Et nähnyt minua ja poikaasi eilen Isänpäivänä. Et tule näkemään meitä myöskään jouluna. Etkä ensi vuonna. Et tule kuulemaan meistä mitään, vaikka kuinka soitat ja lähetät viestejä.
Mitä sitten teimme eilen ja mitä teemme ensi vuonna? Se ei kuulu sinulle, anoppi.
Ei Isänpäivänä eikä muina päivinä.
elämämmeilmanteitä
39
197
Vastaukset
Hei elämämmeilmanteitä.
Kirjoitit nimettömän kirjeen anopille, jossa ilmaisit, ettet tahdo olla tekemisissä. Arvaan, että ennen tätä isänpäivää on teidän perheessäänne tapahtunut varmasti paljon kaikenlaista. Tarinaanne en tiedä, mutta nyt siihen vaikuttaa tulleen iso pettymys.
Käsitinkö oikein, että teillä on lapsi, siis lapsenlapsi. Kannustan teitä miettimään vaihtoehtoja, että lapsenlapsi saisi kuitenkin olla isovanhempiinsa yhteydessä, vaikka aikuisilla olisikin kipeitä tilanteita. Lapsenlapsi harvoin itse voi luoda kontaktia isovanhempiinsa, vaan se on lapsen vanhempien tehtävä. Lapselle on tärkeä oppia tuntemaan juurensa. Se, että lapsen kontakti isovanhempiin mahdollistuu, ei tarkoita, että mahdolliset ikävät tapahtuneet asiat poispyyhkäistään tai mitätöidään.
Toivottavasti voitte kuitenkin jonain päivänä käsitellä menneet, pyytää anteeksi, antaa anteeksi ja antaa yhteyden jatkua, edes hauraana lankana. Tarvittaessa asian käsittelelmiseen voi myös hakea keskusteluapua. Myös diakoniatyöntekijän kanssa voi käydä elämänsä pettymyksiä ja vaiheita läpi.
Diakoni Merja.- pysymmepoissa
Kiitos kommentistasi Diakoni Merja, mutta meillä ei ole lapsia. Kun puhuin pojasta tänä maanantaipäivänä, aamuna Isänpäivän jälkeen, puhuin anopin pojasta eli omasta miehestäni.
Hänellä on isä ja äiti, jotka eivät ole koskaan tukeneet häntä millään tavalla, eivät ole kiittäneet, eivät ole tukeneet.
Kun poikansa sai hyviä numeroita peruskoulussa, ei häntä kiitetty todistuksesta. Sanottiin vain, että veljesi pärjäsi paremmin. Kun poikansa pääsi korkeakouluun, eivät he tulleet koulun valmistujaisjuhlaan, eivätkä kutsuneet meitä kahville heille. Mutta kun mieheni sisko ja veli valmistuivat, oli juhlat. Kun poikansa eteni urallaan, teki uskaliaitakin muutoksia, täydensi tutkintoaan, kertoi miten työkaverit kehuivat, eivät he onnitelleet tästäkään, vaikka heille tästä kerrottiinkin.
He ovat aina pyrkineet viemään ilon mieheni elämästä, pienistä ja isoista onnistumisista. He ovat aina pyrkineet pilaamaan tämän saavutukset, koska he ovat saaneet tietää niistä.
Eivät he välitä miehestäni, pojastaan. Mutta he haluavat kuitenkin tietää, mitä hän tekee, vaikka eivät oikeasti ole kiinnostuneita tästä. He haluavat tietoa edelleen vain siksi, jotta voivat pilata sen jollain lailla, ei onnitellakseen, vaan pilatakseen mieheni päivän.
Koska tieto on heille niin tärkeää, siksi teimme päätöksen, että emme kerro heille enää yhtään mitään. Emme vastaa, koska kesälläkin saimme taas loukkaavan viestin heiltä. Emme tule tapaamaan heitä enää. On kulunut 6 kk tästä päätöksestä, ja viime vuosia takaisinpäin miettine, meidän olisi pitänyt tehdä tämä jo kauan sitten.
En muista tästä vuodesta yhtään positiivista sanaa ja elettä anopilta, joka olisi ollut pyyteetön, rehellinen ja luotettava.
Eilinen Isänpäivä oli meillä kuin muukin sunnuntai, anopille ja apelle se oli, kuten aina, suuri perhekokoontuminen, jonne halusivat kaikki lapsensa, mutta me pysyimme poissa emmekä vastanneet kutsuun, koska tämä suhde tulehduttaa ja tukehduttaa välit. - voimialapsille
Luulen, että mieheni on siksi tehnyt niin paljon töitä opintojen ja uransa eteen, koska hän on tiedostamattaan halunnut antaa äidille ja isälleen näkyvää ylpeyden aihetta. On valvonut öitä jotta sai aikaa lukea lisää. Mikään ei ole kuitenkaan riittänyt vanhemmilleen. Ei useampi ammattitutkinto, ei hyvät arvostelut.
Millä muulla lapsi ja aikuistuva nuori voi omaa arvoaan vanhemmillaan todistaa kuin näillä?
Tai oikeammin, miksi lapsen pitäisi tehdä jotain, että ansaitsee vanhempiensa arvostuksen? Eikö se arvostus ja tuki pitäisi tulla automaattisesti, kun 2 ihmistä päättää tehdä lapsen, että he ilman muuta rakastavat kaikkia lapsiaan tasapuolisesti ja luovat hyvän pohjan näille?
Koti ei kuitenkaan ollut hänelle eikä ole nykyäänkään monelle muullekaan lapselle se turvapaikka, vaan jotain ihan muuta, Se voima on sitten kanavoitunut "kodin" ulkopuolelle.
Koti. Äiti. Isä. Nämä ovat ne ydinasiat, joihin lapsen pitäisi voida luottaa. Täytyisi voida luottaa. Mistä sitten voimaa, jos näistä ei apua ole? Lapsesta itsestään. - voimialapsille2
Tai aluksi, kyseessä on ollut keino päästä pois kotoa.
- jeesus_ja_sinä
Kerropas, diakoni Merja, miten käsitellään menneet? Siinä tapauksessa, että tuo oli kiertoilmaisu aiheelle "annetaan synnit anteeksi", niin älä vaivaudu.
Vastaa sitten tähän: Mitä sellaista sinulle voi tehdä, että et enää käsittele menneitä? jeesus_ja_sinä kirjoitti:
Kerropas, diakoni Merja, miten käsitellään menneet? Siinä tapauksessa, että tuo oli kiertoilmaisu aiheelle "annetaan synnit anteeksi", niin älä vaivaudu.
Vastaa sitten tähän: Mitä sellaista sinulle voi tehdä, että et enää käsittele menneitä?Hei jeesus_ja_sinä
Kysyt oleellista ja tärkeää asiaa. Miten päästä sinuiksi oman historiansa kanssa? Niiden asioiden, jotka ovat kipeitä ja vaikeita?
Yhtä ainutta oikeaa vastausta tähänkään tietenkään ei ole.
Ajattelen kuitenkin, että eräs ihmisen elämäntehtävistä on oppia (huom. oppia, se ei tule itsestään) hyväksymään oma elämänsä. Niin kauan kuin välttelee ja pakenee kipeitä asioita, ne pitävät tavallaan otteessaan. Sen sijaan jos ihminen pyrkii kasvattamaan omaa avoimuuttaan, rohkeuttaan ja itseluottamustaan, hän pystyy katsomaan kipeitä asioita silmiin, kokemaan ensin niihin liittyvät negatiiviset tunteet kuten vaikkapa vihan tai pettymyksen, ja sitten, oman prosessinsa kautta päästämään irti, antamaan anteeksi ja hyväksymään ne osaksi elämänsä, raidoiksi elämänsä 'riepumattoon'. Kun asia on prosessoitu, surtu yms, alkavat viimein mielen voimavarat luoda uudelleenrakentumista. Tällöin vanhat asiat muuttuvat kaukaisemmiksi ja ne etääntyvät, eivätkä enää pidä otteessaan. Niistä päästetään irti. Jos asiat ovat kovin kipeitä, usein voidaan tarvita terapeuttia tai muuta ulkopuolista keskusteluapua. Myös seurakunnan papit ja diakoniatyöntekijät voivat tarjota tällaista keskustelumahdollisuutta.
Merja, diakoni- Latolöytö
pysymmepoissa kirjoitti:
Kiitos kommentistasi Diakoni Merja, mutta meillä ei ole lapsia. Kun puhuin pojasta tänä maanantaipäivänä, aamuna Isänpäivän jälkeen, puhuin anopin pojasta eli omasta miehestäni.
Hänellä on isä ja äiti, jotka eivät ole koskaan tukeneet häntä millään tavalla, eivät ole kiittäneet, eivät ole tukeneet.
Kun poikansa sai hyviä numeroita peruskoulussa, ei häntä kiitetty todistuksesta. Sanottiin vain, että veljesi pärjäsi paremmin. Kun poikansa pääsi korkeakouluun, eivät he tulleet koulun valmistujaisjuhlaan, eivätkä kutsuneet meitä kahville heille. Mutta kun mieheni sisko ja veli valmistuivat, oli juhlat. Kun poikansa eteni urallaan, teki uskaliaitakin muutoksia, täydensi tutkintoaan, kertoi miten työkaverit kehuivat, eivät he onnitelleet tästäkään, vaikka heille tästä kerrottiinkin.
He ovat aina pyrkineet viemään ilon mieheni elämästä, pienistä ja isoista onnistumisista. He ovat aina pyrkineet pilaamaan tämän saavutukset, koska he ovat saaneet tietää niistä.
Eivät he välitä miehestäni, pojastaan. Mutta he haluavat kuitenkin tietää, mitä hän tekee, vaikka eivät oikeasti ole kiinnostuneita tästä. He haluavat tietoa edelleen vain siksi, jotta voivat pilata sen jollain lailla, ei onnitellakseen, vaan pilatakseen mieheni päivän.
Koska tieto on heille niin tärkeää, siksi teimme päätöksen, että emme kerro heille enää yhtään mitään. Emme vastaa, koska kesälläkin saimme taas loukkaavan viestin heiltä. Emme tule tapaamaan heitä enää. On kulunut 6 kk tästä päätöksestä, ja viime vuosia takaisinpäin miettine, meidän olisi pitänyt tehdä tämä jo kauan sitten.
En muista tästä vuodesta yhtään positiivista sanaa ja elettä anopilta, joka olisi ollut pyyteetön, rehellinen ja luotettava.
Eilinen Isänpäivä oli meillä kuin muukin sunnuntai, anopille ja apelle se oli, kuten aina, suuri perhekokoontuminen, jonne halusivat kaikki lapsensa, mutta me pysyimme poissa emmekä vastanneet kutsuun, koska tämä suhde tulehduttaa ja tukehduttaa välit.Jospa miehesi on Anoppisi syrjähyppy,ei siinä autä Diakonit eikä ylipään sä mikään.Appi ukko on käskenny olla akkasa turpa kiinni koko pojasta,asia oli loppuun käsitelty ennen kuin te käsittelitte.Tunnen just samanlaisen tapauksen jossa syrjitty poika hommasi tieteelliset näytöt ilman perheen lupaa.
- Kaikella.tarkoitus
Se mitä kerroit on todella surullista ja ymmärrän ikävän päätöksenne olla pois anopin ja apen elämästä. Kun aika kuluu, on teillä itsellännekin mahdollisesti lapsia. Antakaa, yrittäkää antaa anteeksi, vaikka olisi vaikeaa unohtaa kokemanne rakkaudettomuus. Aika tekee tehtävänsä. Toivottavasti miehesi kanssa perustat perheen jossa rakkaus, ilo ja toisista välittäminen ovat aina läsnä ja miehesi antaa arvoa omille lapsilleen joita teillä mahdollisesti vielä tulee olemaan. Rakasta sinä häntä kaikella rakkaudella ehjäksi, älä ala tuomariksi heille jotka ei tilannettanne ymmärrä. Tehkää perheestänne onnellinen rakkauden täyttämä perhe, sitä tarvitsette.
- Kunnioita.lapsiasi
Minä aina ajattelen tällaisessa paikassa, että miksi itseään täynnä oleville ihmisille pitäisi "antaa anteeksi" vain siitä syystä, että he ovat biologiset vanhemmat? Välit voivat katketa ihan aidoista syistä, ei siinä aina ole kysymys pelkästään lapsen kiittämättömyydestä.
Vanhemmuus ei jalosta ketään. Monesti voi huomata, että ihmiset purkavat turhautumisensa lapsiinsa, jotka ovat heistä riippuvaiset. Isossa lapsilaumassa yksi lapsista ehkä tuntee jäävänsä aina sivuun, eikä tunne ole pelkästään sisarkateutta. Hän kokee, ettei ole hyväksytty. Jos lapsen itsetuntoa ei ole saatu nujerrettua, on hänelle hyväksi päästä pois ahdistavasta ilmapiiristä.
Onneksi tämä poika on löytänyt elämänkumppanin ja voi katsoa eteenpäin. Hän ei ole jäänyt yksin.
- nevomattaparas
aina on joku neuvomassa vaikka tässähän tuli oikea selitys perusteluineen.. noin minäkin toimisin kuin aloittaja.. jos olisi tuollaiset kokemukset. Vaikeaa varmaan unohtaa ja olla tuomitsematta jos näin on käynyt kuten kerrottiin. Anteeksianto ottaa varmasti aikaa.
- elämämmeilmanteitä
Olen aloittaja. On keskusteltu tämä asia miehen kanssa niin puhki kuin 2 ihmistä voi tämän puhki keskustella. Me ei enää päästä tässä eteenpäin, koska keskusteluista puuttuu 2 muuta osapuolta, miehen vanhemmat, ja tuntuu yhä vakavammin, että heidän mielestä mitään ongelmaa ei ole koskaan ollutkaan.
Mies on jo vuosia ennen minua koettanut saada äidiltään jotain reaktiota, jotain vastinetta, että tämä tunnustaisi, että ne asiat, mitä mies muistaa lapsuudestaan sanottaisiin ääneen, mutta äiti on sanonut: en muista tuollaista, ei tuota ole tapahtunut, tai sitten menee ihan sanattomaksi. Voi mennä kuukausia, ja miehen äiti ja isä on vaan hiljaa, odottavat, että tällä hiljaiselolla - ei viestiä, ei soittoja, ei kutsua kylään - kaikki paha olo vaan pyyhkiytyy pois, ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. On annettu heidän olla hiljaa, rauhassa, ei olla myöskään viestitelty, aina odottaen, että nyt tilanne korjaantuu. Jossain vaiheessa sitten on palattu takaisin päiväjärjestykseen ja joku osapuolista on taas alkanut soitella. Mitä on sanottu ennen hiljaisuutta, mikä johti siihen, siihen ei ole enää sillä vierailukerralla palattu. Riitaa ei ole ratkaistu.
Mies on selvitellyt tätä yli 40 vuotta, toistanut tätä samaa kuvioita jo vuosia, minä tulin puolivälissä matkaa mukaan. Jokaisessa perheessä ja suvussa on omat ongelmansa, ei kenenkään lapsuus ole vaan ihanuutta, mutta niistä nurjista puolista täytyisi voida puhua avoimesti.
On oltu mukana miehen vanhempien arjessa ja monissa isänpäivän, äitienpäivän ja joulun juhlissa, mutta kun puhe on kääntynyt miehen lapsuuteen, niin on muisteltu vain niitä hienoja hetkiä, hauskoja hetkiä, kommelluksia. Pimentoon on jäänyt ne hetket, joita ei ole talletettu valokuviin, joissa lapsi ei ole hymyillyt. Mies muistaa nekin hetket, mitä vanhempansa eivät halua muistaa, torjunnan.
Ennen Isänpäivää oli taas useamman kuukauden hiljaisuus. Viestejä ja soittoja alkoi tulla parisen viikkoa ennen tuota päivää, ja meistä alkoi tuntua siltä, että taas ongelmat on sysätty syrjään. Isänpäivää ei ole tehty siihen, että sinä päivänä vatvottaisiin vanhoja ongelmia. Ei voitu mennä. Haluttiin lopettaa se teeskentely, jota mies on saanut kestää jo ihan liian kauan.
Koskaan ei ole hyvä päivä saada heiltä selvitystä, jos he eivät sitä itse ehdota. Mies on sitä ehdottanut useasti, mutta se on torjuttu yhtä useasti. Meillä ei ole miehen kanssa enää muuta vaihtoehtoa kuin rakentaa omaa elämää ilman teitä.
- samassa-veneesä
Et voi muuttaa toista. Vain omiin asenteisiinne voitte vaikuttaa. Minua on auttanut kovasti ulkopuoliselle ihmiselle puhuminen, siinä usein isoilta möykyiltä tuntuvat asiat menettävät merkitystään ja pienenevät. Tuulettaisiko se teidänkin ajatuksianne? Olen ollut kovasti samanlaisessa tilanteessa ja ymmärrän tunteenne hyvin. Ja tunteet ovat aina sallittuja ja oikeita. Tavallaan tuntuu, että olette molemmat haavoilla(mies lapsuuden kotinsa ja sinä miehen pahan olon takia; kenties sinuakaan ei oikein hyväksytä?) ja keräätte negatiivista faktaa entisen päälle.
- elämämmeilmanteitä
Kiitos paljon "Samassa Veneessä". Olet oikeassa, olemme molemmat haavoilla. Ulkopuoliselle puhuminen auttaisi, mutta en ole esim. vanhemmilleni kertonut tästä jutusta kuin vasta tämän kesän lopulla ja silloinkin pintapuolisesti. Olen vain kertonut, että emme mene tänä vuonna miehen vanhempien luona, ja voi mennä kauemminkin. Lapsuudestaankin vain sen, että mies on joutunut luopumaan aika paljosta, jotta sisaruksensa saivat enemmän.
Olen kertonut tämän ihan siltä varalta, jos anopilta tulee soitto heille, kun eivät saa meitä 2 kiinni. Vanhempieni pitää osata varautua, jos heiltä aletaan tivata jotain meidän asioista.
Olen tietoisesti halunnut pitää vanhempani ulkona tästä negatiivisuuden ringistä.
Tässä on itse vuosien aikana joutunut tekemään varasuunnitelmia pyhien varalle, ja arkisin, kun olemme ehdottaneet miehen vanhemmille, että voisimme tulla kylään silloin ja silloin la tai su, (kun meille on sanottu, että tännekin voi tulla.) Silti on melkein joka kerta sanottu, että juuri tuo kerta ei käy, käykö viikon päästä keskiviikkona? Molemmat käymme tässä töissä ja on tuntunut, että meitä vain heitellään ja meillä leikitellään, ja meidän pitää tyytyä rippeisiin.
Negatiivisuus on välillä saanut vahvan otteen meidän parisuhteessa, kun miehen vanhempien tekemisiä on puntaroitu kotona ja se paha olo on tarttunut meihinkin. Anoppilassa on istuttu sillä varauksella, ettei nyt uskalleta sanoa mitään....
Meidät hyväksytään anoppilassa, jos vain teemme ne työt, mitä meiltä odotetaan. Emme ole siellä vain juttuseuraa, meistä pitää olla heille jotain hyötyä. Meille valitellaan miehen sukulaisten sanoista ja teoista, (me itse tulemme näiden haukuttujen kanssa toimeen ihan hyvin....)
Tätä voisi jatkaa ja jatkaa....
- kassuliini
Hyvin moni aikuinen on kokenut saman minkä miehesi eikä ole voinut unohtaa.
Tuota tapahtumasarjaa - lapsi joutuu elämään ilman hänelle kuuluvia tunteita koska vanhemmat eivät hänelle niitä suo ja aikuistuttuaan hän karttaa ja palaa vanhempien luo aina vain uudelleen - kutsutaan tunneperinnön hakemiseksi.
Miehesi on loukkaantunut, ottaa etäisyyttä ja jää odottamaan isän ja äidin yhteydenottoa. No, he ottavat, te menette vierailulle, mutta vanhemmat ovat kuin ei mitään eivätkä korjaa tilannetta. Miehesi loukkaantuu jälleen, ja taas seuraa välimatkan otto. Sama kuvio toistuu.
Miehesi siis tuntee jääneensä paljosta paitsi ja hän palaa vanhempien luo että saisi mitä vanhemmat ovat hänelle velkaa. Tämä on ymmärrettävää ja inhimillistä.
Mitään ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Vanhemmat eivät ymmärrä mitään koska muistavat lapsuusajan toisin tai eivät halua muistaa.
Tilanne on miehesi kannalta hyvin traaginen. Hän on jäänyt lapsuuden jäljiltä nälkäiseksi. Häntä ei ole lapsena ruokittu rakkaudella ja hän tuntee yhä tuota nälkää ja käy vanhempien luona jotta nämä ehkä NYT ruokkisivat hänet tai ainakin pyytäisivät anteeksi. Mutta sitä ei tapahdu.
Ehkä lapsuudessa tapahtui jotakin ja miehestäsi tehtiin syntipukki kun ikävä tapahtuma linkitettiin pikkupoikaan ja näin poikaan kohdistettiin hyljeksintää. Ehkä isä epäilee onko poika hänen? Tällaistakin tiedän tapahtuneen ja lapsi on saanut tuntea sen nahoissaan. Nämä vain esimerkkeinä huom.
Parasta kaiketi olisi jos miehesi kykenisi toteamaan että näin on nyt käynyt eikä korjausta tule. Unohtaa ei tarvitse eikä pidä koska tapahtuneet asiat ovat osa hänen historiaansa. Sensijaan lapsenomainen loukkaantuminen ja selvityksen ja anteeksipyynnön odottaminen on turhaa.
Aikuiseksi kasvaminen henkisellä tasolla on meille itsekullekin hyvin, hyvin vaikeaa mutta se kannattaa tehdä!- elämämmeilmanteitä
Kassuliini, hienosti kirjoitettu vaikeasta aiheesta. Autat avaamaan tätä tilannetta paljonkin. Huah, aivan kuin meidän elämästä. Täytyy etsiä lisätietoa tuosta tunneperinnön hakemisesta...
Miehen lapsuudessa On tapahtunut jotain, niin pienestä kuin vain voi kaikki alkaa. Synnytys oli rankka, ja toipuminen kesti pienellä vauvalla viikkoja. Ehkä äitinsä ei toipunut tästä, ehkä masentui, väsyi sairaalakäynteihin ja ylimääräiseen työhön kotona, ja siksi alkoi hylkiä tätä. Silloin ei tainnut olla apua tarjolla nuorille äideille. Kaikki taisi olla uutta.
Ehkä äitinsä yhdisti kokemansa elämän kivun ja vaivan tuohon pieneen. Tai ehkä tämä kaikki alkoi jo vuosia ennen mieheni syntymää, äitinsä mielestä hänellä on ollut rankka elämä. (Olen pohtinut näitä asioita jo vuosia, enkä tiedä ratkaisua.)
Mieheni kertoi, että äitinsä oli omassa sisaruskatraassaan ollut se, jolle oli äidin sanojen mukaan laitettu kaikki vastuu ja äitinsä mielestä muut pääsivät paljon helpommalla. En tiedä onko totta, koska minulle ei tulee pahaa oloa, kun juttelen miehen äidin sisarusten kanssa. Mieheni vanhempien kanssa tällainen paha olo on aina läsnä.
Nyt mieheni äiti ei tule toimeen sisarustensa kanssa, haukkuu heitä selkänsä takana meille ja jatkaa täysin samaa käytösmallia omissa lapsissaan. Ehkä meitäkin haukutaan siellä anoppilassa paraikaa, kun emme tulleet käymään viime isänpäivänä, mutta sille emme ole koskaan voineet mitään....
Ehkä tähän kaikkeen tulee vielä parannus, ehkä etäisyyden ottaminen on se ainoa ratkaisu. Täytyy etsiä alan kirjoista vastauksia...
Kiitos kaikille vastanneille... - Priitu
Tuo tunneperinnön hakeminen on todellinen ilmiö. Tiedän omasta kokemuksesta, että se pitää vain katkaista. Se ei ole helppoa, siihen voi mennä vuosiakin, mutta sen voi tehdä. Se nälkä ei katoa kokonaan koskaan, mutta se hiipuu kun sitä ei ruoki yhteydenotoilla ja vierailuilla.
Itsekin toivoin yli 30 vuotta että olisin kelvannut vanhemmilleni. Sisarukseni kelpasivat, minä en. Isäni selvästi epäilee etten ole hänen, on aina epäillyt. Sanoi minulle jo silloin kun olin alle kouluikäinen, ettei minun pitäisi olla olemassa. Yläasteella ollessani hän sanoi avoimesti toivovansa että joku tappaisi minut. Näitä ei siis sanottu missään lapsen ja vanhemman välisessä riitatilanteessa.
Kalastelin hyviä numeroita, hain (ja pääsin) erikoislukioon minne piti olla hyvä keskiarvo ja taiteellista lahjakkuutta, menin yliopistoon ainoana lapsista. Silti sisarukseni ovat tehneet aina kaiken paremmin ja ovat ansainneet kiitosta, minä en. Vasta päälle kolmekymppisenä lakkasin yrittämästä. Sisäistin, että vaikka nämä ihmiset ovat biologisesti vanhempiani, he eivät ansaitse sitä että kutsuisin heitä äidiksi ja isäksi, koska he eivät ole henkisellä tasolla sitä koskaan minulle olleet.
Katkaisin yhteyden. Vanhempani retostelevat kyllä sukulaisille ja tutuilleen minun ja puolisoni tekemisillä jos he pystyvät kiillottamaan sillä omaa kilpeään (esim. isäni paukutteli henkseleitä työkavereilleen ja sukulaisille kun pääsin yliopistoon mutta minulle hän sanoi että mitäs ihmeellistä tuossa on, nykyisin sinne pääsee kuka vaan jos haluaa). He haluaisivat myös meitä vierailulle, mutta vain siksi että naapurit ja tutut näkisivät miten hyviä vanhempia he ovat kun lapset käyvät kylässä. Emme käy.
He eivät ole sen arvoisia, että saisivat varastaa onnellisuudestani ja energiastani niin suuren osan. Tiedän että tämä kuulostaa kornilta, ja että se on helpommin sanottu kuin tehty. Mutta se on mahdollista, olen tehnyt sen. - elämämmeilmanteitä
Pitkä viesti, kiitos kun jaksatte lukea...
Kiitos Priitu kun tulit kirjoittamaan. Tuntuu kamalalta kuulla, että ihmiset voivat olla noin julmia omalla lapselleen kuin sinulle on oltu. Onneksi et uskonut heitä, etkä antanut periksi. Sinusta kasvoi vahva ihminen, joka pystyy mihin vaan.
Kaikki on niin totta mitä sanoit, Priitu. Tunnistan sanoistasi niin paljon sellaista joka sopii mieheni lapsuuteen, nuoruuteen ja aikuisuuteen.
Sana "nälkä" on valitettavan sopiva sana kuvaamaan tätä otetta mikä vanhemmillasi on tai oli sinuun. Heillä oli ote sinuun kunnes sinä päätit toisin. Yhteyden katkaisu omiin vanhempiin tai sisaruksiin ei ole koskaan helppoa, eikä se koskaan johdu vain joistakin yksittäisistä vääristä sanoista tai yksittäisestä, torjuvasta eleestä. Takana on vuosia kestänyt taistelu, jossa vahvempi koettaa nujertaa heikomman. Se, että tuo vahvempi on oma äiti tai isä, tekee asiasta paljon vakavamman. Mutta siitä heikommasta kasvaakin vuosien varrella vähitellen se vahvempi, jonka ei tarvitse nujertaa ja alistaa toista, ollakseen ihminen.
On kamala tunne, kun tajuaa haluavansa jotain, mutta samalla tietää, että ei tule koskaan sitä saavuttamaan. Minä todella haluaisin että mieheni saisi luotua yhteyden vanhempiinsa, olemme tehneet vuosien varrella paljon sen eteen, olemme antaneet monet loukkaukset mennä ohi.
Tiedän nyt, että eivät he näe eivätkä ole koskaan nähneet miestäni sellaisena kuin minä näen hänet.
On erittäin selvää, että mieheni äiti ja isä edelleen vihaavat vanhinta poikaansa. Mikään muu tunne-sana ei pysty kuvaamaan tätä tarpeeksi. Pe 6.11. ja la 7.11. "äitinsä" soitti monta kertaa miehelleni, mutta tämä ei vastannut. Sunnuntaina isänpäivänä soittoja ei enää tullut, eikä maanantaina, eikä tiistaina, eikä keskiviikkona....
7 päivää hiljaisuutta taas lisää, koska emme menneet Isänpäivänä. Jos olisin merkannut ylös jokaisen hiljaisen päivän, millä meitä on "rankaistu" , niin niitä olisi helposti satoja näiden 15 vuoden aikana.
Tuo mieheni vanhempien tuntema viha ja halveksunta on aina taustalla, eikä ole mitään mitä mieheni tai minä voisimme enää tehdä, ostaa tai missä asiassa vaan auttaa, joka poistaisi tuon tunteen.
Mikä minut on pelastanut tästä, etten vietä koko työpäivääni ja viikonlopun joka hetkeä ajattelemassa tätä, on että olen opettanut itseni laittamaan juuri tämän tunteen pieneen lokeroon.
En anna sen vallata koko elämääni, enkä anna sen vallata joka ainoaa hetkeä jokaisesta elämäni päivästä, kuten epäilen, että mieheni vanhemmat ovat tehneet. He eivät ole koskaan olleet tyytyväisiä tekemiinsä ratkaisuihin, eikä elämästä tullut sellaista kuin he halusivat.
Olen huomannut, että elämän pikku epäonnistumisista, virheistä ja ongelmista kasvaa uusia mahdollisuuksia. Se, miten ihminen ottaa vastaan nämä virheet ja elämän stressin aiheet ja miten niitä käsittelee muokkaa meitä. Jos teemme arjen pikkuongelmasta suuremman kuin se itse asiassa on, emme pysty myöhemmin kohtaamaan niitä oikein suuria ongelmia.
Kohtaamamme ihmiset, ovat ne sitten omat vanhempamme, omat lapsemme tai tuttavamme, tekevät meistä keitä olemme. Voimme päättää, keitä näistä kuuntelemme, ja miten paljon annamme oman itsemme, ja näiden muiden ihmisten vaikuttaa elämäämme. - vienoinen_hymy
Priitu kirjoitti:
Tuo tunneperinnön hakeminen on todellinen ilmiö. Tiedän omasta kokemuksesta, että se pitää vain katkaista. Se ei ole helppoa, siihen voi mennä vuosiakin, mutta sen voi tehdä. Se nälkä ei katoa kokonaan koskaan, mutta se hiipuu kun sitä ei ruoki yhteydenotoilla ja vierailuilla.
Itsekin toivoin yli 30 vuotta että olisin kelvannut vanhemmilleni. Sisarukseni kelpasivat, minä en. Isäni selvästi epäilee etten ole hänen, on aina epäillyt. Sanoi minulle jo silloin kun olin alle kouluikäinen, ettei minun pitäisi olla olemassa. Yläasteella ollessani hän sanoi avoimesti toivovansa että joku tappaisi minut. Näitä ei siis sanottu missään lapsen ja vanhemman välisessä riitatilanteessa.
Kalastelin hyviä numeroita, hain (ja pääsin) erikoislukioon minne piti olla hyvä keskiarvo ja taiteellista lahjakkuutta, menin yliopistoon ainoana lapsista. Silti sisarukseni ovat tehneet aina kaiken paremmin ja ovat ansainneet kiitosta, minä en. Vasta päälle kolmekymppisenä lakkasin yrittämästä. Sisäistin, että vaikka nämä ihmiset ovat biologisesti vanhempiani, he eivät ansaitse sitä että kutsuisin heitä äidiksi ja isäksi, koska he eivät ole henkisellä tasolla sitä koskaan minulle olleet.
Katkaisin yhteyden. Vanhempani retostelevat kyllä sukulaisille ja tutuilleen minun ja puolisoni tekemisillä jos he pystyvät kiillottamaan sillä omaa kilpeään (esim. isäni paukutteli henkseleitä työkavereilleen ja sukulaisille kun pääsin yliopistoon mutta minulle hän sanoi että mitäs ihmeellistä tuossa on, nykyisin sinne pääsee kuka vaan jos haluaa). He haluaisivat myös meitä vierailulle, mutta vain siksi että naapurit ja tutut näkisivät miten hyviä vanhempia he ovat kun lapset käyvät kylässä. Emme käy.
He eivät ole sen arvoisia, että saisivat varastaa onnellisuudestani ja energiastani niin suuren osan. Tiedän että tämä kuulostaa kornilta, ja että se on helpommin sanottu kuin tehty. Mutta se on mahdollista, olen tehnyt sen.Hyvin kirjoitit tunteista. Nämä vastaavat asiat tuosta ovat melkoisen yleisiä. Näistä asioista kun ei liiemmälti kehdata ja haluta puhua kun tutut saavat tietää ja kyllähän se häpeän tunne on päällimmäisenä siinäkin.
- GiselaMM
"On erittäin selvää, että mieheni äiti ja isä edelleen vihaavat vanhinta poikaansa. Mikään muu tunne-sana ei pysty kuvaamaan tätä tarpeeksi. Pe 6.11. ja la 7.11. "äitinsä" soitti monta kertaa miehelleni, mutta tämä ei vastannut. Sunnuntaina isänpäivänä soittoja ei enää tullut, eikä maanantaina, eikä tiistaina, eikä keskiviikkona....
7 päivää hiljaisuutta taas lisää, koska emme menneet Isänpäivänä. Jos olisin merkannut ylös jokaisen hiljaisen päivän, millä meitä on "rankaistu" , niin niitä olisi helposti satoja näiden 15 vuoden aikana."
No mutta ei kai se nyt mikään ihme ole, jos lakkasivat soittamasta, kun kerran teillä ei vastattu!!!!
Miten niin "rankaisevat" hiljaisuudella? Tehän ette halua näitä vanhempia tavata. Pitäisikö heidän sinun mielestäsi vain koko ajan yrittää ja yrittää ja te siinä koko ajan sitten torjuisitte? Mitä peliä se on?
Minkä mörön te olette tästä asiasta tehneet? Ei sillä, ettenkö asiaa ihan ymmärtäisikin enkä epäile todenperäisyyttä, mutta mitä te kaksi aikuista jo keski-ikäistä ihmistä tällä asialla itseänne piiskaatte? Koko aloituksesi oli ihan turha. Eihän ensinnäkään ne appivanhempasi varmastikaan täällä näitä juttuja lue, vaikka heille sanasi osoititkin. Ja toiseksi, mitä järkeä vatvoa tällaista asiaa, mistä kertomasi mukaan olette miehesi kanssa jo puhuneet vaikka kuinka kauan.
Onko nämä appivanhempasi teille sitten niin kovin tärkeitä? Miksi jättää mielenosoituksellisesti vastaamatta puhelimeen? Eikö voi vastata ja ilmoittaa vain, että ei, ei me tulla isänpäiville, on muuta menoa. Ja muuten puhua yhdentekevyyksiä. Ja sillä lailla päästä koko jutusta.
Miksi sinulle tai teille olisi niin tärkeätä, että he vain yrittäisivät ottaa yhteyttä teihin, vaikka te ette vastaisikaan? 7 päivää hiljaisuutta, voi hyvänen aika, sekö nyt on niin kauheata? Vastatkaa sitten heidän puheluihinsa, jos ette halua sitä "hiljaisuutta." Ei teidän tarvitse heille mitään erityistä kertoa omasta elämästänne, sanotte vain, että ei ole mitään kummempaa.
Varmasti sun miehellä on ollut vaikea lapsuus. Monet on kokeneet eriarvoisuutta lapsuudenkodeissaan ja monilla on huonot välit vanhempiinsa. Silti oma elämä on tärkeintä. Sun miehesi on voinut opiskella kuitenkin ja varmasti saanut vanhemmiltaan siihen mahdollisuuden. Ainahan vanhemmat paistattelevat lastensa saavutuksilla, vaikka eivät sitten niille lapsille itselleen sitä niin selvästi osoitakaan. Jos te ette näiden vanhempien kanssa tule toimeen, niin sitten ette, mutta eikö neljäkymppisenä pitäisi jo päästää näistä asioista irti?
Joku syyhän siihen täytyy olla, että miehesi on ollut eriarvoinen muihin nähden. Eikö hän ole koskaan voinut tuoda asiaa kunnolla esille ja kysyä, miksi näin on?
Älä nyt sinä ainakaan tee tästä itsellesi "elämäntehtävää." Suuntautukaa vaikka sinne sinun vanhempiisi ja sukuusi päin. Aika monet miespuoliset tekee näin ihan ilman mitään syytäkään, siis ovat enemmän tekemisissä vaimon vanhempien ja tämän sisarusten kanssa, kuin omiensa. Olen huomannut. Ehkä se vaan on niin, että naiset on sosiaalisempia ja pitävät enemmän yhteyttä omaisiinsa ja puolisot menevät tähän mukaan ihan huomaamattaan. Varsinkin kun tulee lapsia, niin ne vaimon vanhemmat on niitä ykkösisovanhempia, joiden luona enemmän käydään ja jotka enemmän on lastenlasten kanssa tekemisissä. Ei tietenkään kaikissa tapauksissa.- Mietin.vain
Minulle herätti mietteitä mainintasi että jo 7 päivää on ollut hiljaisuutta. Vähän outoa minusta, koska itse en ole suinkaan jokapäiväisessä puhelinkontaktissa omien jälkipolvieni kanssa, vaikka välit ovat ihan hyvät. Joskus menee viikkoja, ettei ole tullut soittaneeksi. Yleensähän kun ei mitään kuulu, kaikki on hyvin.
Kokemuksesta tiedän, että jos soitan eikä vastata, soitan pian uudelleen, ja sitten jo huolestuneena jatkan soittamista. Kannattaa siis vastata ensi kerralla, puhua lyhyesti ja vaikka sanoa, että puhelin menee nyt kiinni siitä ja siitä syystä.
Olen muuten miettinyt sitä, että lapset aina ja kuitenkin hakevat kontaktia vanhempiinsa, vaikka ovat heihin pettyneet ja ahdistuvat lapsuuden kokemuksista. Monesti olen miettinyt, eikö ole mahdollista katkaista välejä tyynesti ja harkiten, koska yhteisymmärrystä ei ole löytynyt?
Aloittajankin mielestä asioista pitäisi puhua ja vanhempien pitäisi sovittaa laiminlyöntinsä, edes myöntää ne. Mutta se ei onnistu. Usein niin käy. Ei vanhempien varmaankaan ole helppoa ruveta myöntämään kasvatusvirheitään. He ovat mielestään tehneet kaiken kuten pitää. Jos lapsi on kokenut lapsuuden ahdistavaksi, vanhemmat saattavat pahastua sydänjuuriaan myöten, koska eivät he halua myöntää epäoikeudenmukaisuuttaan. He eivät tunne syyllisyyttä, ja kun jokin esimerkki annetaan, he eivät halua muistaa, tai sitten selittävät tapahtumat toisella tavalla kuin mitä lapsi on kokenut. - viikonloppuedessä
Tuo 7 päivän hiljaiselo saisi minun puolestani venyä vaikka 730 päivän hiljaisuudeksi, koska itse en kaipaa ainakaan pariin vuoteen mitään yhteydenottoa anopilta ja apelta.
Kuinkahan kauan menee ennen kuin anoppi tajuaa, että emme vastaa, vaikka hän soittaisi kuinka tiuhaan ja tekstaisi mitä.
Soittelen äidille n. 2 kertaa kuussa, ja soittojen ja vierailujen laatu on aivan erilaista meillä kuin miehen ja tämän vanhempien välillä. Menemme vanhempiemme luo taas piakkoin käymään, ja myös joulu sujuu hienosti siellä. Ja ensi vuoden äitienpäivä. Ja. niin. edelleen.
Mieheni on otettu siellä hyvin vastaan jo heti ekalla vierailukerralla, ja tulevat todella mainiosti juttuun.
On todella outoa, että tämän oma isä ja äiti eivät pysty samaan, vaikka tuntevat poikansa paljon kauemmin. Aivan, siis paljon kauemmin, eivät paremmin. Sehän se juju taitaa ollakin, mikä kiikastaa. Eivät vieläkään tiedä, minkälainen poika heillä on. Tai on ollut.
- koputapäätäs
Näköjään ne on kovin tärkeitä ihmisiä sinulle kuitenkin, ne anoppi ja appi. Tärkeitä siinä mielessä, että mietit heidän reaktioitaan ja ajatuksiaan ja pidät niitä merkityksellisinä. Miksi? Jos ette oo tekemisissä, niin mitä niistä sitten? Kaikkihan pitäis sulla olla hyvin, mikset jätä anoppia ja appea pois mielestäsi? Miks ne sua noin kovasti vaivaa?
Mitä siinä mietit, kuinka kauan menee, ennen kuin anoppi tajuaa, että ette vastaa puheluihin? Sehän on selkeesti nähtävissä, jossain vaiheessa yhteydenotot loppuu, niin kuin nyt siis on tapahtunut. Eikö tämä kelpaa sulle? Vielä vaan ootat siinä, että tulisi nyt puhelu, johon me ei vastata!
Sitten siinä itket ja valitat hiljaiseloa, kun ei puhelin soi.
Mitä sinä itse asiassa haluat?- Ei.helppo.ero
Sama ajattelen. Miniä ei halua yhteydenpitoa, mutta samalla pelkää, että appivanhemmat sopeutuvat ja ehkä jopa ovat helpottuneita kun yhteydet katkeavat. He lakkaavat ehkä piankin kaipaamasta.
Miniä näkee, että appivanhemmat kutsuvat muut lapsensa luokseen ja kestitsevät heitä hyvin, eivätkä aloittajat ole mukana. Heillä on keskenään yhteys siellä, mutta aloittajan mies ei kuulu joukkoon. Se tuntuu pahalta, vaikka ei itsekään halua pitää yhteyttä. Mutta he eivät saisi olla tyytyväiset! Heidän pitäisi katua! Heidän pitäisi yrittää sovitella entiset asiat poikansa kanssa. Hei eivät saa unohtaa tätä syrjäytyvää poikaansa. - kirjoitankunnesriittää
Siinä mielessä ovat tietenkin tärkeitä ihmisiä minulle, koska ovat mieheni vanhempia ja olen tavannut heitä useasti näiden vuosien aikana. He sentään ovat olleet mukana mieheni elämässä yli 40 vuotta, ja minä olen tuntenut heidät tästä 15 vuotta, tietenkin ovat olleet keskeisiä henkilöitä minulle ja miehelleni.
Kirjoitan tänne, koska kirjoittaminen on minulle tapa käsitellä tätä asiaa itsekseni, miettiä mitä ajattelen.
Aivan samalla tavalla jotkut ihmiset menevät juttelemaan omista asioistaan terapeutille tai puivat ongelmiaan ystäville, minä vaan satun tekemään tämä erotyötä anopista ja apesta tälle palstalle. Tietenkin mietin heidän reaktiotaan, mutta ero on siinä, että minun ja mieheni ei tarvitse enää vastata heidän viesteihinsä, koska tiedämme jo ennakkoon miten seuraava 12 kk menisi. Aluksi olisi ihan leppoisaa, mutta tilanne muuttuisi jossain vaiheessa.
Tilanne on siinä mielessä minulle aivan uusi, koska aiempien välirikkojen aikana olemme menneet takaisin, mutta nyt emme menekään. Vie aikaa siirtyä eri tunteista toiseen, ja hyväksyä ne. Vie aikaa kehittää suojelumekanismi, ettei palaa vanhaan pahaan malliin takaisin.
Minä ja mieheni olemme vuosien aikana nähneet, että muut lapset on kutsuttu heidän luokseen. Niin meidätkin on. Ongelma ei ole kuitenkaan siinä, ketkä on kutsuttu näiden 15 vuoden aikana ja kuinka usein ja mitä on tarjottu, vaan ongelma on niissä aiemmissa vuosissa, kun mieheni oli lapsi, varttuva teini ja muita lapsia pidettiin parempina.
Teen erotyötä tällä palstalla, koska mieheni ei ole koskaan kuulunut ydinjoukkoon, joka olisi hyväksytty omana itsenään, hän on aina joutunut tekemään jotain ansaitakseen vanhempiensa huomion. Muille se on tullut automaattisesti.
Jos mieheni vanhemmat olisivat tyytyväisiä elämäänsä, ei meillä olisi mitään ongelmia heidän kanssaan. Koska eivät kuitenkaan ole, ei meidän vierailutkaan sitä korjaa.
Milloin soittavat seuraavan kerran tai milloin soitot sitten loppuvat, sitä en tiedä.
Meidän täytyy muuttua ja siksi kirjoitan tänne. Tulen kirjoittamaan niin kauan kunnes saan tämän purettua itselleni. - kirjoitankunnesriittää
Teiltä oli aika hyvä huomio tuo, että anoppi ja appi ovat meille tärkeitä, että käänsin sen ajatuksen toisinpäin.
Anopille ja apelle me olemme eräässä mielessä tärkeitä, etenkin mieheni, vanhin poikansa. Nimittäin ne työt ja neuvot, mitä mieheni on vanhemmilleen tarjonnut vuosien varrella, jäävät nyt muiden vastuulle tai hoidetaan eri tavalla, laadulla ja hinnalla.
Kukaan näistä anopin ja apen 2 muusta lapsesta puolisoineen ei näiden vuosien aikana ole näitä töitä tarjoutunut tekemään, eikä niitä ole heiltä odotettukaan. Ei heillä ole siihen tietoakaan, koska mieheni tietää ammattinsa puolen paljon niistä.
Sitä arvostusta ei tosin ole näkynyt, koska on pidetty itsestään selvänä, että mies auttaa, kunhan vain hänelle soitetaan.
Mutta, ei ole enää miestäni jolle soittaa ja pyytää, ja se alkaa näkymään jossain vaiheessa.
Näyttää siltä, että anoppi ja appi joutuvat tästä lähtien ihan Maksamaan tuntemattomille avusta tai etsimään sukulaisen, joka suostuu tekemään vastaavaa työtä.
Ei ole enää mitään soviteltavaa. - Mietin.vain
kirjoitankunnesriittää kirjoitti:
Teiltä oli aika hyvä huomio tuo, että anoppi ja appi ovat meille tärkeitä, että käänsin sen ajatuksen toisinpäin.
Anopille ja apelle me olemme eräässä mielessä tärkeitä, etenkin mieheni, vanhin poikansa. Nimittäin ne työt ja neuvot, mitä mieheni on vanhemmilleen tarjonnut vuosien varrella, jäävät nyt muiden vastuulle tai hoidetaan eri tavalla, laadulla ja hinnalla.
Kukaan näistä anopin ja apen 2 muusta lapsesta puolisoineen ei näiden vuosien aikana ole näitä töitä tarjoutunut tekemään, eikä niitä ole heiltä odotettukaan. Ei heillä ole siihen tietoakaan, koska mieheni tietää ammattinsa puolen paljon niistä.
Sitä arvostusta ei tosin ole näkynyt, koska on pidetty itsestään selvänä, että mies auttaa, kunhan vain hänelle soitetaan.
Mutta, ei ole enää miestäni jolle soittaa ja pyytää, ja se alkaa näkymään jossain vaiheessa.
Näyttää siltä, että anoppi ja appi joutuvat tästä lähtien ihan Maksamaan tuntemattomille avusta tai etsimään sukulaisen, joka suostuu tekemään vastaavaa työtä.
Ei ole enää mitään soviteltavaa.Olen teitä kaksi kertaa vanhempi ja tavannut paljon erilaisia ihmisiä. Olen pannut merkille sen seikan, että itse asiassa irtautuminen vanhempien holhouksesta kestää n. 40 v. Nuoret, jo perheellisetkin ihmiset ovat jatkuvassa kontaktissa vanhempiensa kanssa. Pidetään selvänä, että kyllä mummulasta apu löytyy. Huolet puretaan äidille, neuvot kysytään, ja vaikka välillä tuskastutaankin, niin aina etsitään "kotoa" vastaus pulmiin. Aina pitää viettää juhlapyhät yhdessä.
Mutta kun ikää tulee, muuttuu tilanne. Ei tarvita mummulaa lapsien takia, on raha-asiat kunnossa, ja jos ei ole, ei sitä kehtaa äitivanhalle kertoa. Huomataan, että elämää voi elää ikäistensä parissa, voi tavata ystäviä, voi matkustaa, voi viettää juhlapäiviä mielen mukaan. Ei ole enää velvollisuus soittaa "kotiin" ainakin kerran viikossa ja käydä 3 kertaa kuussa. Ei PIDÄ enää mitään. Irtautuminen on tapahtunut, ja usein se tapahtuu, vaikka se äiti ei haluaisikaan. Kuinka moni naapuri onkaan huokaillut, että ei ne lapset enää käy, aikaisemmin kerran viikossa, mutta nyt...
Niin se pitää ollakin. Ehkä ikä hävittää lapsuuden traumat ja kun tulee uusia kokemuksia, joissa vanhemmat eivät ole mukana, on helpompi olla oma itsensä.
Olette juuri tässä kehitysvaiheessa. Myöhemmin on helpompaa.
Teillä ei ole lapsia. Omat lapset helpottaisivat irtautumista paremmin. Heistä olisi jo tulossa itsenäsiä ihmisiä omine päätöksineen. Sekin siirtäisi oman lapsuuden kodin kauemmaksi.
- entajuuen
Mitä ihmeen selvitettävää sinä tai te kaipaatte? Vanhojen asioiden jatkuvaa kaivelemista?
Jos ei ole ollut onnellinen lapsuus, niin ei ole. Ei ole ollut minullakaan, mutta enpä viitsi siitä äitiä tilille vetää, että hän on tehnyt huonoja ratkaisuja, niinhän me jokainen tehdään aina joskus. Eikös pitäisi olla tyytyväinen siitä, että kaikesta huolimatta elämä on jatkunut ja mennyt ihan hyvin? Mitä siitä kukaan itselleen saa, että kiusaa omia vanhempiaan ja vaatii näiltä selityksiä ja selvityksiä, ei ihme, että ei ne vanhemmat haluaisi niin hirveästi yhteyttä ottaakaan.
Voi voi kun sinua nyt kihelmöi ajatus, että ne appivanhemmat siellä alkavat kärsiä, kun juuri tämä sinun miehesi ei sinne enää mene eikä heidän puheluihinsa vastaa. Ja siitä sinä - itse asiassa niihin menneisiin asioihin nähden - täysin ulkopuolinen ihminen saat jotain kummaa tyydytystä. Kuitenkaan sinulle ei kuulu pätkääkään, kuka siellä heille apua antaa, jos sitä tarvitsevat. Usko pois, kukaan ei ole yhden ihmisen varassa.
Mielestäni asian pohtiminen ja siitä tavalla tai toisella irtautuminen kuuluu miehellesi, ei sinulle. Ja miehesi on jo aikamies. Eläkää jo nykyhetkessä. Miten isolle miehelle voi olla noin vaikeata elää itsenäistä elämää ilman, että vaivaa päätään moisilla. Minä tiedän paljon hankalampia tapauksia, ihan lähipiiristäkin, mutta tuollaista koston kierteessä elämistä en ole ikinä havainnut. Sanotaan, että vanhemmistaan pitää osata päästää irti. Sinä et osaa päästää APPIVANHEMMISTASI! Jos he ovat mielestäsi niin ikäviä ihmisiä, niin herran jestas, MIKÄ ON ONGELMA????
Jos teidän tapaamisenne ovat olleet sellaisia, että te alatte siellä aina kaivella vanhoja asioita, joille ei enää mitään mahda ja jotka aiheuttavat pahaa mieltä, niin eipä ihme jos antavat teidän olla ihan omassa rauhassanne. Ja sitten sinä ihmettelet hiljaiseloa, ja vedät siitä omia johtopäätöksiäsi. Onko sinulla muuta elämää kuin appivanhempien ajatukset?
Ajatteles, kun ne kuolee, niin sinä pääset heistä! Ketä silloin alatte ahdistella vanhoilla asioilla? Sittenkö viimein pystytte elämään tasapainoista elämää? Sanoisin, että melko lailla hukkaan kulunut elämä. Mutta omannehan on.- purkaustuntemattomalle
Sun tekstissä on todella paljon vihaa tuntemattomia ihmisiä kohtaan, joita et edes ole nähnyt. Näkee että lapsuutesi vanhat haavat ovat vielä auki, etkä ole tasapainossa. Ehkä sun kannattaisi jutella jollekin.
- palautettataas
Itse juttelen täällä palstalle, vaikka sitten itsekseni niin kauan kuin koen tarpeelliseksi, kuten jo kirjoitin.
Pidän tätä paljon parempana vaihtoehtona kuin
a) pitää kaikki tämä sisälläni
b) huutaa anopille ja apelle puhelimessa
c) huutaa anopille ja apelle näiden kotona.
Parannusta on tapahtunut tämän vuoden aikana. Osan aikaa tälle tilanteelle pystyy jopa nauramaan; keksimään jotain kevennystä yhdessä miehen kanssa, mutta välillä tietenkin ottaa päähän, etenkin jos on työstressiä, kiirettä töissä. Silloin helposti velloo niissä neg. ajatuksissa.
Positiivista tässä on se, että ainakin meidän 2 yhteinen aika on lisääntynyt, kun viikonloppu-vierailuille mennään enää vain omien vanhempieni luo. - Tuuleta.pois
Tämä on turvallinen purkautumistie. Tiedän kokemuksesta, että on asioita, joista ei voi puhua läheisille.
En tarkoita nyt tällaisia ristiriitoja, vaan esimerkiksi sairauksia: Perheessämme puhkesi useampaan henkilöön vakavat sairaudet, myös minulle itselleni. Minun piti hoitaa asiat, kuljettaa lääkäreihin, käydä sairaalassa, kannustaa ja vakuuttaa, että parempaan ollaan menossa, ja samalla oli oma sairaus päällä, josta muut olivat myös huolissaan. Mutta kuten yksi sanoi: "Onneksi sinä olet vahva ja jaksat kannustaa." He hakivat minusta turvaa ja kertoivat huolensa ja hätänsä. Minulla ei ollut itsellä ketään. Luulin romahtavani, mutta kaikki kuitenkin meni parempaan suuntaan, enkä minäkään hajonnut, vaikka välillä olisi halunnut huutaa täyttä kurkkua.
Kirjoittelin jollekin keskustelupalstalle silloin. En edes muista millaisia vastauksia sain, pääasia oli, että oli joku, jolle kirjoitella ja joka ehkä voi ajatella asiaa minunkin kannaltani ja ehkäpä jopa kannustaa.
On myös niin, että itsekin saa uusia näkökulmia, kun kirjoittaa tuntojaan ja lukee ne jälkeenpäin. Uusia ajatuksia voi syntyä, eihän sitä tiedä!
Tsemppiä.
- edelliselle
Jos minua tarkoitat, niin et kyllä osunut oikeaan. Vältä olemasta omatekoinen psykologi.
- palautettataas
En pysty.
- Pääpotilas
Luin koko ketjun läpi. Ikävältähän tuo tilanne kuulostaa, mutta vähän ihmettelen tilannetta. Kuulostaa vähän siltä kuin toivoisitte että ne vanhemmat kuitenkin yrittäisivät soitella ja kutsua, jotta voisitte sitten olla vastaamatta ja sillä tavalla "kostaa".
Jos niitä asioita on vuosien varrella yritetty käsitellä aina vaan uudestaan ja uudestaan, eikä mitään edistystä ole tapahtunut, niin luultavasti se keino ei auta. Joko ne vanhemmat menevät niin lukkoon etteivät pysty niistä puhumaan, tai sitten heillä on täysin erilainen näkemys asiasta, eikä se ole uusintayrityksistä huolimatta muuttunut. Sitten on vielä sellainenkin juttu, että vanhemmatkin tekevät virheitä. Se ei tarkoita että ne olisivat asioita jotka on tehty täysin tietoisesti ja harkiten, tai josta oltaisiin ylpeitä.
Minä väittäisin että miehellesi ja sinullekin olisi enemmän hyötyä käydä käsittelemässä niitä lapsuuden pettymyksiä ammatti-ihmisen vastaanotolla. Siellä miehesi luultavasti löytäisi paremmin keinot käsitellä asioita ihan itse ja pääsisi jatkamaan elämäänsä ilman tuota taakkaa. En usko että pääsette mihinkään toistamalla vanhaa kaavaa.
Se on tietysti teidän päätöksenne. Jos tosiaan haluatte vain katkaista välit kokonaan ja "kostaa", niin sitten teette niin. En vain usko, että sekään lopulta miehesi onnelliseksi tekee, vaikka voikin aluksi tuntua hyvältä. - minnieri
MIks anopille ja apelle pitäisi huutaa?
Ihan tarkalleen ei tästä selvinnyt mullekaan, mikä teidän välillä oikein on. Miestä ei ole lapsena kohdeltu tasapuolisesti. Okei. Teitä pyydetään kylään, mutta siellä ei haluta keskustella tästä asiasta, puhutaan mieluummin muusta tai vähätellään asiaa. Okei.
Oletko sinä tai paremminkin sun mies koskaan tullut ajatelleeksi, että millä lailla teidän kaikkien elämä tulisi paremmaksi, jos näistä asioista puhuttaisiin, jos siis olisi taitoa puhua? Tarkoitan puhumisen taidolla sitä, että puhutaan riitelemättä.
Tuo sun tarpeesi huutaa anopille ja apelle kertoi paljon. Huutamallako asioista puhutaan? Sekö on teidän tapa?
Ei ihme, ettei mitään rakentavaa synny. Voi olla, että teidän välillä hiertää yksinkertaisesti vain anoppi-miniä -suhde, joka yleensä kumpuaa mustasukkaisuudesta molempien taholta tai sitten vaan toisen. Tässä tapauksessa ehkä sinun, ja tarvit kanavan, jota käyttää. Siihen tarpeeseen käytät tätä miehen lapsuutta, mitä hän on kertonut. Halutessaan saadaan kyllä paljon kaikenlaista paskaa aikaan, ei se anoppikaan mikään pyhimys ole eikä tarvi olla.
Voi olla ihan väärässäkin mutta myös aivan oikeessa, ei kukaan tiedä ihan tarkkaan mitään muut kuin te itse.
Sanotaan, että kannattaa pysytellä erossa ihmisistä, jotka tuottaa pahaa mieltä, joten tehkää niin. Mutta tää erossa oleminen ai auta teitä millään lailla, jos koko ajan mietit asiaa ja puntaroit, mitä he tästä ajattelee ja mitä heille nyt kuuluu ja onko he kauhean onnettomia, kun ette näyttäydy heille ollenkaan jne. Irti päästämiseen ja pääsemiseen tarvitaan kokonaan toinen asenne. Ei tänne kirjoitteleminen ja asian ylläpitäminen mitään erotyötä ole, vaan sun pitää suuntautua ihan muihin asioihin. - 999666
Minun anoppi hiljensi meidän perhettä.ei soittele kuulumisia eikä käy kuin ehkä kerran 2 kuukauden aikana.hän otti uuden miehen joka on omaa perhettä tärkeämpi!hän ei välitä lapsestaan eikä lastenlapsistaan. Parista muusta lapsestaan välittää enemmän mutta meistä ei.huutaa puhelimessa ym.
- 999666
Siis hyljeksi eikä hiljensi..
- kerrallaan
Ihanaa, että ihminen vielä mummoiässä saa uuden kumppanin! Miksi kenenkään tarvitsisikaan ryhtyä päätoimiseksi mummoksi, jos elämä vielä muutakin voi tarjota!!!
Niin ja joo, ei ikä ihmistä jalosta. Kaikenlaiset ihmiset saa lapsia, huonot ja hyvät ja siltä väliltä. Sitten niistä tulee aikanaan anoppeja ja appiukkoja, ja edelleen ne on mitä ovat. Jos anoppi käy vieraisilla kerran kahdessa kuukaudessa, se on monille jo paljon! Kuka itse asiassa sitten useammin missään vierailuilla käy? Jos anoppi laukkaa usein kylässä, siitäkin valitetaan.
Kukaan ei muuten valitse sitä ajankohtaa, milloin tulee mummoksi. Eikä varsinkaan valitse sitä, että tulee anopiksi. Ne valinnat tekee sen anopin ja mummon puolesta joku ihan muu. Jos ihminen ei tunnekaan olevansa oikein omassa roolissaan anoppina ja mummona, niin ketä siitä voi syyttää? Miniäkö se määrää, että "sinun on nyt oltava mummo, kun minä poikasi kanssa sinusta sellaisen tein!"
Mummolla voi olla muunlaisia ajatuksia elämästään, eikö saisi olla? Jokainen voisi miettiä, onko osannut vetää ne omat "roolinsa" varmasti hyvin ja muiden mielen mukaisesti. Oletko ollut hyvä ja ansiokas lapsi, sisarus, serkku, ystävä, työtoveri, lapsenlapsi...? Oletko varmasti tehnyt osasi siinä asemassa ja toiminut niin, niin kuin sinun olisi toivottu toimineen ja ovatko muut varmasti sinuun tyytyväisiä? Etkö ole koskaan näissä "rooleissasi" laittanut itseäsi etusijalle, ajatellut vain itseäsi, tehnyt vain oman pääsi mukaan, vaikka joku olisi sinun toivonut tekevän toisin jne? - joskoeikuitenkaan
Tämä eristäytyminen appivanhemmistasi voi kääntyä miniän viaksi.Väliäkö se on mitä puhutaan,mutta joskus on "väliä".Miehesi ollessa poikamies ei kenties ollut heidän mielestään eroja hänestä.Usein on syynä "riitaan"sukuun naitu.Todennäköisesti sinä olet hyvä miniä,mutta asiat kieroutuvat riidoissa.
- säootpelottava
Mitä mieltä sun mies on kun sä päätät, ettette pidä yhteyttä hänen vanhempiinsa? Kuulostat melkoiselta päällepäsmäriltä, anteeksi vaan. Mitä noita vanhoja asioita huolii ruotia. Eläkää tätä päivää. Itsenne näköistä elämää.
Moni aikuinen ihminen ajattelee juuri noin kun sinä. Kaikki ongelmat, mitä elämässä tulee vastaan johtuu vanhemmista ja lapsuudesta. Ei se vaan niin mene. Jokainen aikuinen on itse vastuussa omasta elämästään ja ongelmat on syytä korjata ihan itse, syyttämättä vanhempiaan tai lapsuuttaan.
Kokiko miehesi joutuneensa ulkopuoliseksi ja jotenkin syrjityksi jo ennenkuin te tapasitte? Vai laitoitko sä nuo ajatukset hänen päähänsä? Heidän perhe on erilainen kuin sun oma perhe (joka tuskin sekään on täydellinen) ja sä vaan et sopeudu vieläkään heidän tapaansa olla ja elää. Olisiko näin että ongelma on vain sun suhtautumisessa appivanhempiisi ja miehesi perheeseen? Sä teet miehestäsi jonkun uhrautujan, jota kukaan ei muka arvosta.
Mä kyllä ahdistuisin miehenäsi enemmän sinusta ja sun analyyseistä kuin appivanhemmista.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 961872
Asiallinen lähestyminen
Mitä on asiallinen lähestyminen?? Tietääkö tai tajuaako kukaan, varsinkaan miehet??? Eilen NELJÄNNEN kerran jouduin isk1761387Jennika Vikman avoimena - Isosisko Erika Vikman ohjeisti napakasti Tähdet, tähdet -kisaan: "Älä.."
Jennika ja Erika - niin ovat kuin kaksi marjaa! Ilmeiltään, ääneltään ja eleiltään hyvinkin samanlaiset - toinen on kyll161238En tiedä..
Yhtään minkälainen miesmaku sinulla on. itse arvioin sinua moneenkin otteeseen ja joka kerta päädyin samaan lopputulokse1061157Milloin viimeksi näit ikäväsi kohteen?
Oliko helppo tunnistaa hänet? Millaisia tunteita tuo näkeminen herätti sinussa?651138- 81984
- 87976
Kirjoita nainen meistä jotain tänne
tai minusta, ihan mitä haluat. Niinkin voi kirjoittaa, etteivät muut tunnista, esim. meidän kahdenkeskisistä jutuista. K72969Vedalainen metafysiikka
Termi ”metafysiikka” kuuluu Aristoteleelle. Metafysiikka tarkoittaa ”fysiikan jälkeen” eli tietoa siitä, mikä on tavalli289793Ai jaa sinä oletkin ahnas
Ja romanttinen luonne, nyt vasta hiffasin että olet naarastiikeri. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.107768