Koko ajan kuolemasta puhuminen

Kyllä hän kuolee varmasti, kuten me kaikki. Eräs naapurin mummo oli nähnyt unessa kuolinpäivänsä, valmisteli hautajaisensa ym.. valmiiksi että omaiset pääsee vähemmällä. Kyllä hän kuoli, mutta kymmenen vuoden viiveellä. Jospa äitisi on masentunut, olen itsekin yli 70v, välillä kun kolottaa, ajattelee että jo täältä joutaisi. Mutta se menee ohi, kun näin taas kevään lehtien puhkeavan ja linnut pesäteossa olin kiitollinen että saan nähdä vielä kaiken tämän. Ei me mummot tahdota kuunnella, mutta jos saisit hänet ajattelemaan jotain iloisempaa, tiedän että ei ole helppoa.

Mun äiti on ihan samanlainen,melankolinen luonne.Jos joku sairastuu,heti alkaa puhua että se kuolee varmasti!Odottaa kovasti omaa kuolemaansa,on jo liki 90v.

Olen huono neuvomaan, kun oma äitisuhteeni on todella vaikea. Suosittelisin joka tapauksessa, ettet liikaa säästele äitiäsi. Ärähdä kerran oikein kunnolla ja kerro asia omasta näkökulmastasi. Että hän on puhunut kuolemastaan vuosikymmeniä, ja miltä se sinusta tuntuu. Asia voisi olla jo käsitelty, muitakin puheenaiheita voisi keksiä. Yksi vaihtoehto on mennä muistiinpanovälineiden kanssa äidin luo ja laatia sekä hautajaisohjeet että testamentit ja muut tarpeelliset asiakirjat. Hyvin yksityiskohtaisesti. Sitten asioita ei tarvitse enää käydä koko ajan läpi. Tai varaa hänelle aika kallonkutistajalle.

Väitän (oman 40 vuoden huonon äitisuhteen kokemuksella) että äitisi käyttää valtaasi sinuun käyttäytymällä kuten käyttäytyy. Kai itse huomaat, että hän on nyt onnistunut kimputtamaan sinua 20 vuotta, ainakin. Sinun ei tarvitse sietää ihan mitä tahansa. Hauraat kuolevaa tekevät mummotkin ovat ihmisiä, ja osaavat olla myös pirullisia ihmisiä. Ei heitä tarvitse paapoa liikaa.

Niin on onnistunut, enemmänkin. On leikkinyt kaikki vuodet marttyyria ja laittanut kaiken minun syyksi. Tiedostan miten on käyttänyt minua loka-astianaan kaikki vuodet ja että hän on ollut narsistiluonteinen.
Mutta kai se on niin, että nyt kun todella on "kuolemaisillaan" (saa nähdä miten monta vuotta vielä menee), niin jotenkin sitä vaan tuntee itsensä tunnetasolla syylliseksi, vaikka tietääkin että itse on ollut pirullinen ihminen.

Hyvä kun joku kertoo, että muillakin on tälläisiä äitejä.
Nykyisin ei tee mieli soitella, kun aina tulee paha mieli jäljestäpäin. Ihan kuin olisi odottanut, että minun päälle saisi purkaa pahan mielensä.
No, soittelen, mutta puhun lyhyesti ja enimmäkseen ilmoista.

Mutta kyllä tuntuu pahalta, että omalle äitilleen ei ole voinut milloinkaan kertoa omista murheistaan eikä oo saanut lohtua, - haukkumista vain.

Voi kun lohduttavaa lukea jonkun sanovan ettei äidille ole voinut mistään kertoa... Nyt sitten olen 61 vuotiaan monen "sattuman" jälkeen äitini omaishoitaja ja kiukkua täynnä sillä mikään sanomani tai tekemäni ei kelpaa...

Mietin tässä, mikä olisi ollut alkuperäisenä yllykkeenä kuoleman tunkeutumiseen äitisi ajatusmaailmaan. Minun äitini on nyt jo edesmennyt joten voi kertoa.
Äitini sattui nuorena varomattoman lääkärin puheille aikana jolloin meitä lapsia ei vielä edes ollut. Lääkäri oli päätellyt tutkittuaan sydäntä, että äidin elämä jäisi lyhyeksi. Koko lapsuutemme oli äidin kuolemanpelon sävyttämää. Tyypillinen ajatuskulku oli , mikä olisi minimi-ikä jonkalaisina me jo pärjäisimme. Tulos: minä, esikoinen 16v ja nuoremmat sisarukset 14 ja 12 vuotta. Vietin monia öitä kuunnellen, hengittääkö äiti. Monta rajua säikähdystä koin kun hengitys nukkuessa joskus vaimeni hiljaiseksi.
Kun kuolema sitten toteutui äitini oli lähes yhdeksänkymppinen ja me lapsetkin eläkeiän kynnyksellä. Mutta jollakin tavalla tuo pelon ilmapiiri jatkaa olemassaoloaan minun mielessäni. Olen siirtänyt tuon huolen suuntautuvaksi puolisoani kohtaan. Samat valvomiset, kuulostelun ja säikähdykset. Kuinkahan käynee sitten kun nämä painajaiset toteutuvat oikeasti?