Veljeni kuoli kun olin kahdeksan ja veli 19 vuotta. Minulla meni todella kauan, että pääsin menetyksestä yli. Masennuin luultavasti jo silloin kaheksan vuotiaana. Näin jälkikäteen voin sanoa, että ainakin 9 vuotta veljeni kuoleman jälkeen olen elänyt jossain sumussa. Jotenkin ihan normaalia elämää kuitenkin, mut koko ajan joku varjosti sitä. Ajattelin veljeäni joka päivä ja ilta, sitä kuolemaa, sitä päivää, muistoja veljestä, sitä miten tärkeä hän oli ja on edelleen, olin sanoin kuvaamattoman surullinen. Mutta välillä se vaihtui ahdistukseksi, välillä taas aivan lohdutonta surua. Veljen lisäksi ajattelin ja pelkäsin menettäväni jonkun muun tärkeän ihmisen, äitin tai isän tai jonkun muun sisaruksen. Aivan suunnaton pelko siitä.
Sitten sain jossain vaiheessa puhuttua ystävilleni asiasta. Sain vihdoin purettua ns. muulle maailmalle sen mitä olin jatkuvasti joutunu kantamaan harteillani, sydämessä. Tuntui, että aloin pikku hiljaa päästä vihdoin yli siitä mitä oli tapahtunut.
Mutta nyt kun olen "prosessoinut" tätä ylipääsemistä näin 12 vuotta veljen pois menon jälkeen, niin välillä iskee paniikki, että ei, en voi päästä siitä yli! En halua. Jotenki tuntuu, että ei siitä voi päästää irti, että veli oli osa mun elämää ja tulee aina jollain tavalla olemaan. Pelottaa että unohan sen, siis mun veljen, sen rakkaan veljen, ne kaikki rakkaat muistot. Ja jäljelle jää vain se kamala päivä mikä muutti elämän. Mun on jotenki vaikee selittää tätä, mut en vaan pysty ajatella että ikinä pääsisin siitä millään tavalla yli. Toisaalta, miks mun tarviskaan?
Toisaalta, nykyään pystyn ajattelemaan enemmän veljeä rakkaina muistoina, kuin pelkästään sitä kamalaa päivää. Että ehkä se ylipääsy on jotenkin huono sana. Hyväksyn sen nyt, hyväksyn sen, että sain pitää veljeni niin kauan kuin sain. Olen hyvin kiitollinen niistä kaikista hetkistä jotka hänen kanssaan sain ja kaikesta mitä hän minulle opetti.
Nyt elämä on helpompaa ja jotenkin sydän siltä osin kevyempi, mutta edelleen suunnaton menetyksen pelko jyllää aivan jatkuvasti sydämessäni. En tiedä selviänkö järjissäni enää yhestäkään niin suuresta menetyksestä. Rakkaus ja pelko ovat aivan suunnattoman vahvoja tunteita, suorastaan hallitsemattomia voimia.
Sitten sain jossain vaiheessa puhuttua ystävilleni asiasta. Sain vihdoin purettua ns. muulle maailmalle sen mitä olin jatkuvasti joutunu kantamaan harteillani, sydämessä. Tuntui, että aloin pikku hiljaa päästä vihdoin yli siitä mitä oli tapahtunut.
Mutta nyt kun olen "prosessoinut" tätä ylipääsemistä näin 12 vuotta veljen pois menon jälkeen, niin välillä iskee paniikki, että ei, en voi päästä siitä yli! En halua. Jotenki tuntuu, että ei siitä voi päästää irti, että veli oli osa mun elämää ja tulee aina jollain tavalla olemaan. Pelottaa että unohan sen, siis mun veljen, sen rakkaan veljen, ne kaikki rakkaat muistot. Ja jäljelle jää vain se kamala päivä mikä muutti elämän. Mun on jotenki vaikee selittää tätä, mut en vaan pysty ajatella että ikinä pääsisin siitä millään tavalla yli. Toisaalta, miks mun tarviskaan?
Toisaalta, nykyään pystyn ajattelemaan enemmän veljeä rakkaina muistoina, kuin pelkästään sitä kamalaa päivää. Että ehkä se ylipääsy on jotenkin huono sana. Hyväksyn sen nyt, hyväksyn sen, että sain pitää veljeni niin kauan kuin sain. Olen hyvin kiitollinen niistä kaikista hetkistä jotka hänen kanssaan sain ja kaikesta mitä hän minulle opetti.
Nyt elämä on helpompaa ja jotenkin sydän siltä osin kevyempi, mutta edelleen suunnaton menetyksen pelko jyllää aivan jatkuvasti sydämessäni. En tiedä selviänkö järjissäni enää yhestäkään niin suuresta menetyksestä. Rakkaus ja pelko ovat aivan suunnattoman vahvoja tunteita, suorastaan hallitsemattomia voimia.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Uskon että veljesikin siellä jossain toivoo, että voisit elää onnellista ja täysipainoista elämää. Kyllä sinulla on oikeus luovuttaa surussa ja antaa elämälle tilaa. Juuri tuo kaiken hyvän muistelu ja kiitollisuus ovat niitä kantavia voimia. On vain niin että veljesi sai täällä lyhyen jakson ja päivät tulivat täyteen. Onneksi niitä menettämisiäkään meistä kukaan ei ennalta tiedä ja kannattaisi pyrkiä elämään tätä hetkeä ja päivää.