Ei hyvä yksin?

Kunta tasolla suomen Holhouslautakunnat ovat lakkautettu jo ajat sitten. Kai asialla on oma nykyaikainen termikin. Liekö sosiaalipuolen surulautakunta, en tiedä.
Mutta miksi vatvot asiaa. Kun samaan aikaan haluat sekä huomiota. että tyrmätä ulkopuolisten mielipiteet. Ensin kitiset yksinäisyyttä; jo aiemmin sait suruvalittelut ja "neuvot" palstalaisilta. Ohjeitakin. Mutta ei kelpaa sekään. Mitä oikein tahdot?
Aktivoidu ja ala toimimaan tai jää rypemään itsesääliin. Me tuntemattomat emme pysty parempaan. Aikuiset eivät holhoa toisiaan kuin ääritapauksessa avuttomia.

Ai tälleen?
Toinen: Mitä kuuluu?
Sinä: Paskafiilis. Vaimo kuoli.
Toinen: Älä jää yksin. Tapa ihmisiä.
Mitä hän voi edes muuta sanoa? Okei, mä keksin, hän voi sanoa myös "voi vittu". Ja sitten jäätte notkumaan siihen.
-
Jos ihminen havaitsee ongelman, hän haluaa ratkaista sen. Se on ihan luonnollista. Aina (harvoin?) huolenkertoja ei ole vastaanottavainen, hänen pitää kulkea tietty tie jotta pääsee ite ratkaisuun.
Sulle jää kaksi valintaa, joko valkkaat kelle valitat, tai valitat kaikille ja otat tuon sivutuotteen ja pistät sen hiljaa mielessäs vessanpönttöön. Niin tai voithan sä jatkaa tuotakin linjaa, tietty. Jos se tuntuu omalta. Ehkä pieni kiukkukin syrjäyttää surun hetkeksi.
Kunhan et jää yksin :))) Hymyillyttääkö edes toi? Ei ehkä. Vastaa seuraavan kerran että joo, kyllä mä menenkin vielä. Ja ootte kaikki lopputulokseen tyytyväisiä, sä sait kertoa miltä susta tuntuu, ja kuulijalla on hyvä mieli kun sai sut korjattua :)
Kato ny... ei kannata mulle kertoa huolista, olen näitä ratkaisu-tyyppejä. Toivottavasti joku Kuuntelija-tyyppi vastaa sulle jotain tähän myös. Häntä sä varmaan tarttisit. Kunhan et vaan yksin jää ;))) Okei, okei, lopetan tämän kiusimisen tähän :)
Öitä Metsämies61.

Miks annat toisten päättää( kerrot et itsellä ei ole päätäntävaltaa). Kiitä kohteliaasti ja kuitenkin kulje omaa tietäsi.

Kuitenkin sinulla on selkeä tarve tuoda asiaa esille, koska täällä kirjoitat. Ehotan: ota selville onko lähittyvillä esimerkiksi surunhallintaryhmä tai millä nimellä se nyt oiskaan. Siellä saa vertaistukea luultavasti (ei ole omaa kokemusta) ja saapi purkaa myös nämä "neuvovitutukset". Siis saa neuvoja siihen mitä tehdä kun neuvot vituttaa.

Kyllä se ärsyttää jos joku antaa ohjeita, kullä sitä tässä iässä jo osaa kaikkea.

On se kumma kun mikään ei sulle kelepaa, ei lohutus eikä kehotus.

Ei hyvät neuvot auta surussa, koska hyviä neuvoja ei ole siinä tilanteessa.
Kun suru oli raskaimmillaan lapsen kuoleman jälkeen, en edes halunnut nähdä ketään.
Kaupassakin kävin vähän ennen sulkemista että ei näkyisi tuttuja jotka tulevat puhumaan asiasta. Haudalla kävin joka päivä.
Ei suru koskaan lopu, pois mennyt on monta kertaa päivässä mielessä, juhlapyhät ja vuosipäivät tuntuvat raskailta.
Olen oppinut hyväksymään edes vähän tapahtuneen. Voin jo puhua asiasta, onneksi ihmiset unohtavat aika nopeasti joten harva enää asiasta mainitsee.
En ole koskaan ollut sosiaalinen, vanhemmiten aina vain vähemmän, vielä huonompi olen noudattamaan kenenkään neuvoja.

Jospa se on niin Metsämies, että ne sivulliset luulevat että olet aivan avuton nyt kun puoliso on kuollut. Ehkä roolisi avioliitossa oli se ettet maksanut juoksevia menoja, et paljon kokkailut tai kohennellut asuntoanne. Ja sen takia haluavat nyt sinua auttaa.
Sano heille että opettelet niitä asioita aivan itseksesi ja haluaisit vain juttuseuraa ja tarpeen tullen kysyt neuvoa.
Omat yhteiset lapset ja edesmenneen puolison lapset ovat taas sitten eri juttu, heillähän on oma suru ja oma malli johon haluaisivat sinut muokata.

Minä tuskin pystyn koskaan toipumaan siskoni menetyksestä.
Koska tuo kaunis lapsi kuoli ennen syntymääni.
Tehän tiedätte.
Sisareni tuottaa minulle myös suunnatonta iloa.
Lukiessani tämän aloituksen kaltaista keino-höpöä, tunnen siskoni nauravan
vieressäni.
Vaikka eihän se ole mahdollista.
Eihän? :)
Voi, kunpa tällä Ruuna-Maariallakin olisi mukava sisar.
Sillee enämpi kuollu.


H.

Me kaikki kannamme surumme ja työstämme menetyksemme omalla tavallamme. Kannattaako yleensäkään tulla avoimille keskustelupalstoille edes kertomaan niistä, kun vastaukset ovat mitä sattuu, ivallisuudesta tuomitseviin, olkapäälle taputtelusta neuvoa pukkaaviin ("minä tein näin....")
Ammattiauttajat ovat joskus tarpeen, mutta ei läheskään aina välttämättömät. Ratkaisut mitä tehdä ja kenen puoleen kääntyä muotoutuvat aikanaa itsestää.

Turhaa tuollainen "vitutus"; useimmat jotka ovat jakaneet sinulle myötätuntoa, osaanottoa ja neuvojakin ovat tehneet sitä vilpittömästi.

Hyvää ne varmaankin viisaat vain neuvoillaan tarkoittaa, aina ei vain ajatukset kohtaa.
Moni toisesta huolta kantaa, joskus unohtaa etäisyyttä, rauhaa antaa.
Voin vain kuvitella kuinka pakastimesi pullaa ja piirakkaa pullistelee kun kaikki lähipiirin naiset syömisestäsi huolehtii.
Hyvä metsämies kärsivällisyys ja aika hoitaa elämäsi oikeille mieleisillesi urille.
Yksin sinulla on valta ja vastuu mitä ihollasi tapahtuu.

Toisen ihmisen asemaan asettuminen, empatian kyky, aloittajan kanssa voi olla vain saman kokeneella. Nykyään on vertaisryhmiä - läheisensä menettäneille.

Omat läheiset ovat olleet tukena kun perheestä joku lähestyy kuolemaa - rivit tiivistyvät ja sairaalassa ollaan päivystetty vuorollamme ym.
Suru on surtava kun sen aika on, mutta siihen ei voi jäädä.
Aika muuttaa surun näkökulmaa ja muistot voivat tulla, näkee myös sen kaiken yhteisen hyvän mitä on ollut.
Aloittaja voisi myös kääntää ikävältä tuntuvan huomauttelun niin, että ne jotka nyt tulevat jotain sanomaan ovat rohkeita ystäviä, jotka välittävät, jää juttelemaan heidän kanssa huomaat että olo on kevyempi sen jälkeen.

Elämme hohousyhteiskunnassa. Menet terveyskeskukseen. Esiolettama on, että tarvitset jonkun suunnittelemaan ruokavalion. Itse olet tietenkin tyhmä ja täysin vastuuntunnoton. Kun otat itse vastuun itsestäsi, olet hankala ja samalla kyseenalaistat joidenkin roolin virallisina ihmisten asioiden ratkaisijina. Näin se nykyään menee. Turvaverkko kehdosta hautaan on päivän juttu. Jos et sitä ymmärrä, olet vähän pihalla nyky-yhteiskunnasta ja sopeutumaton. Kustannusleiksukset yhteiskunnan palveluissa saattavat tuoda jotain hyvääkin.

Omat vastoinkäymiset hoidan mieluiten itse. Mitä nyt tulee noihin liian välittäviin tuttaviin, niin kannattaa pitää väylät auki, mutta pitää heidät hajuetäisyydellä. He voivat olla joskus tarpeellisia.

Riippuu paljon ihmisestä itsestä, minkä toinen kokee holhoamiseksi, toinen voi kokea sen mukavaksi huomioimiseksi.
Vaikka tulisikin ärsyttäviä neuvoja, ei kai niitä ole pakko käyttöön ottaa.
Itse en ole kokenut mitään holhoamiseksi, mutta jos niin tapahtuisi, työntäisin päättäväisesti ainakin käsivarren mitan päähän.

Ei pidä tuhlata aikaa suremiseen. Elämä on niin hieno lahja. Pitää hyväksyä se sellaisenaan. Parhaiten kunnioittaa kuolleita ja sairaita elämällä täydesti ja ilolla. Kaikki mitä tapahtuu on samanarvoista ja kuuluu elämään. Joten ylös ulos ja lenkille.

Sureminen on tekosyy jättää elämättä. Olen nuoresta alkaen menettänyt monta ystävää ja läheistä myös puolisoita. Kaikki se energia mikä meni suremiseen oli elämästä pois. Kannattaa tehdä jo nuorena selväksi se että elämässä ainoa varma asia on kuolema. Ja sitten vain elää. Se on kunnianosoitus myös niile joiden elämä päättyi ennenaikaisesti. Suremiseen kuluva energia on parasta suunnata niille lähimmäisille ja ventovieraille jotka elävät ja ovat vailla inhimillistä lämpöä. Typerintä mitä on on surra sellaista mitä ei voi saada. Mielummin iloita niistä hetkistä joita oli ja on ja jakaa iloa ja lämpöä. En koe menettäneeni mitään. En vain taistele kuolemaa vastaan vaan hyväksyn sen osana elämää.

Laitan tän vielä. Ei ole kenenkään tunteita tarkoitus loukata. Puhun vain omasta kokemuksesta. Hyvää joulua kaikille!

En ole ollut paikalla, kun näitä viestejä on ilmestynyt ja pahoittelen poissa oloani. En halua kommentoida kaikkia viestejä, mutta poimin joitakin repliikkejä. Juu, ei nämä kitinät ja natinat ole suinkaan kohdistettu palstalaisille, vaan lähinnä minut tunteville ihmisille, jotka hieman ärsyttävät neuvoillaan, mutta ymmärrän heidän huolensa. Tietenkin olen sortunut täälläkin purkamaan mielipahaani, mutta ehkä ymmärrätte tilanteeni, en ole tarkoituksella kerännyt huomiota tai mitään säälipisteitä, vaan yksin sitä käyttäytyy välillä näin, eli haluaa purkaa mieltään ja pyydän anteeksi käyttäytymistäni, jos olen joitakin ärsyttänyt kirjoituksellani.

Siitä olen samaa mieltä, ettei meistä jokainen ala purkamaan mieltään täällä yleisesti, koska se näyttää ärsyttävän ja on myös ymmärrettävääkin. Erilaiset sururyhmät tai vastaavat ovat sitä varten ja olen itsekin käynyt näin alkutaipaleella pari kertaa yhdessä ryhmässä.
Otan opikseni ja pyrin välttämään ikäviä kirjoituksiani.