En jaksa. Oon miettinyt että miksi -otsikon mukaisesti- sympatiaa ei vanhemmiltani heru! ei työasioissa, ei missään. Aina kun olen jostain ongelmasta avautunut vastaus on: no mikset ole sitä ja mikset tee tätä.. Ei ihminen aina kaipaa vain neuvoja ja "tietäjiä". Joskus olisi ihan mukava että joku vain kuuntelisi ja edes vähän tsemppaisi. Olen aina hoitanut asiani mallikkaasti ja vähän turhankin kiltin tytön mentaliteetilla mutta en vaan enää jaksa.
Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia ja jos on niin mitä olette tehneet? Minulla ei ole muita läheisiä joille puhua(kuin vanhempani siis).
Ja vielä lisäyksenä että minusta on mukava jakaa/avautua omista asioistani lähimmäisilleni(totaalinen mykkyys vasta hulluksi tekeekin) mutta oon huomannu että nykyisin oon varovainen ja mietin koko ajan etten sano jotain jonka johdosta joudun sitten taas tuntemaan miten p***a oon.
Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia ja jos on niin mitä olette tehneet? Minulla ei ole muita läheisiä joille puhua(kuin vanhempani siis).
Ja vielä lisäyksenä että minusta on mukava jakaa/avautua omista asioistani lähimmäisilleni(totaalinen mykkyys vasta hulluksi tekeekin) mutta oon huomannu että nykyisin oon varovainen ja mietin koko ajan etten sano jotain jonka johdosta joudun sitten taas tuntemaan miten p***a oon.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.