Viimeinen kankkunen

Aito päihderiippuvuus on vakava ja mitä todennäköisimmin kuolemaan johtava sairaus. Vain 1-2% alkoholisteista ja addikteista selviää pysyvään raittiuteen. Väliaikaisesti raittiina voi olla suurempikin määrä. Päihteiden laadusta riippuu sitten loppukirin pituus. Alkoholisti voi mellastaa vuosikymmenet, mutta narkkari voi tuhoutua parissa vuodessakin.

Viimeinen kankkunen voi olla se, jolloin helkkarin pahaan oloon ja unettomuuteen otetaan pari pamia ja mennään nukkumaan. Muutenkin tulisi apneunta, mutta nyt se pieni hengitystä säätelevä keskus voi päättää ruveta kesken unien pysyvään lakkoon. Näinkin on moni lähtenyt. Toisaalta viimeinen kankkunen voi olla jotain, joka saa yrittämään tosissaan ja ponnistamaan kohti parempaa elämää.

Ensimmäisen deliriumini sain 23-vuotiaana. Tissuttelua ja pikkuhumaloita vuoden verran ja sitten viikkojen kiriputki kellon ympäri kirkasta viinaa, etelässä viikko ja lievästi oopiumilla terästettyä ouzoa joka yö ja sitten kotimaassa äkkipysäys. Unta oli turha odotella. Sitten alkoivat äänet, tärinä, krampit ja mitä vielä. Hesperiaan.

Viimeisen kankkuseni kärsin 49-vuotiaana sivuttuani kaikkea sitä, minkä vain toinen vastaavan helvetin kokenut tietää. Olin yksin, mies, jolla oli kerran ollut perhe - joka oli tehnyt asioita yhdessä ja saanut toivoa raittiista kausista, jotka päättyivät suureen pettymykseen. Pian ei ollut perhettä, ei työpaikkaa ja autokin tuhannen päreinä ja kortti poliisilaitoksella. Vouti perässä ja ryyppyvelkaa miltei 40 000 ja vielä moniin eri paikkoihin.

Sohvassa samoissa vaatteissa, jotka haisivat asetonilta, hieltä ja kaikilta huuruilta, jotka pöllähtelivät ihosta. Parta oli kasvanut hurjaksi, silmät verestivät. Mitään ruokaa ei ollut syöty päiväkausiin mutta ei ollut enää energiaa ja uskallusta mennä ostamaan viinaa. Ja vaikka sitä olisi ollut vieressä, ei olisi ollut voimia nostaa pulloa saati saada sitä auki. Tajuttomuuskohtauksia kesti muutaman minuutin kerrallaan. Hätkähtävä herääminen, kun sydän muljahti ja piti haukkoa happea, väkisin kiskoa sitä sisäänsä. Luontaisesti eivät reseptorit enää pitäneet hengityksestä huolta. Korvissa soi äänekäs tinnitus aina silloin, kun ei kuulunut mitään epämääräisiä musiikkikappaleita tai lausahduksia.

Päiviä, öitä. Pääsin vessaan ja takaisin, matka oli viisi metriä. Kusi oli myrkynkeltaista. Olin aivan kuivana. Jossain vaiheessa rukoilin kuolemaa ja armahdusta: jos sen pitää tapahtua, tapahtuisi nyt. Se auttoi hermoihin ja täreä puolen tunnin torkahdus tuli. Se loppui neliväripiirrettyyn hirveään painajaiseen, kuinkas muuten. Mutta se virkisti sen verran, että raahauduin keittiöön ja laitoin sokeria ja suolaa lasiin, sekoitin ne veteen ja join. Uusin tämän monta kertaa useiden päivien ajan. Kykenin tekemään kaurapuuroa.

Kolmantena viikkona menin parvekkeelle tupakalle. Vieläkin tuntui siltä, että oravat viskovat kävyillä. Yritin koota henkisiä kanttia itsemurhapäätökseen, mutta päädyin tupakoiden jälkeen takaisin sohvaan torkkumaan ja sen jälkeen miettimään, onko jossain enää mitään sellaista voimaa, joka voisi korjata tämän sielullisesti särkyneen hylyn. Minulta olivat kaikki voimat loppuneet. Toivottomalta tuntui, kun ajatteli yli kolmenkymmenen vuoden juomista.

Menin AA:han. Kolme vuotta on kulunut ja asiat ovat pikkuhiljaa korjaantuneet. Kesti varmaan vuoden ennen kuin puhuin oikein mitään. Mutta selvin päin sain asioita korjatuksi päivä ja pala kerrallaan. Viime aikoina olen pari kertaa jo hymyillyt, jopa nauranut. Teen jo töitä ja parin vuoden sisällä olen velaton mies.

Harmi, etten ymmärtänyt tätä kaikkea jo 30 vuotta sitten. Mutta ei sille enää mitään mahda. Koska kohtelin terveyttäni ja itseinhossani itseäni - ja luoja nähköön sairauteni keskellä myös läheisiäni - niin huonosti, loppuun on lyhyempi matka kuin alkuun. Mutta loppuelämäni filmin viimeiset minuutit, olivat ne millaisia tahansa, katson selvin päin.

Toivon kaikille viimeistä kankkusta, mutta sellaista, josta jäädään vielä kuivalle maalle.