Viimeisen kerran (NOVELLI)

Viimeisen kerran


-Tulkaa. Mennään.
-Eikä.. Mä en halua sittenkään tulla mukaan! Te kiusaatte mua..
-Noniin. Ala tulla jo.
-Nyt tuli.. Toivottavasti saadaan...

Nuo sanat. Ne ovat vainonneet minua jo kuukauden ajan. Vasta nyt olen valmis sanomaan sanaakaan tästä. Muistan nuo sanat ensimmäisenä kun aamulla herään. Herään niiden kiihkeään äänensävyyn. Iltaisin nukahdan niiden tuudittamana.

Oli tavallinen syksyinen kouluaamu. Vettä satoi ja lehdet leijailivat maahan. Potkin lehtiä pois tieltäni kävellessäni tuttuun risteykseemme. Reppu painoi selässäni, tai siis lähinnä kirjat siellä painoivat. Kaivoin taskustani tupakan ja sytytin sen suojaten kädelläni sytkärin liekkiä sammumasta. Polttelin kävellessäni. Pia oli jo paikalla.

-Heitä yks.

Annoin vaitonaisena Pialle tupakan ja tumppasin samalla omani maahan.

-Miten menee?
-Ihan hyvin, mutta Eveliina ei halua lähteä.
-Kyllä me se vielä mukaan saadaan, usko mua.
-Niin kai..

Päästyämme kouluun saakka ryhmä tyttöjä ryntäsi meitä vastaan.

-Tea! Pia!
-Siis ette ikinä usko...
-Mira sai turpaan!
-Mitä?! Koska?
-Perjantai iltana, kun oltiin reissulla..
-Keneltä?
-No Mira haukku jotain tyttöjä horoiks ja ne hakkas sen.
-Koko koulu tietää siitä..
-Jaah.
-No ihan oikein sille. Tuu Pia, viedään takit lokeroihin.

Lähdimme kävelemään sisälle.

-Vähänkö kiinnostaa jos Mira on saanu turpaan, kokoajanhan se on sitä kaikilta kerjänny, Pia nurisi.
-Niinpä, vastasin vaitonaisena. Nyt se hokee mulle kokopäivän että vähänkö noloo kun kaikki tietää..., jatkoin.
-Mitä teillä on ekat tunnit? Pia kysyi.
-Enkkuu, entä teillä?
-Bilsa, jostain ravuista, Pia tuhahti.
-Kello soi, nähdään sitten koulun jälkeen tossa penkeillä! Huikkasin ja lähdin Englannin luokalle päin.

Kun pääsin luokan luo tunti oli jo alkanut. Koputin oveen. Sami avasi sen virnistäen.

-Anteeks ku oon myöhässä.
-Eikös me sovittu että tunti alkaa jo kymmentä yli? Opettaja tiukkasi.

En vastannut vaan istuin paikalleni Miran viereen.

-Moi, Mira tervehti heti.
-Moi vaan..., vastasin.
-Hyvä Tea, taas myöhässä! Edessämme istuva Henna naurahti.
-No en mä nyt voi tollasta muistaa, murahdin.

-Ja sitten sanakokeenne. Menivät yllättävän huonosti, luitteko te ollenkaan? Se on valitettavasti niin että lasken sanakokeiden keskiarvon ja se vaikuttaa Englannin numeroonne, Opettaja selitti.
Hän nosti pinosta ensimmäisen paperin ja luki nimen.
-Julia!
Tyttö jolla oli harmahtavat, olkamittaiset hiukset ja aina ärsyttävä virne naamalla käveli hakemaan kokeensa.
-Mika.
-Suvi.
-Nora.
-Jonas.
Hän jatkoi listaa kunnes tuli minun nimeni.
-Tea.
Istuin ihan edessä joten minun ei oli tarvinnut nousta ollenkaan paikaltani, mutta nousin silti.
-Ole hyvä, opettaja sanoi jatkoi kokeiden jakamista. Katsahdin paperiini valmiina näkemään siinä kahdeksikon tai vastaavan, koska kokeet olivat menneet huonosti. 10-, äh, mikä oli muka väärin? En ollut muistanut mitä "during" tarkoittaa.
-No? Mira kysyi heti kun istuiduin.
-Huono, vastasin.
-Eikä ole, et sä saa ikinä mistään huonoja.

Koulupäivä kului muuten ihan normaalisti. Englannin jälkeen meillä oli äidin kieltä ja kuvaamataitoa. Koulupäivän päätyttä sormet räikeän värisinä menin penkeille odottamaan Piaa.

-Tea, sä ajat mut kotiin! Aleksi huusi minulle jo kaukaa.
-Sori, mut oon kävellen ja meen Pialle, vastasin.
-No höh, Aleksi sanoi ja hyökkäsi leikillään kimppuuni.
-Joo, mäkin rakastan sua, hän sanoi ja roikkui minussa.
-Joo, joo. Pia tulee. Päästä jo irti, nauroin.
-Jahas, vai että tällästä, Tea, en ois kyllä susta uskonu, Pia sanoi tullessaan.
Ravistin Aleksin kimpustani ja lähdimme ulos.

Ulkona oli alkanut sataa. Ei mitään kaatosadetta vaan pientä tihkua. Juoksimme nopeasti Pialle tarkastamaan että kaikki olisi valmiina.

Lähdin Pialta kahdeksan aikaan. Ulkona satoi, mutta minun oli pakko käydä kotona ja hakea Eveliina ennenkuin lähtisimme.
Käveltyäni näin että joku oli jäänyt seisomaan tielle. Odottamaan jotakuta, tunnistin hahmon vasta päästyäni lähelle. Tiesin heti että hän odotti minua.
Tuijotin poikaa edessäni. Marco.
Tervehdimme ja jatkoimme matkaa hiljaisina.

-Meetkö kotiin? Marco kysyi viimein.
-Juu, meen, entä sä?
-Sinnepä sinne, Marco sanoi ja hymyili minulle ihanasti.
Kuljimme lopun matkaa hiljaa vilkuillen toisiamme, kunnes saavuimme risteykseen. Asuimme toistemme naapurissa, joten molemmat kääntyisivät samaan sunntaan mutta pysähdyimme silti.
-Tea..., Marco sanoi ja astui lähemmäs. Tunsin kylmiäväreitä selässäni.
-Ymm? Ymähdin tyhmänä.
-Mä tykkään susta tosi pajon, sä merkkaat paljon mulle, Marco sanoi ja silitti poskeani.
-Mä rakastan sua, huokasin ja suutelin poikaa hellästi.
Lähdimme käsikkäin kävelemään kotiin, hennon punan laskiessa poskiltani.
Kun tulimme perille Marco pysähtyi, katsoi minua silmiin ja kysyi.
-Ollaanhan me ikuisesti yhdessä, rakas?
-Tietenkin ollaan, sanoin suutelin häntä vielä kerran. Sitten irroittauduin hänestä ja avasin kotioveni.

Kotona oli pimeää, ei ketään vielä kotona. Hyvä niin, saisin aikaa ajatella asioita.
Oli tapahtunut jotain sellaista joka muutti kaiken. En ollutkaan enää yhtään varma siitä mihin olin ryhtymässä. Marco... Juuri äsken hän oli vetänyt minut pohjattomasta pimeydestä, nostanut minut pinnan yläpuolelle. Hän oli tehnyt elämästäni elämisen arvoista, tuonut jotain uutta, jota arvostaa. Uutta ja jännittävää. Kerrankin olin saanut mitä halusin, enkä voisi nyt niin vain hävittää ponnistelujani savuna ilmaan, juuri kun olin saanut niistä tuloksen. En voisi lähteä Pian ja Eveliinan kanssa, mutta en voisi pettää Piaakaan, niin kauan hän oli sitä odottanut. Pois pääsyä, sitä kautta mitä halusikin. Nyt vasta ymmärrän ettemme olleet tavallisia nuoria. Kuka muu odottaa kauan poispääsyä? Olimme mielisairaita, varmasti.
Puhelin soi, se oli Pia, pyysi hakemaan Eveliinan ja tulemaan. Epätoivoisena taivuin Pian tahtoon ja lähdin kävelemään Eveliinalle. Hämmästyksekseni Eveliina olikin lähdössä mukaamme. Kävelimme vaitonaisina Pialle, kävelimme viimeisen kerran kaksin. Toinen meistä viimeisen kerran sitä tietä.

Pia avasi meille oven ja tuli ulos melkein heti.
-Rahat? Eveliina kysyi.
-On, on, Pia murahti.
-Tulkaa. Mennään.
-Eikä.. Mä en halua sittenkään tulla mukaan! Te kiusaatte mua…
-Noniin. Ala tulla jo.
-Nyt tuli.. Toivottavasti saadaan...

Autossa haisi tupakka ja viina, mutta se ei haitannut. Ratissa oli joku noin 18-vuotias nuorukainen ja edessä hänen ystävänsä. Molemmat humalassa. Katselimme ikkunasta ulos, ehkä viimeisen kerran ikkunan läpi ulos. Kaksi meistä oli viimeisen kerran autossa. Nautimme musiikista jota kaksi meistä kuuli viimeistä kertaa. Vihdoin vauhti pysähtyi. Nuoret miehet yrittivät lirkutella meille jotain, mutta astuimme kaikki kolme ulos autosta. Kaksi meistä viimeisen kerran.

Kävelimme satamaan, oli taas alkanut sataa. Sataman lähellä oli korkea silta jolle suunnistimme. Ajatuksissamme pyöri tuhansia ajatuksia. Toisaalta halusimme, mutta toisaalta pelotti ja mietitytti. Mitä sen jälkeen tapahtuisi? Miten elämä jatkuisi täällä? Toisaalta joku muu jossain muualla olisi kiehtovaa ja jännittävää, mutta entä jos ei tapahtuisikaan mitään? Jos vain lakkaisi olemasta? Tiesimme että kaikille käy joskus niin, mutta tapahtuisiko täällä jotain sen arvoista että kannattaisi jäädä tänne ja elää?
Mietin Marcoa. Hän oli minulle juuri nyt syy elää, enkä haluaisi menettää häntä. Rakastin häntä.

-Mä teen sen nyt, muistakaa mut ja tulkaa perässä, yrittäkää edes, ootte mulle tärkeitä... Näiden sanojen aikana Pia oli noussut sillankaiteelle seisomaan ja vapisi itkusta mutta hänen kasvoillaan oli päättäväinen ilme.
-Tea.. Heitä mulle yks, hän pyysi epäröiden, yhä seisten ohuella kaiteella.

Sytytin tupakan ja annoin sen hänelle vakavana ja hiljaisena, kokoajan ajatellen etten pysty siihen. Pia nosti tupakan huulilleen, avasi ne ja veti tupakan savua sisäänsä. Näin kuinka mielihyvä virtasi häneen, itku ja tärinä lakkasivat. Pia puhalsi savun rauhallisesti ulos suunsa kautta ja haukkoi nautinnollisesti henkeä. Hetken kuluttua hän nosti tupakan uudestaan huulilleen ja veti henkeensä. Poltettuaan puolet tupakasta hän hymyili ja puhui.

-Heippa sitten..., hän pudottautui sillalta alas. Hän ei hypännyt, ei ponnistanut, vain käveli tyhjyyteen.

Seisomme hetken paikoillamme tyrmistyneinä kunnes syöksyimme Eveliinan kanssa kaiteen luo. Joen pinta lainehti, mutta hetken kuluttua mitään ei enää näkynyt. Pia oli mennyt eikä hän halunnut että häntä tultaisiin hakemaan. Minua itketti, olin järkyttynyt. En ollut uskonut että kukaan pystyisi siihen.

-Mennään mekin, mennään yhdessä, Eveliina sanoi ja katsoi minua itkuisin silmin.
-Ei, en mä voi... Ei onnistu, tuu mennään.. Jonnekin, pois täältä.
-Mä, meen, te halusitte mut mukaan enkä tullu turhan takia! Eveliina huusi.
Käännyin pois hänestä rauhoittuakseni.
-Mieti nyt, ei enää yhtään saarnaa vanhemmilta!

Se ratkaisi. Vanhemmat... Minun vanhempani, en todellakaan voisi tehdä tätä heille, eikä Eveliinakaan omilleen.
-Soitetaan ambulanssi, ehkä Tea voidaan vielä pelastaa! Huudahdin ja etsin puhelintani takin taskusta.
-Mitä vittua?! Eikä soiteta! Mä meen nyt, vitun petturi! Eveliina huusi ja hyppäsi. Hyppäsi syvyyteen, pimeyteen. Itkin hysteerisesti.

Heräsin seuraavan kerran kotona, äiti istui sänkyni laidalla.
-Mitä...?
-Kulta, ei mitään hätää, äitini sanoi vaikka itkikin samalla.
-Pia? Eveliina?
-He... menivät, äitini vastasi.
-Olit järkevä kun jäit tänne, hän jatkoi ja puristi kättäni.
-Mutta, mun parhaat kaverit...?
-Ohikulkija soitti ambulanssin nähtyään sinun pyörtyneen ja Eveliinan hypänneen. Mutta heitä ei silti saatu pelastettua. Eveliina hyppäsi lujaa, kuoli jo ilmassa, ilman tuskia.
-Entä Pia?
-Hän kuoli vasta vedessä, hän hukuttautui....
Aloin itkeä hiljaa. Nyt he olivat taivaassa, minun omat enkelini.