10 minuutin kirjoitushaaste

Nainen rakastuu avustamaansa sokeaan mieheen
_________________
Sehän on oikein hieno mies kiltti ja mukava ja kaikkea ei mikään kusipää sikaniska ehkä se johtuu siitä sen sokeudesta kun se ei pääse sikailemaan kyllä siitä kunnon miehen saisi minä kyllä tykkäisin jos se vaan pystyy edes jotain minun kanssani tekemään ja se voisi oikeasti rakastua minuun kun se ei voi ajatella pelkkää minun ulkokuortani kun se on sokea ja kaikkea

Tajuton pappi

Siitä nimestä, niin raamatullinen kuin se olikin, ei ollut ollut mitään hyötyä siihen aikaan, kun hänen elämässään olisi ollut naimakauppojen aika. Sebultur oli joutunut selittelemään nimeään yhä uudestaan. Milloin hän oli kutsunut sitä raamatulliseksi, milloin vakuuttanut sen olevan ala-saksilaista aatelisalkuperää. Vaikka tarina oli ollut kuinka hyvä ja huolella suunniteltu, hän oli jäänyt ilman naista.

Nimi ei ollut antanut hänelle etulyöntiasemaan tänäänkään, kun hän oli aamulla saanut houkuteltua morsiamen yksinhuoltajaäidin luokseen sakastiin sopertelemalla joitain välttämättömistä etukäteisvalmisteluista ja halusta lausua jotain mieleenpainuvan henkilökohtaista nuorelle parille. Ei. Sebulturin silmät olivat takertuneet Anitan ryntäisiin. Niin rohkeasti ne olivat kurkistaneet häntä paidan avoimesta kaula-aukosta. Hän oli hikoillut ja änkyttänyt jotain olematonta, sen sijaan, että olisi, kuten hän oli ennalta kuvitellut, tarjonnut lasin hyvää kuohuviiniä, sanonut muutaman kuolemattoman sanan, ja lopuksi hyvällä menestyksellä ehdottanut treffejä. Mitään sellaista ei ollut tapahtunut. Ei. Sen sijaan hän oli tuijottanut rintamusta ja änkyttänyt hikisenä. Ja tilanne oli valunut ohi. Oli hän saanut sentään muutaman idean puheeseensa, joten papin tehtävänä suorittamisen näkökulmasta tapaaminen ei ollut sentään täysin hyödytön.

Sebultur luki rakkauden korkeaveisua. Hän muisti sen ulkoa, niin kuin monet muutkin toistuvat raamatunkappaleet. Hänen katseensa harhaili tuon tuostakin hääparin välistä kirkon etupenkkiin ja Anitaan. Himo ja häpeä sekoittuivat kuohuviinin tuottamaan euforiaan. Sebultur oli nauttinut pullon yksin aamuisen tapaamisen ja seremonian välissä. Tunne oli kuvottava ja kohottava samanaikaisesti. Hän tunsi suunsa puhuvan, käsiensä kannattelevan raamattua ja kantojensa irtoavan lattiasta kuin hän olisi nousemassa korkeuksiin äänensä kohottavasta voimasta. Hetken Sebultur luuli lentävänsä. Hän tunsi vielä rysähtävänsä lattiaan ja ymmärsi menettävänsä tajuntansa ja kaikki pimeni.

VMP

Kadonnut kilpikonna löytyy

Olen kolunnut maat ja meret, levottomana harhaillut paikasta paikkaan. Ratsastanut keppihevosellani, nallipyssylläni monta roistoa ampunut. Paljon on naisia jotka minua ikävöimään jäivät, mutta en voinut jäädä, minulla oli missio: täytyi löytää rakas kilpparini.

Viimein olen löytänyt etsimäni, kilpikonna loikoo tyytyväisenä auringonpaisteessa ison kiven kupeessa. Tartun siihen ja nostan sen rintaani vasten, olen pakahtua onnesta. Kilpikonnani avaa silmänsä, se näyttää yllättyneeltä kun näkee minut pitkästä aikaa. Mietin mikä sai sen lähtemään luotani kauas pois, ehkä se halusi vain tuulettaa muumejaan.

Kissan ja kanin ystävyys

Kissa. Tuo kirnaukuva keinoja kaihtamaton saalistaja. Kaislikoissa sorsia säikyttelee, syö suihinsa kevään ensi poikaset ja leikkii sorsan kuoriutumattomilla munilla, jotka pyörähtävät molskahtaen lampeen.

Se sähisee vieraille ja juoksee naapurin räksyttäviä koiria pakoon.

Aamun tullen se hiljaa tassuttelee takaisin kotiin ja on niin lempeää, että se kehrää kultaa ja hopeaa, sille maistuu jopa tilkka viiliä ( - ja joskus myös kissanraksut, jos ei sorsanpoikasia sille iltaa saatukaan).

Ja matte on ollakseen ja oikein tyytyväinen, kun kisuli ja Herra Kanipupu leikkii niin sievästi keskenään iltapäivisin - kun kissan massu on täynnä keväisiä sorsanpoikasia, eipä siinä yksi laiska ja lihava kani enää liikahduta.

Eikä meidän kissa ainakaan syö minkään poikasia, näkeehän sen.

https://www.youtube.com/watch?v=lEGd3Dp72p8

Miki Liukkonen istuu ravintolassa ja juo kahvia pahvimukista, kylmää kahvia ja kylmiä unia.
Liukkonen on kadottanut kilpikonnan paperille.
Liukkosta on vaivannut menneet yöt ja kaikki tukalat päivätkin kilpikonnan katoaminen. Hän hankki jopa kilpikonnakehykset taiteilijasilmälaseihinsa, koska kilpikonnan täytyy kulkea mukana. Tuntuu niin tyhjältä, että Liukkonen sylkäisee pahvimukiinsa.
Helvetin kilpikonna, Miki Liukkonen manaa.
Silloin ravintolan takahuoneesta tulee nainen valkoisessa nahka-asussa, hänellä on kaksi käärmettä mukanaan. Nainen kysyy: "Etsitkö kilpikonnaasi?"
Liukkonen säikähtää. Kilpikonnan katoamisen aiheuttama suru oli salassa pidettävä asia, x-files. Mitähän vastaisi, vastaisiko ettei jumala tarvitse yhtä kilpikonnaa, kuten ei sota yhtä miestä, ja sotajumala ei kaipaa mitään näistä, ei edes aseita.
"Miksi kysyt?" vastaa Liukkonen.
"Elvis ja Urkki viettivät tänään romanttista iltaa keskenään, jakoivat kaiken niin kuin kumppanit jakavat."
Nainen jatkaa "Sitten he myös oksensivat yhdessä. Olen käsittänyt, että tämä kuuluu sinulle." Nainen ojentaa muutamia jalkoja ja kovan kuoren. Irralliset silmät. Kilpikonnan kasvot ovat vielä hellyyttävät niin kuin vanhuksilla on. Paperin kalsea hohto on jo väistynyt.
Miki Liukkonen on löytänyt kilpikonnansa. Hän jää miettimään, jatkaako vielä taiteilijasilmälasiensa käyttöä.

AIKA.

Nyt luen nuo mitä muut kirjoittivat :)

Loppuunmyynti kukkakaupassa

Sitä olisi voinut luulla, että se olisi ollut aina aamusta iltaan autio lukuun ottamatta muutamaa satunnaista kävijää, ja niinhän se olikin millointahansa muulloin paitsi tänään. Tänään ikkunaan oli nimittäin teipattu lappunen, joka muutti kaiken. Pikkuriikkinen kukkapuoti oli ääriään myöten täysi. Kukaan ei mahtunut enää sen enempää ulos kuin sisäänkään. Joten muutama varteenotettava asiakas jäi oven ulkopuolelle ja joutui katselemaan vierestä, kun muut veivät pilkkahintaan myytävät orkideat heidän nenänsä edestä. Useat autoilijatkin tekivät ohi kulkevalla tiellä äkkijarrutuksen huomatessaan tuota ennenkuulumatonta sanomaa julistavan kyltin, ja yhtyivät jonottamaan muiden seuraksi. Kellon lyödessä seitsemän kauppa kuitenkin sulki ovensa ja kauppias itse jäi kuin pomminjäljiltä olevaan kauppaansa laskeskemaan rahojaan. Ja kaikki se oli seurausta tuosta maagisesta sanasta "loppuunmyynti".

Nainen huomaa rakastuneensa avustamaansa sokeaan mieheen

Oli varhainen syksy. Kävelin puistotietä takaisin kotiin kuten tavallista. Pitkän työpäivän jälkeen lastensairaalassa oli hyvä päästää ajatuksensa hetkeksi karkaamaan tuulen mukaan, viedä ne kauaksi, rentoutua. Suljin silmäni ja annoin ilman täyttää keuhkoni. Tunsin tuulen jalkojeni alla ja olisin voinut lentää kauaksi pois tavallisesta arjestä. En kuitenkaan lentänyt. En ole vielä ansainnut siipiä tässä maailmassa. Aika vain kului ja minä menin mukana.
Jokin kuitenkin muuttui. Näin tummaan takkiin pukeutuneen nuoren miehen, jolla oli kädessään musta kävelykeppi. Hänellä oli yllään myös hyvin tummat aurinkolasit, jotka korostivat hänen pitkää otsaansa ja tummia lyhyitä hiuksia. Hänen edessään, maassa tarkemmin ottaen, oli pieni kivi, ja kuin taikaiskusta hän kompastui siihen ja kaatui kylmälle asvaltille. Hän ei ehtinyt edes suojata kasvojaan kunnes ne olivat jo täynnä pieniä kiviä, naarmuja lukuunottamattakaan. Eikö hän ollut huomannut kiveä? Miksi hän ei huomannut sitä? Silloin tajusin, että mies eli ihan toisenlaista todellisuutta kuin minä. Hän jos joku osasi tuntea tuulen tai haistaa ilmasta sateen tuoksun. Ja minun oli pakko auttaa häntä.
Lähdin kuin salamana juoksemaan hänen luoksensa. Juoksin niin nopeasti kuin pysyin, tai ainakin niin nopeasti kun korkokengillä saattoi juosta. Kun saavutin hänet....

Nuori tyttö lukee kirjaa vuoristoradassa

Ja niin tuo nuori tyttö oli alkanut selailla kirjaa vuoristoradassa. Itse asiassa se oli livennyt jonkun etummaisissa vaunuissa olevan raukan hyppysistä, ja saadessaan täyden tällin naamalleen ei tämä uhmakas tyttönen halunnut enää nauttia matkasta, vaan sieppasi kirjan ennen kuin se saisi muutkin yhtä hyvälle tuulelle, osuessaan kenties heidänkin ruumiinosiinsa. Alkoipa hän siis lukemaan.

Teksti käsitteli kai sitä, miten oli ärsyttävää huomata pudottaneensa kirjan kesken tylsähkön vuoristorata-ajelun, sillä tyttö ei – ja hänen nimensä oli Alma – saanut selvää tekstistä. Vain ihmetteli, kuinka joku olikin saanut päähänsä kirjoittaa päiväkirjaa tällä samalla, nimenomaisella matkalla.

Tämä sai Alman hyvin hupaisalle tuulelle. Hän naurahti kerran, haukkoi henkeä suuresta mielenliikutuksestaan, ja päätti antaa osansa tälle kirjalle; Alma ojensi kätensä ylös, ja niin sattumankauppaa kuin se olikin, oli joku päästänyt irti kynästään ja niin Alman sormiin takertui tuota pikaa hattarasta tahmea ja väriltään kuolemanmusta kynä.

Niin Alma-tyttönen vietti elämänsä toistaiseksi hauskimman matkan, ihan vain kirjoitellen ihmeellisistä ajatuksistaan joita hänen päähänsä oli pälkähtänyt muiden huvipuistossa olevien huutoja kuunnellessa – ja suunnitteli mitä erikoisimpia tarinoita mihin vuoristoradan vaunu joutuisi – kenties ehkä jännittävälle käynnille varikolla, rikkouduttuaan ja tapettuaan kaikki kyytiläiset – ja lopulta Alma päätti, että olisi kerrassaan hyvä idea nousta seuraavalla pysäkillä kyydistä.

Hän iloisesti hyvästeli seuralaisensa ja hyppäsi vaunusta ulos...

Pappi pyörtyy kesken vihkiseremonian

Matti käveli hermostuneena sakastissa, kun hänen apulaisensa valmisteli puolentunnin kuluttua alkavaa vihkiseremoniaa.
Matin puhellessa hermostuneena apulaiselle avautui sakastin ovi ja sulhanen astui sisään.
- Päiviä, sulhanen tervehti ja katsoi hermostunutta pappia.
- Päiviä, Matti totesi ja nosti katseensa maasta. Apulainen tuli siinä samassa kertomaan kaiken olevan valmis ja meni ohjeistamaan morsianta ja morsiamen isää.
- Tahtoisitko ryypyn? sulhanen kysyi ja ojensi taskumattia Matille.
- Se ei olisi soveliasta. Tai no, enhän minä voi kieltäytyä! Matti vastasi ja nappasi taskumatin sulhasen kädestä. Juotuaan kulauksen Matti katsoi rohkaisevasti sulhasta ja sulhanen lähti jo edeltä paikalleen kirkon etuosaan.

Matti koetti viilentää itseään sanomalehdellä, joka oli edelliseltä illalta unohtunut sakastin pöydälle.
- Ei yleensä täällä ole näin kuuma, Matti huokaisi ja katsoi apulaiseen, joka oli istumassa tuolilla.
- Eikö sinun pitäisi mennä jo tuonne? apulainen vihjaisi ja Matti katsahti hätääntyneenä kelloa. Sehän näytti jo hieman vailla kolmea! Matti ryhdistäytyi, vaikka silmissä hieman sumenikin. Matti meni valmiiksi ja urut alkoivat hetkeä myöhemmin pauhaamaan ja morsian isänsä kanssa käveli kohti alttaria. Sulhanen käveli vastaan ja hetkessä morsian oli sulhasensa vieressä alttarin edessä. Hikipisara valui Matin selkää pitkin ja silmissä alkoi vähitellen sumentua.
Sulhanen katsoi Mattia epäilevästi ja Matti koetti saada sanan suustaan, onnistumatta siinä. Matin silmät sumenivat ja äänet alkoivat loitota...

Seuraavan kerran Matti heräsi hetkeä myöhemmin viileässä varastossa.

Kissan ja kanin ystävyys

"Kuka kissan hännän nostaisi, ellei kissa itse?" tapasi muorivainaa virkkaa. Minä nostin Pelle-Hermannin hännän, mutta samassa sain ymmärtää, miksei sellaista pitäisi ikimaailmassa tehdä. Naskalimaiset hampaat iskeytyivät kylkeeni kivuliaasti, ja ehdin nähdä vilaukselta, että Pelle-Hermannilla oli vielä ahterin aamupesu suorittamatta. Jäin nurmikolle makaamaan ja tuijotin loittonevan katin takapuolta.
Aloin jyrsiä porkkanaa, kun emäntä vei minut ulos häkkiin. Pelle-Hermanni se sai kuljeskella häntineen vapaana, mutta minut teljettiin verkon taa. Yhtäkkiä naapurin nappula tuli työntämään multaisia voikukan lehtiä kanaverkon rei’istä kuonooni. ”Syö, syö”, pojannassikka komensi. Käänsin päätäni inhosta. Ravan roiskimat lehdet eivät maistuneet niin millään. Kauhukseni tajusin, että poika nosti verkon pääni päältä ja tarttui kädellään niskastani kiinni.
”Syö, senkin tyhmä kani”, poika komensi, eikä siinä muu auttanut kuin nieleskellä ensimmäinen kivi. Sitten toinen. Kun olin saanut kokonaisen multalehden syödyksi, poika vaikutti tyytyväiseltä ja aikoi tarjoilla uuden. Siinä samassa Pelle-Hermanni hyökkäsi takavasemmalta nassikan reiteen kiinni ja sai tämän ulahtamaan kivusta. Multaiset voikukanlehdet lennähtivät päälleni, kun poika otti jalat alleen ja juoksi itkua tyrskien takaisin pensasaidan toiselle puolelle.
”Kiitos, Pelle-Hermanni”, sanoin kissalle.
”Hurr”, vastasi katti ja heilautti häntäänsä.

Kadonnut kilpikonna löytyy

"Se löytyi sitten ajotieltä. Sen kuori oli haljennut kokonaan rikki, sisältäkin se oli ihan liiskana." Pekka ei taaskaan vaivautunut kuuntelemaan, sen näki heti siitä ryhdistä ja hölmöstä ilmeestä, joka sillä aina oli kun se uppoutui iltaisin tietokoneen pariin.
"Niin, mikä kulta?"
"Lasten kilpikonna. Se on jäänyt auton alle."

On kai ihan tavallinen Lauantai aamu. On kuin ei tunnistaisi itseään peilistä. Herään usein samaan aikaan kello viisi aamulla. En saa enää unta. Katson silmien raosta varovasti ulos, aurinko paistaa ja on luvannut hyvää säätä koko päiväksi. Muistelen eilen iltaista sääprofeettaa. Monilla muilla se on vapaapäivä mutta minulla se tarkoittaa ensimmäistä työpäivää uudessa paikassa. Minun äiti sanoi aina että hanki ammatti, että saat elätettyä itsesi ja tulevan lapsesi. Minkä lapsen eihän minulla ole lasta ja tuskin tulee olemaan koskaan. Olenhan kuitenkin jo aika vanha, jo kolmekymmentä ja kaikilla muilla on jo lapset hankittu. Minulla ei ole edes miestä saati lapsia. Olenhan minä tavannut useitakin miehiä, mutta ei he minulle olleet aiheuttaneet mitään vilunväristyksiä.
Onhan minulla työni ja ystäväni eikö se riitä. Olenhan haaveillut niin monesti miehestä joka saa vatsani oireilemaan onnesta, sukkani pyörimään, tuntemaan itseni kuin olisin ainoa tässä maailmassa tälle miehelle.
Todellisuus iskee vastaan kun kahvinkeitin alkaa porista minkä olin eilen laittanut valmiiksi ajastimella. Juon kahvini mustana otan jugurtin ja lasin maitoa myös.
Dieettini ei salli muuta, ehkä syön sitten paremmin päivällä.
Onneksi työ on aika lähellä missä asun. Menen hoitamaan miestä joka on sokeutunut onnettomuudessa. Hän oli taiteilija, mutta nyt sokeutuneena ei voi enää jatkaa sitä.
Soitan ovi kelloa, mies asuu omakotitalossa pienen järven rannalla. Naapuri ei ole kovin lähellä häntä. Ensin tuntuu ettei ketään ole kotona. Sitten soi summeri ja kuuluu ääni 'käy sisään ole hyvä'.
Kävelen sisään ja talo tuntuu isolta, huhuilen häntä ja perältä kuuluu vastaus 'Olen ulkona terassilla'.
Seuraan ääntä ja vastaan samalla että 'Okei'.
Terassilta avautuu näkymä huikeaa maisemaan, kuin taulu seinälle jonka näin tullessani olohuoneen poikki. Katselen jonkin aikaa vain näkymää, kunnes mies sanoo 'taidat pitää näkemästäsi' Pienen tauon jälkeen sanon, ' Kyllä näky on hivelevän kaunis'
Mies kertoo paikan olevan tehty paikan puista, se on eräänlainen inspiraationhaku paikka ja rentoutumispaikka.
Hän muistaa kuinka hän oli ensi kerran tullut tänne silloin 15 vuotta sitten kun isoäiti oli kuollut. Hän sai tämän paikan perinnöksi häneltä. Viisi vuotta sitten hän sokeutui autokolarissa ja nyt ei enää näe mitään, mutta haluaa aina tulla tänne terassille. Hän muistaa miltä se maisema näytti silloin ja hän pystyy näkemään sen kuvan edelleen hänen mielessään.

Okei se oli siinä 10 min meni