Mustavalkoinen ajattelu - etsijän harhapolku?

(Ote blogistani jarmomanninen.blogspot.fi)

Usein, kun ajattelen etiikan käsitteitä hyvä ja paha, oikea ja väärä, mieleeni tulee usein heti ajatus, että eivätkö monesti valintamme ole jotain harmaan sävyjä, pikemminkin kuin näitä ääripäitä, oikeaa ja väärää, hyvää ja pahaa. Onko niin, että ihminen on psykologisena kokonaisuutena rakentunut niin, että hän on taipuvainen usein ottamaan kantaa - puolesta tai vastaan? Ovatko siinä pohjalla mustavalkoiset tunteemme? Eivätkö myös väärät ja/tai pahat tekomme sulaudu osaksi todellisuuden syy-seuraus-verkkoja - ja vaikuta muun muassa siihen, ketä ihmisyksilöitä tänne maailmaan syntyy tulevaisuudessa? Mustavalkoisesta ajattelusta, jonka alalaji käsittääkseni on "kaikki tai ei mitään"-ajattelu, lienee kirjoitetun psykologian kirjallisuudessa. Kun ajattelee - usein tuomitsevan ja yleistävän - mustavalkoisen ajattelun vaikutuksia suurvaltapolitiikassa, Suomen poliittisessa keskustelussa, yhteiskuntaelämässä, ihmissuhteissa ja esimerkiksi yksittäisten ihmisten itsetunnoissa, alkaa helposti hirvittää, millaisesta vitsauksesta on kyse. Keskityn kuitenkin nyt tämän tekstini loppuosassa muutamalla virkkeellä mustavalkoiseen ajatteluun hengellisyydessä.

Uskonto sanoo, että joko olemme valaistuneita tai emme, olemme uskossa tai emme, olemme skeptikkoja tai emme, olemme ehkä etsijöitä tai emme, olemme Jumalan valtakunnassa tai emme, olemme vanhurskautettuja tai emme, olemme saaneet syntimme anteeksi tai emme, olemme pyhitettyjä tai emme, olemme uudestisyntyneitä tai emme, olemme valossa tai pimeydessä, olemme karman lain alaisia tai emme. Tekomme ovat joko syntiä tai eivät ole. Kuoleman jälkeen - näin väitetään - menemme joko valoon tai pimeyteen, taivaaseen tai helvettiin. Edellisen väitetään olevan ikuista autuutta ja euforiaa - jälkimmäisen ikuista tuskaa.

Mustavalkoista ajattelua on myös pyhissä kirjoissamme. Esimerkiksi evankeliumien Jeesuksen mielenkiintoisimpia moraalineuvoja lienee käsky olla tekemättä pahalle vastarintaa. Meitä ehkä ihmetyttää, että pitäisikö esimerkiksi tämä käsky ottaa absoluuttisena kaikkia mahdollisia elämäntilanteita koskevana? Pyhä kirja sanoo, että ne, jotka toisia ihmisiä armahtavat - heidät armahdetaan. Entäs jos ihmisyksilö on sattumalta ateisti ja pyrkii kaikin tavoin armahtamaan toisia. Armahtaako Jumala hänetkin? Vai tarvitaanko siihen myös maaginen oppi verestä? Tuntuu, että olen evankeliumien Jeesuksen kanssa hyvin monesta asiasta samaa mieltä, mutta useat hänen opeistaan tuntuvat usein mustavalkoisilta. Tulee mieleen, että jos Jeesus olisi kuollut 10-20 vuotta vanhempana, olisiko hänen oppinsa pysynyt niin ehdottomana?

Ymmärrän kyllä, että esimerkiksi usealle kristitylle on henkilökohtaisesti hyvin tärkeää kokea olevansa pelastettu, saaneensa syntinsä anteeksi ja pääsevänsä kuolemansa jälkeen taivaaseen. Silti en oikein ole vakuuttunut, etteikö mustavalkoinen ajattelu henkisyydessä myös voisi johtaa henkistä etsijää harhaan. Uskon, että tällainen kaksijakoinen ajattelu tekee melkeinpä väkivaltaa todellisuuden rikkaalle runsaudelle ja moninaisuudelle.

Laitoin tähän lyhyeen tekstiini ehkä tavallista enemmän kysymysmerkkejä. Koen, että jokaisen ajattelukykyisen ihmisen on itse mietittävä nämä asiat läpi omalta kohdaltaan.