pelätä miten seuraavaksi aletaan alistaa.

Monessakaan perheessä tuskin olisi varaa viiden lapsen elättämiseen tai ainakaan heille yksilöllisen ajan jakamiseen ja elämään opettamiseen. Lapset eivät juurikaan voi olla mukana, kun tarvittaisiin lähes bussi kuljettamaan porukkaa.
Entäs sitten näissä erotilanteissa, joissa toinen saattaakin väsyä tähän liian suuren perheen vaatimuksiin ja tulee ero, miten sitten mennään.
Jos joutuu viidestä maksamaan elatusmaksuja, riistää se kyllä elämältä pohjan ja toisaalta lähivanhemman voimavarat joutuvat vieläkin ahtaammalle. Mitä lapset saavat, aika monesti puutetta ja kurjuutta ja uupuneen vanhemman, joka jatkuvasti ärjyy ja huutaa tai jopa on täysin välinpitämätön lapsiaan kohtaan.
M8ikä on näiden lasten tulevaisuus, sitä jään ajattelemaan, jaksavatko he yksin ponnistaa.
Sitten on isovanhemmat, monet yrittävät auttaa, niin omaa lastaan kuin lapsenlapsiaan voimavarojensa loppuun saakka. Eläkeiästä tulee raskas, sillä kaikki se mitä ehkä ajatteli, että olisi hieman iloa vielä, voisi matkustaa ja osallistua ei onnistukaan, kun on niin suuri suru siitä, että tuo oma lapsia ja lapsenlapset pääsisivät edes j0ollakin tapaa eteenpäin.

Meillä ei enää välitetä toisista, neuvoloissa olisi hyvä valistuksen paikka ja auttamisen paikka, kun vanhemmat alkavat väsyä. Onko niin, että siellä ei olekaan asiantuntemusta vai puuttuuko auttamisen halua.
Kun neuvoloissa ja kouluterveydenhuollossa otettaisiin koko perhe huomioon, silloin tehtäisiin ehkäisevää huoltoa perheelle ja moni kriisi menisi ohi, ilman näitä raskaita jälkimaininkeja, jossa kärsii laaja piiri ja joutuu äärimmäiseen ahdistukseen, nämä vanhemmat, lapset ja isovanhemmat ja monesti myös sisaruksetkin.

Miten saataisiin perheet pysymään koossa, minusta rakkaus ei kuole, vaan ihmiset ahdistuvat elämän ahtaudesta ja lähtevät etsimään hulvattomasta elämästä unohdusta, Tämä asia pitäisi saada loppumaan, ei näistä etsijöistä onnellisia tule uudenkaan ihmisen kanssa, on vain hetkiä ilman lapsia.

Kyllä minunkin ex-mieheni muuttui eikä todellakaan hyvään suuntaan. En edes tiennyt hänen osaavan olla niin ilkeä (oltiin oltu yksissä 23v.) ja suunnaton ahneus oli myös yllätys. Lapset ja entinen koti jäi minulle mutta maksoin niistä kyllä todella täyden hinnan ja ylikin. Eropäätöksen jälkeen, aika jonka hän vielä asui kotona, oli helvettä. Ja myi yhteistä omaisuutta salaa ja tietysti piti rahat.

Minun ex muuttui ihan samanlailla mitä aloittajalla. Sitä kesti semmoinen reilu vuosi..nyt on erosta 1.5v ja edelleen silloin tällöin ilkeilee mutta harvemmin enää. Minä olin lähtijä...käytös johtui meillä ainakin ihan vain katkeruudesta, vihasta ja pettymyksestä.

Otin vastaan vihoittelun...koska jotenkin mietin asian niin että minulla "pitää" ottaa vastaan osaltani nuo olotilan purkaukset..minä kuitenkin tuotin osaltani hälle pettymyksen..hajotin perheen. Ja tunsinkin ehkä niin että nyt vaan pitää kärvistellä sen vihan kans minkä purkaa ja kun antaa sen purkautuu niin se helpottaa ajanmittaan, jos olisin "kapinoinut" häntä vastaan ja tehnyt sille pisteen (poliisin, käräjät yms) niin luulen ettemme nyt olisi minkäänlaisissa väleissä. Meillä on lapsi niin pakko olla tekemisissä. Ei kukaan varmasti loputtomiin jaksa vihotella kun antaa sen vihan tulla ulos eikä estele sitä.

Kaikki ei tietenkään ajattele samoin mitä minä, ei kellään ole pakko ottaa paskaa niskaan. Se on todella uuvuttavaa ja energiaa vievää. Mutta minä annoin hänen tehdä niin koska ero oli hyvin raastavaa ja repii ihmistä..minä siis ymmärsin häntä, ja hänellä ei työkaluja itellä käsitella asiaa muutakuin tuollatavalla. Nyt kohta 2v erosta ei vihaa ja katkeruutta enää juurikaan ole, joskus tulee pikku purkautuminen..sekin jopa kestää vain muutaman minuutin. Ja olen jopa aistivinani ihan erilaista kunnioittamista välillämme jota ei ole ollut koskaan ennen.

Minun neuvoni siis on ihan selkeästi se että anna aika kuluu, älä provosoidu vihoittelusta. Ole kuin jääkalikka siinä vaiheessa kun "paskaa tulee niskaan". Se ei sinua hetkauta ihmisenä ja se on vain vaihe joka täytyy kestää ja antaa mennä ohi. Toisaalta taas jos sitä kestää ja jatkuu vuositolkulla niin johonki raja on vedettävä.

Pidä arkiaskareet rutiininomaisena, ole itsekäskin ja ota omaa aikaa lapsista mahd usein (ÄÄRIMMÄISEN tärkeää), anna kaikki tunteet mitä tulee niin tulla se kuuluu prosessiin. Muista olla johdonmukainen lasten kans erosta huolimatta.
Minä kävin lisäksi terapiassa kerrankuukaudessa, se helpotti tosi paljon koska osasi järkeistää minulle prosessia jossa olen ja jossa exäkin oli..sen avulla jaksoi ymmärtää eksääkin enemmän vaikka oli kuinka painajaismainen.

Jaksamista tulevaan...sinä siitä selviät varmasti vaikka ihan varmasti et siihen välillä ehkä uskokkaan. Ja ylläoleva teksi ihan varmasti sinua auttaa jos vain otat sen tosissaan..siinä on niin rankan eron käyneen kokemus ettei pohjemmalla oisi voinut käydä.

Johtuu varmaan siitä, että olet kusipää eikö totta? Ei kukaan normaalille ihmiselle valita.