En enää ymmärrä mitään

Tämän palstan nimihän on "suku on pahin". Se on valitettavan totta aina siihen päivään saakka kun korvain välissä ja syrämen kohdalla alkaa tapahtua ymmärtämistä. Yleensä siihen tarvitaan iän karttumista, elämänkokemusta ja -näkemystä, ne auttavat tajuamista, käsittämistä ja ymmärrystä ainakin vähäisessä määrin.

Ei ne välttämättä synkkaa kaikilla sisarus suhteet eikä kannata ymmärtääkkään, aivan turhaa. Miehesi kun aikansa suree niin napanuora alkaa katkeamaan ajan myötä ja sitten se helpottaa. Missään nimessä ei pidä olla auttavana silloin jos se jotain tarvitsee ja muulloin kohtelee kurjasti.

Itse päätin etten anna hyväksikäyttää minkään sukulais suhteen varjolla kenenkään sillä en ole pelkästään mikään auttava taho ja muulloin saa hukkua ja kohdella kuin saastaa. Tuli mitä tuli niin olen itseni kasvattanut pärjäämään tässä elämässä niin etten koskaan tarvitse turvautua sisaruksiin. Minulle lähiomaiset eivät ole mikään turvasatama jos olisin itse sörssinyt asiani päinpersettä enkä alkaisi sihe rooliin muillekkaan. Menköön hakemaan ammattiapua sillä niitä ei kohdeltaiskaan kuin läiomaisiaan saastaa. Nykyään yhteiskunnasta pitäisi saada jos jonkinmoista apua ongelmiinsa niin ettei lähiomaisten niskaan tarvitse kaataa.

Kateus ja kilpailu voi aiheuttaa tuota ilmiöö. Olen huomannut monissa sisarus suhteissa että kuopuksella pitäisi mennä aina paremmin kuin esikoisella jos sisaruksia on vain kaksi ja pieni ikäero. Isommassa sisaruslaumassa kilpailu ei ole niin voimakasta. Varsinkin jos on heikot vanhemmat etteivät ole enää jaksaneet kuopusta kasvattaa vaan ovat antaneet aivan kaikki periksi vastuuta sysäten liikaa esikoiselle ja toista ei jakseta enää kasvattaa.

Et voi tietää mitä siellä on vanhemmilla mennyt kasvatuksessa pieleen ja näin ollen mitkä tahansa suhteet voivat mennä pieleen eikä elämä mene minkään käsikirjoituksen mukaan. Ihan mitä vain voi tulla eteen ja ne on sitten surtava. Tulee fyysisiä sairauksia, kuolemaa, mielenterveysongelmia, onnettomuuksia ja vaikka mitä,

Pitkässä parisuhteessa kumppanin surutyötä ja ikäkriisejä tulee katseltua puolin ja toisin kuten miehenikin on 30v suhteemme aikana menettänyt kummatkin vanhempansa kaksi sisarusta. Ikäkriisitkin, ihmisen muuttuminen, kaikki hyvät ja pahat ollaan koettu, toisiamme tuettu. Eikä pidä alkaa liikaa vaikuttamaan toisten suhteisiin kun niille ei mahda mitään vaan olla puolison tukena, antaa surra surutyönsä pois, kyllä se aika auttaa.Liika holhoaminen vaan pahentaa . Täytyy huolehtia itsestäänkin ja omasta terveydestään kun on asioita mihinkä vaan ei voi vaikuttaa yhtään mitään vaikka kuinka haluttaisi.

Itse tekisin nyt niin että katkaistaan välit ja sanoisin että pärjää omillasi, koita itsenäistyä sillä me ei olla mitään murkkuikäisen holhoojia. Se on miehesi vanhempien tehtävä eikä kuulu teille mitenkään. Jollain yksinhuoltaja äideillähän jää se hulttio vielä asuun nurkkiin täysi- ikäisyyden mennen ohitse aikaa jo sitten ja sitten terrorisoidaan koko lähipiiriä sisaruksia myöten. He käyttävät lähiomaisten sairasta sääliä sumeilematta hyväkseen.