Lupa sairastaa.

Luulen, että en ole vielä siinä pisteessä, että olisin valmis tulemaan määritellyksi psyykkisen sairauden kautta. Pelkään, että niin siinä tulisi käymään monen taholta. Ihmiset eivät tätä tai muita mielensairauksia kovin hyvin tunnu tietävän. On joku stereotypia päässä ns. mielisairaasta ja sillä kuitataan koko ala.
Minulla on hyvin kaukainen ystävä, joka on ainoa tästä tietävä. Nyt olen ollut jonkin aikaa tekemisissä uuden ihmisen kanssa, ja siinä on monesti oma psyyken ongelma lyönyt pahasti läpi, olen miettinyt itseni kanssa tulenko tästä nyt tälle uudelle tuttavuudelle puhumaan. Se selventäisi asioita omalta puoleltani, mutta pelkään sen stigman vaikuttavan kaikkeen muuhun meidän välillämme. Se sytytyslangan lyhyys kaikissa tunteissa on se todella suuri ongelma, mikä heijastuu kaikkeen käyttäytymiseen.
Puhut tosta hyvästä olosta viestissäsi, samoilla linjoilla mennään, ei ole manian voittanutta tunnetta. Tosin käy helvetin raskaaksi, jos mennään maniassa kuukausikaupalla-paluu siihen arkeen tai sen allehan se aina menee, on tosi kova paikka.
Onhan tässä sairaudessa itsellekin uusia asioita. En tiennyt, että keskittymiskyvynpuute ja onneton muisti sen myötä ovat osa tätä sairautta. Nuo tuntuvatkin olevan sellaisia kokoajan eteneviä asioita, keskittyminen pysyy päällä ehkä minuutin verran kerrallaan, sitten ollaan jossain ihan omissa maailmoissa.

Tää vaikuttaa ihan mielettömän moneen asiaan. Eikä ihme kun mielihän tässä on sairaana ja me rakennutaan meidän mielestä. Ilman kättä olet yhä sinä, ilman mieltä et ole kukaan. Diagnoosin saaminen oli yksi isoimpia virheitäni. Tottakai helpotti kuulla että en ole hullu, vain sairas. Luulin että diagnoosin saatuani olisin saanut apua. Luin vanhoja potilaskertomuksiani; olen yli vuoden taistellut että pääsisin terapiaan. Hukkasin myös itseni diagnoosin myötä. Ajatuksia tulvii aina päähän: "olenko mä nyt normaali vai onko nää mun oireita?". Lääkkeiden myötä hukkasin kaikki tunteeni.

Mä oikeastaan toivon että olisi pidempi aikaista maniaa. Mulla ne tulee ehkä n. kerran kuukaudessan max kolme päivää kestoltaan. Miltein itken onnesta, että saan edes muutaman tunnin tuntea iloa. Tottakai joskus tulee tehtyä tyhmiä ja vaarallisia juttuja, mutta mua ei haittaisi kuolla helvetin onnellisena kaahamalla kolmea sataa päin kalliota.
Haluaisin Morgan Freemanin mun vierelle kävelemään ja kertomaan miten tätä elämää oikein kuuluu elää.

Kirjoituksesi herätti paljon ajatuksia. Mielenkiintoinen kohta tuo: "olenko mä nyt normaali vai onko nää mun oireita?". Huomaan, että ihan samaa itsekin miettinyt ja sitä mitä se normaalius on. Myös toi kohta lääkkeistä on hemmetin tuttu. Seksuaalisuuden se vei ihan totaalisesti, en edes tajunnut sitä, että ne lääkkeet aiheuttivat sen. Onhan lääkkeissä itselle se hyvä puoli ollut, että se on tasannut ne paskat tunteetkin ja sen jumalattoman vitutuksen.
Mulla oli joitain vuosia sitten tosi pitkä maaninen kausi, joku puoli vuotta. Se oli rankkaa aikaa, kun tuli nukuttua tasan kaksi tuntia yössä. Mietin, että en tule siitä selviämään, sen kauden jälkeen sitten tulikin yksi pahimmista masennusjaksoista. Itseasiassa en tajua miten olen tässä edes kertomassa noista, sen verran kova oli pohjakosketus.
Mulla on toi mielialojen vaihtelusykli tosi nopea ja voi päivän sisällä vaihdella äärilaidasta toiseen. Maniasta on pitkän aikaa puuttunut se euforia lähestulkoon kokonaan, mutta monta muuta hyvää siinä on, tosin sen raivon haluaisin pois.
Nyt oon ollut ilman lääkitystä vuoden verran ja voin sanoa, että aika helvetin hirveetä aina välillä on ollut, mutta jotenkin on tullut tunne, että haluaisin tutustua itseeni. Tiedän, että lääkityksen alaisena olen aika kaukana siitä, kuka oikeesti olen.
Mä samaistun tohon sun ajatukseen tosta helvetillisen onnellisuuden kaahaustarinasta, tajuan ihan tarkalleen.
Morgan Freeman ois tervetullut myös mun elämääni.

sealkuperäinen kirjoitti:

Kirjoituksesi herätti paljon ajatuksia. Mielenkiintoinen kohta tuo: "olenko mä nyt normaali vai onko nää mun oireita?". Huomaan, että ihan samaa itsekin miettinyt ja sitä mitä se normaalius on. Myös toi kohta lääkkeistä on hemmetin tuttu. Seksuaalisuuden se vei ihan totaalisesti, en edes tajunnut sitä, että ne lääkkeet aiheuttivat sen. Onhan lääkkeissä itselle se hyvä puoli ollut, että se on tasannut ne paskat tunteetkin ja sen jumalattoman vitutuksen.
Mulla oli joitain vuosia sitten tosi pitkä maaninen kausi, joku puoli vuotta. Se oli rankkaa aikaa, kun tuli nukuttua tasan kaksi tuntia yössä. Mietin, että en tule siitä selviämään, sen kauden jälkeen sitten tulikin yksi pahimmista masennusjaksoista. Itseasiassa en tajua miten olen tässä edes kertomassa noista, sen verran kova oli pohjakosketus.
Mulla on toi mielialojen vaihtelusykli tosi nopea ja voi päivän sisällä vaihdella äärilaidasta toiseen. Maniasta on pitkän aikaa puuttunut se euforia lähestulkoon kokonaan, mutta monta muuta hyvää siinä on, tosin sen raivon haluaisin pois.
Nyt oon ollut ilman lääkitystä vuoden verran ja voin sanoa, että aika helvetin hirveetä aina välillä on ollut, mutta jotenkin on tullut tunne, että haluaisin tutustua itseeni. Tiedän, että lääkityksen alaisena olen aika kaukana siitä, kuka oikeesti olen.
Mä samaistun tohon sun ajatukseen tosta helvetillisen onnellisuuden kaahaustarinasta, tajuan ihan tarkalleen.
Morgan Freeman ois tervetullut myös mun elämääni.

Lue lisää

Mikä sai sut jatkamaan? Mikä se syy on että olet vielä siinä?
Täähän on kun puhuis itsensä kanssa! Mullakin tuntuu välillä että tunnin sisällä saattaa pomppia mieli kymmeniä kertoja.
Toi vitutus on jännä, harvoille uskallan siitä puhua. Se vitutus on töissäkin semmosta että kun joku asiakas jättää moikkaamatta niin tuntuu et sydän jättää vihan takia lyönnin väliin. Kädet puristuu nyrkkiin ja joudun käyttää kaiken energian kasvojeni lihaksiin jotta saisin väännettyä suuni edes vähän hymyä muistuttavaksi. En ymmärrä miten näin kova vitutus on mahdollista. Kaikki kaveritkin on ihan perseestä. Emmätiedä onko oikeasti mutta kun vituttaa. Tää teksti ei varmaan ole enää edes järkevää :D

Eniten vituttaa vitutus

Eihän alkuperäisellä kirjoittajalla ole selvästikään edes kokemusta maniasta.

"kukaan muu ei tiedä sairaudestani" Kunnon maniasta ei voi erehtyä. Edes sinulle ventovieras ihminen. JOS sinulla olisi joskus ollut maanisia jaksoja, tottakai ystäväsi, koulukaverisi ja työtoverisi tietäisivät siitä. Heh, et ole itsekään tainnut nähdä maanista ihmistä, saati että olisi omakohtaisia kokemuksia.

"kerran mania kesti puolisenkin vuotta" Kunnon mania johtaa aina viikoiksi tai kuukausiksi osastolle. Hypomania on erikseen.

Rajutkin tunteiden heittelemiset, aggressio, alakulo, toivottomuus ja ahdistus ovat tuttuja ihan jokaiselle ihmiselle.

Epävakaa persoonallisuushäiriö on yleisempi häiriö, jos useinkaan häiriöstä on edes kyse. Ihmiset kasvavat nykyisin tunnekylmissä kodeissa, ovat tottuneet kokoajan olemaan netissä, pelaamaan jne. Ei osata yhtään olla itsekseen ja käsitellä mieltä piinaavia asioita. Ja tämä EI ollut tarkoitettu kenellekään, jolla on oikeasti psyykkinen sairaus.

Epävakaapersoonallisuus kirjoitti:

Eihän alkuperäisellä kirjoittajalla ole selvästikään edes kokemusta maniasta.

"kukaan muu ei tiedä sairaudestani" Kunnon maniasta ei voi erehtyä. Edes sinulle ventovieras ihminen. JOS sinulla olisi joskus ollut maanisia jaksoja, tottakai ystäväsi, koulukaverisi ja työtoverisi tietäisivät siitä. Heh, et ole itsekään tainnut nähdä maanista ihmistä, saati että olisi omakohtaisia kokemuksia.

"kerran mania kesti puolisenkin vuotta" Kunnon mania johtaa aina viikoiksi tai kuukausiksi osastolle. Hypomania on erikseen.

Rajutkin tunteiden heittelemiset, aggressio, alakulo, toivottomuus ja ahdistus ovat tuttuja ihan jokaiselle ihmiselle.

Epävakaa persoonallisuushäiriö on yleisempi häiriö, jos useinkaan häiriöstä on edes kyse. Ihmiset kasvavat nykyisin tunnekylmissä kodeissa, ovat tottuneet kokoajan olemaan netissä, pelaamaan jne. Ei osata yhtään olla itsekseen ja käsitellä mieltä piinaavia asioita. Ja tämä EI ollut tarkoitettu kenellekään, jolla on oikeasti psyykkinen sairaus.

Lue lisää

Tuosta en nyt olisi niin vakuuttunut,että aina joudutaan osastolle.

Minä en joutunut, vaan pystyin käymään töissä, olin todella hyvä ,suorastaan loistava työssäni, ainakin omasta mielestäni.

Jo valmiiksi sössityt raha-asiat pahenivat puolen vuoden aikana lopullisesti.

Minut olisi pitänyt laittaa osastolle, mutta kukaan ei tiennyt, että olen sairas, en edes minä itse.

Elin , kuin viimeistä päivää, en tarvinnut unta, ja se toki oli hyvä, ehti tehdä kaikkea...se ei haitannut vaikka asiat jäivät kesken, kunhan oli mahdollisimman paljon tekeillä.

Kevät meni niin lujaa , melkein puoli vuotta siinä meni, eikä sitä voi kutsua lievemmäksi muodoksi eli hypomaniaksi.

Alkusyksystä täydellinen romahdus, sairausloma ja lääkitys, ja tulevaisuuden usko kadonnut.

Minulla meni noin 10 vuotta , että sain oikean diagnoosin .

Olisinpa saanut sen aikoinaan.

Mutta tieni on kivinen, työn menetän ja ulosotto kutsuu.
Nykyään lienee 20 vuotta , kun velat vanhenevat, ja tuskin olen enää silloin hengissä.

Kyllä nämä "neuvot, kritiikki ja varoitukset" ovat täällä olleet nimenomaan asiaatuntematonta häiriköintiä ja selkeästi se tulee ihmisiltä, jotka eivät ole itse bipoja. En oikeastaan ymmärrä heidän motiivejaan riehua heille täysin kuulumattomilla palstoilla muita ihmisiä arvostellen.

Mut hei eks se kuulu nykypäivänä perus rutiineihin mennä haukkumaan anonyymejä nettipalstoille. kun oma elämä vituttaa ja pakkohan sitä on johonkin purkaa (;

Bipopää kirjoitti:

Kyllä nämä "neuvot, kritiikki ja varoitukset" ovat täällä olleet nimenomaan asiaatuntematonta häiriköintiä ja selkeästi se tulee ihmisiltä, jotka eivät ole itse bipoja. En oikeastaan ymmärrä heidän motiivejaan riehua heille täysin kuulumattomilla palstoilla muita ihmisiä arvostellen.

Lue lisää

Et tunnu osaavan erottaa perusteltuja kantoja häiriköinnistä. Jokaiselle internetpalstalla liikkuu trollaajia ja muita hölmöilijöitä, jotka haluavat sotkea keskustelua tai loukata muita keskusteluun osallistujia. Sellainen käytös on väärin, mutta internetissä liikkuvalle väelle väistämätöntä. Jokainen keskusteluihin osallistujista päättäkööt mitä maailmalla liikkeellä olevaa tietoa tai kantaa uskoo ja jättää uskomatta. Se kuulukoot jokaisen omalle vastuulle. Ketään pakoteta olemaan mitään mieltä.

Se, että et ymmärrä mitä eri mieltä kanssasi olevien keskustelijoiden motiiveja voi johtua siitä, että et ehkä edes halua ymmärtää. Kuten mainittua joka palstalla liikkuu puhdasverisiä trolleja joiden tarkoitus ei ole kuin härnätä ja sekoittaa keskustelua, mutta heidät on varsin helppo tunnistaa. Eivät perustele kantojaan oikeastaan lainkaan. Toista maata ovat he jotka ovat aidosti eri mieltä ja antavat perusteluja eriäville näkemyksilleen. Toisekseen olettamuksesi siitä, että toista mieltä ei ole kukaan jonka sanotaan olevan niin sanottu bipo on todella tuulesta temmattu olettamus. Omien havaintojeni mukaan täällä on kirjoittaneet monet itsensä psykiatrian palveluita käyttäviksi tai aikaisemmin käyttäneiksi esittäytyneet henkilöt joilla on ollut runsaasti ikävää kerrottavaa alasta. Heidän näkemystensä, mielipiteitensä ja kannanottojensa leimaaminen häiriköinniksi on typerää, naiivia ja ylenkatsovaa, huonoa käytöstä.

Aina ei ole pahasta miettiä asioita toisenlaisista näkökulmista. Voi oppia joskus jotain uutta.

Tarkoitin noilla häiriköillä nimenomaan sitä porukkaa, jolla on aina nämä samat väitteet: "Kaikki mielisairaudet ovat kuviteltuja mielikuvitussairauksia", "Mielisairaiden teot/ajatukset ovat vain normaalin ihmisen normaalin toiminnan vaihtelua", "Myös persoonallisuushäiriöt ovat keksittyjä diagnooseja ja niistä kärsivien toiminta normaalia käytöksen vaihtelua", "Mielisairaudet ovat hyvä keino päästä loisimaan eläkkeelle" ja "Koska mielisairaudet ovat keksittyjä, ne paranevat kun pakottaa itsensä elämään ns. normaalia elämää". Selkeästi nämä tyypit eivät tiedä mielisairauksista mitään eivätkä varmasti ole nähneet yhtään oikein hullua ihan elävänä ja huonokuntoisena, tai pahempaa persoonallisuushäiriöistä toiminnassa saati että olisivat itse oikeita potilaita. Itsellä kun on suku täynnä hulluja ja persoonallisuushäiriöisiä, niin olen nähnyt kaikenlaista ja voin vakuuttaa, että jos noiden mielenterveyspotilaiden käytös olisi normaalia ja yleistä, niin koko yhteiskunta olisi aivan kaaoksessa. ihnottavinta näissä tyypeissä on se, että ne kaappaavat keskusteluja ja jauhavat aina tätä samaa.

Sen sijaan psykiatriaan suhtaudun itsekin suurella varauksella, takana on yli 20 v sairastelua väärällä diagnoosilla, vaikka oireet olivat hyvin selkeät, yrityksiä pakottaa minut syömään täysin sopimattomia lääkkeitä ja yli 10 vuoden toipumisaika SSRI-myrkkyjen haitoista. En todellakaan kiistä kenenkään ikäviä kokemuksia psykiatriasta tai mielenterveyden hoitojärjestelmästä muutenkaan. Joskus on hyväkin kuulla, että muillakin on hankalaa ja hoitovirheitä sattuu, koska silloin uskaltaa itse pitää päänsä ja kieltäytyä väärästä hoidosta.