bipon kanssa on/off/on/off

Minulle kävi se perinteiset. Tapailin bipo II-diagnoosin omaavaa naista 5kk ajan, suhteen loppuvaiheilla naiselle iski paha masennuskausi ja hän ilmoittikin tekstarilla ettei voi tavata vähään aikaan ja yhteyttäkään ei voi oikein masennuksen takia pitää. Olin hädissäni, sillä suhteemme oli sujunut todella hyvin, lukuunottamatta viimeisen kahden viikon naisen väsymystä/tylsistymistä, mutta luulin että se johtui vain tuosta masennuksesta eikä suhteestamme. Voin toki olla väärässäkin.

Alkuun pidimme yhteyttä puhelimitse, sitten tekstiviestitse ja hiljalleen naisen viestit vähenivät. Hän kertoi jääneensä sairaslomalle työstäänkin, joten en aavistellut että suhteemme päättyisi vaikka emme enää joka ilta hyvää yötä toisillemme toivotelleetkaan. Sitten noin kahden kuukauden kuluttua tuosta (olin nähnyt naisen vain kerran hänen masennusilmoituksensa jälkeen) nainen lakkasi vastaamasta viesteihini. Sitten tuli jo luuria korvaan ja lyhyt viesti että "anna jo olla!". Olin surun murtama. Kaksi kuukautta myöhemmin sain naiselta iloisen puhelinsoiton, hän oli taas kunnossa ja oli tulossa luokseni yökylään jne. Harmikseni olin juuri tuona iltana työmatkalla ja sovimme että tapaamme kun tulen takaisin paikkakunnalle. Kun olin taas kotona laitoin naiselle viestiä, ei vastausta. Yritin soittaa, ei vastausta. Enkä hänestä enää tuon jälkeen ikinä mitään kuullut.

Kadun tuota työmatkaani varmaan lopun elämääni, sillä uskon että jos vain olisin ollut kotona tuona iltana kun nainen päätti ottaa yhteyttä, niin suhteemme olisi jatkunut entiseen tapaan. Vaikka tiedänkin tuon olevan vain pelkkää haavekuvitelmaa, niin se sattuu silti sillä kyseinen nainen on ollut ehkä tämän astisen elämäni suurin rakkaus.

Sama itselläni, tuntui, että tämä oli se suurin rakkaus. Mutta nyt mietin, että onko kaikki ollutkin valhetta vain. Koskaan ei mistään mielenterveysasioista puhuttu, mutta näin kyllä, että jotain lääkkeitä söi. Sanoi, että ovat näitä vitamiineja ym. Nyt jälkeenpäin miettinyt, että olikohan ne nyt kuitenkaan vitamiineja. Illalla otti pillerin ja nukahti samantien. Jos ei ottanut, oli tosi tuskainen ja valvoi koko yön. Ja ne sänkyhommatkaan eivät toimineet, sitä suunnattomasti ihmettelin. Että kyllä alle nelikymppisellä pitäisi mielenkiintoa ja vireyttä olla näihin hommiin. Syyksi sain sen, että ei ole oikein kokemusta. Mutta nyt epäilyttää sekin..

Kauhean kiukkuinen ja räjähdysaltis tuntui kaveri olevan. Kaikki oli päin peetä. Ihan joka asia. Sitten minut heitettiinkin pihalle. Hyvästi oli viimeinen sana. Kunnes taas otti yhteyttä, ei anteeksi pyyntöä ei mitään. Ei kysellyt minun kuulumisia sanoi vaan, että kaikki on edelleenkin päin peetä. Seuraavana päivänä laittoi viestin, että oon ihana rakas oma murmeli jonka kanssa haluaa olla nyt ja aina. Ja kertoili mitä oli tehnyt ja oli ollut kuulemma vähän viihteellä. Vastasin viestiin, että olin myös itse ollut vähän tuulettumassa. Tämän jälkeen tuli viestiä, että käy sinä vaan viihteellä... kunhan ei samaan paikkaan mennä. Hyvästi.

Ei tuo ole enää normaalia, eikä parisuhteessa/tutustumisvaiheessa noin käyttäydytä? Vai olenko pudonnut jostain kärryiltä? Sattuu vaan niin paljon.

Olen miettinyt myös, että saiko mies niin "puhuttua" minut ympäri. Näillä ihanilla sanoilla ja teoilla ja nyt olen jollain tavalla hänessä koukussa ja siitä pois pääseminen tuntuu ihan kamalalta. Vaikka nyt kohtelikin miten kohteli, niin... kaipaan.

Meitä bibo 2 diagnoosin omaavia on monenlaisia.
Itsellä ollut jokin aika sitten muutaman vuoden suhde juuri tuommoiseen on/off tyyppiin, ja hyvästi viestejä suhteen aikana tuli useita. Sitten hetken päästä olin taas ihana oma mussukka, mutta ikinä ei anteeksipyyntöä käytöksestään esittänyt.
Tässä suhteessa kuitenkin minulla oli diagnoosi bibo 2...
Minulla on monta vauhtijaksoa, ja masennusjaksoa elämässä ollut, ja osan vielä ilman lääkkeitä. Silti en ole ilkeä kenellekään.

Elämää olen jo melko pitkälti elänyt, ja elämässäni on myös pitkiä ihmissuhteita, ja sairauteni kanssa ollaan pystytty elämään.

Vauhtijaksoja on ollut, ja minulla niiden ongelmat keskittyvät rahan käyttöön, ei pettämiseen ,eikä alkoholiin. Vauhtijaksolla tasaavalla lääkituksellä on iso merkitys, ja sillä, että ei ruoki stressillä elämäänsä. Liika stressi saa sitten vauhtijakson päättymään masennukseen.

Masennusjakson aikana en ole sosiaalinen, mutta jotenkin ollaan niistäkin selvitty.

Minun kanssa pystyy kyllä elämään, koska hyväksyn sairauteni, ja näin vanhemiten yritän aina olla tietoinen, mikä vaihde on menossa.
Yritän olla läheisille rehellinen, ja en todellakaan käyttädy heitä kohtaan välinpitämättömästi.

Meitä on monenlaisia ihmisiä täällä tallaamassa, osalla jokin diagnoosi, ja osalla ei, ja he pitävät itseään täysipäisinä, ja silti käyttäytyvät huonosti toisia kohtaan.

Ihanko itse diagnosoit seurustelukumppanisi? Sinulle ei kuulu diagnosointi. Jos miehellä ei ko. diagnoosia ole, syyllistyt kunnianloukkaukseen sellaista tietoa levitellessäsi.

Täysin tervettä ja normaalia ihmistä ei ole olemassa. Eli jonkin diagnoosin omaava voi hyvinkin olla joissain asioissa hyvin paljon järkevämpi ja jopa toimintakykyisempi kuin nk. normaali ihminen. Eli turha etsiä ensimmäiseksi selitystä diagnoosista. Moni nk. terve ihminen käyttäytyy joissakin (tai monissa) asioissa täysin päättömästi.

Olet aikuinen ihminen, ja tunnet rajasi. Jos sinua ei hepun käytös miellytä, lopeta suhde. Nk. rakastuminen on joka tapauksessa psykoottinen tila, eli jokaisen rakastuneen kognitiiviset taidot ovat heikentyneet, tilannetta ei nähdä realistisesti.

Kun jättää elämästään mitä tahansa, josta koituu haittaa, saa tilalla jotain muuta, todennäköisesti parempaa. Samalla on itsekin kasvanut, kun on selvinnyt hankalasta tilanteesta omin avuin, ilman että olisi jäänyt siihen roikkumaan. Vaikka sanontahan kuuluu: parempi tuttu helvetti kuin tuntematon taivas.

Ihan itse olen diagnosit antanut, kyllä vaisto nyt jotain kertoo, että kaikki ei ole niin kuin pitää. Vaikka ihana ihminen onkin. Ei kenenkään tunne-elämä noin vaihtele, välillä on satalasissa ja 6 tunnin päästä sanotaan hyvästejä. Välillä haukutaan ja uhataan poliiseilla. Sitten ollaan taas mielin kielin. Minusta ei tuommoinen ole ainakaan normaalia?

Erilaisia diagnooseja on niin monenlaisia, ja niiden diagnosointi kuuluu ammattilaisille.
Itse pitää päättää mitä on valmis kestämään toisen taholta.

Bibopäänä rakastan kuitenkin syvästi, ja tunnen syvästi. Silti saatan vetäytyä omiin oloihini, ja suren sitä, että en jaksa osoittaa tunteitani niinkuin ne oikeasti ovat.
Vaihdikkaana hetkenä sitten tunteitakin sitten osoitellaan välillä jopa liikaakin.

Tämä kaikki vaatii kumppanin kanssa keskustelua sairaudesta, ja sen aiheuttamista mielialan muutoksista. Silloin suhteella on mahdollisuuksia onnistua.

Moni kuitenkin viilettää elämänsä läpi miten itselle on sopivaa, eikä ajattele kovin paljon muita, ja tässä tarkoitan myös ns. terveitä ihmisiä. Monelle käyttäytymiselle löytyisi varmaan diagnoosikin, mutta silti se ei poista sitä tosi asiaa, että itse pitää päättää mitä sietää toisen tahdolta, oli diagnoosi tai ei..

Rakastumisen tila on oma hullaantumisen tila, ja se kestää aikansa, ja sen jälkeen tulee rakkaus, jota tuntee tai ei.
Minä bibona rakastan tälläkin hetkellä syvästi seurustelu kumppaniani, ja hän ymmärtää taas minua minuna itsenä, eli en ole unelmakumppani, koska minulla on ongelmia, mutta silti rakastaa.

Omat kokemukseni maanis-depressiivisestä naisesta (sain virallisen diagnoosin suhteemme aikana, mutta kertoi kyllä jo ihan alkumetreillä että hänellä todennäköisesti jotain mielenterveysongelmia on ja että on vähän tunteella elävää tyyppiä) eivät ihan noin nopeita mielialanvaihteluita ole olleet kuin mitä tässä ketjussa tuntuu muiden kokemukset olleen.

"Minun naiseni" syöksyi suhteeseemme hyvin nopeasti, "minä rakastan sinua" -lause tuli hänen huuliltaan jo toisella kerralla kun olimme sängyssä. Ensimmäisen kuukauden ajan hän oli kuin lumottu. Onneksi itse olen ehkä hieman liinkin perinteinen "jäyhä" ja rauhallinen suomalainen mies, joten toimin suhteessamme aika hyvänä jarruna. Suhdettamme kesti 2 vuotta, josta asuimme yhdessä hieman yli vuoden.

Suhteen aikana hänellä oli useita hiljaisia kausia, mutta myös muutamia kovia menokausiakin. Ei niissä minusta mitään outoa olleet, sillä ikää meillä molemmilla oli tuolloin vain vähän reilut parikymmentä. Jokunen pikku riita hänen viihteellä käymisestään tai kotiin jumiutumisesta kyllä saatiin kyllä aikaiseksi, mutta ne nyt menivät minusta ihan normaaliin suhteessa elämisen puitteisiin.

Olinkin sitten hyvin yllättynyt eräänä päivänä kun tulin yliopistolta kotiin. Hän oli pakannut laukkunsa ja kerännyt kaikki vaatteensa ja ilmoitti että muuttaa sisarensa luo koska suhteemme ei toimi. Ja niin hän myös tekikin. Sain kuitenkin hänet maaniteltua palaamaan yhteiseen kotiimme, mutta sitä onnea kesti vain seuraavaan masennuskauteen jolloin hän taas lähti, nyt oli vain lappu jääkaapinovessa. En kyennyt ymmärtämään mikä hänet ajoi pois, mutta niin hölmö en enää ollut että hänet toistamiseen olisin käynyt siskonsa luota takaisin hakemassa. Juttelemassa kyllä siellä kävin eikä hän mitään oikeaa syytä osannut sanoa, sanoi vain että masentaa eikä suhteemme toimi, mitään tarkempaa hän ei osannut eritellä kuin vain tuon että "suhteemme ei toimi" tai että "ahdistaa, minulla on paha olla, haluan jonnekin muualle, pois".

Muutaman kuukauden kuluttua muutin pois asunnosta pienempään ja jotenkin hän oli saanut sen tietoonsa ja tulikin laukkunsa kanssa ovelleni muuttopäivänä ja sanoi että "eikö voitaisi vielä yrittää". Sanoin että voidaan, mutta uudessa yksiössäni jonka olin jo ehtinyt vuokrata. Siellä hän viihtyi muutaman viikon, kunnes alkoi iltaisin itkeä että on paha olo, ei saanut nukuttua ja sen jälkeen hän taas palasi siskonsa luo. Tuon jälkeen hän ei enää ikinä asunut kanssani, mutta kävi vielä muutaman päivän visiiteillä ennen kuin nekin loppuivat. Rakastin häntä ja hän minua, mutta jotenkin suhteemme vain valui läpi sormieni kun toinen osapuoli niin helposti aina poistui elämästäni. Tiesin kyllä jo ensimmäisen poismuuton jälkeen ettei tuon naisen kanssa ehkä sittenkään ikinä saisi tasaista parisuhdetta aikaiseksi, mutta ei se rakkaus aina niin yksiselitteinen asia ole että sitä järjellä ajattelisi vaan tunne se on joka vie. Ilmeisesti myös hänenkin vaihtuvat tunteensa häntä veivät milloin luokseni, milloin taas siskonsa luo.

Jotenkin kuulostaa ihan liian tutulta. Kun lukisi omakirjoittamaa tarinaa omasta parisuhteesta, kun näitä lukee.