Opettajaksi soveltumaton

Joo tuolta samaltahan isosta osasta nuoria opettajia tuntuu. Osa peittää asian paremmin, osa huonommin, ja tietty on niitäkin jotka ovat kuin seppiä syntyessään heti alusta saakka. Opettajankoulutus on Suomessa vitsi eikä anna mitään eväitä sen enempää opetustyöhön kuin ryhmänhallintaankaan. Osalla uusista opettajista on alan töihin paremmat lähtökohdat, toisilla huonommat.

Mikäli jaksat taistella nuo muutamat alun kauhuvuodet niin parin vuoden päästä jo helpottaa. Opit olemaan välittämättä muiden mielipiteistä, rentoudut ja se opetuskin alkaa sujua. Viiden vuoden päästä saatat olla jo ihan hyväkin ope, myös oppilaiden mielestä.

Olen itse taistellut nuo opettajien alkuvuodet läpi. Osaamispääoma ja oman itsen tunteminen on kasvanut huomattavasti. Olen myös huomannut että osa nuorista opettajista ei alkuvuosista selviä ja vaihtaa alaa jonnekin muualle.

Kollegoilta ei mitään tukea kannata odottaa, näin se vaan tällä alalla menee. Iso osa kollegoista on aikalailla elämäänsä kyllästyneitä ja pahimmillaan jopa hankaloittavat duunejasi tahallaan. Se on pelin henki.

Moni kuvittelee, että alakoulun opena pääsee kurinpidossa ynnä muussa jotenkin helpommalla kuin yläasteella. Tämä ei välttämättä pidä paikkaansa. Alakoulussa open huomio hajoaa juurikin noihin opetuksen ulkopuolisiin asioihin kuten oppilaiden riitojen selvittämiseen.

Suosittelisin, että kokeilet aineenopen hommia yläkoulussa. Vaikka murrosikäisissä on omat haasteensa, niin silti heillä on jo enemmän pitkäjänteisyyttä ja kykyä hoitaa itse ihmissuhteitaan. Heidän kanssaan voi jo puhua suoraan ja edellyttää tiettyjä asioita toisin kuin ekaluokkalaisten kanssa, jotka ovat liki leikki-ikäisiä. Monen ihmisen on helpompi toimia vähän isompien lasten kanssa.

Yläkoulujen opehuoneissakaan ei välttämättä odoteta, että kaikki olisivat intona järkkäilemässä juttuja. Luokanopet ovat oma rotunsa. Saatat sopia paremmin yläkoulun opehuoneeseen.

Vähän samoja tunteita. Olen vaihtanut alaa vasta 35-vuotiana ja yllättäin työllistyin ekalle luokalle. Haluisin kovasti isompien lasten opettajaksi (siis alakoulun sisälläkin), mutta aloittelijana joutuu usein juuri ykköselle, kun se ei ole niitä halutuimpia paikkoja opettajien keskuudessa. Pahinta on, että opetan nyt toista vuotta ykköstä peräjälkeen ja alan tavallaan jumiutua sinne. Jatkossakin työllistyn aina parhaiten juuri alkuopetukseen, kun "on sitä kokemusta sieltä".

Ja vaikka ikää on varmaan sinua enemmän ja kolme omaa lastakin, niin ihan samoja tuntemuksia koen itse. Pahinta on, etten saa lapsia tottelemaan. Viime vuoden luokassa oli pari pahaa tapausta, nyt on peräti neljä. Ja nämä lapset kävelee mun yli, ellen jatkuvasti "laita kovaa kovaa vasten". Eipä sekään mielekkäältä tunnu, kun pitää ihan karjaista tuon ikäisille, että tointuvat edes hetkeksi. Puhuttelu, moittimininen, keskustelu, yhteydenotot kotiin jne. Lopputulos on ylimielistä kommentointia ja vaikutus ehkä yksi tunti ja taas mennään. Joudun koko ajan vääntämään ja suuttumaan, että nuppuset istuisi paikallaan ja kuuntelisi edes sen lyhyen ohjeistuksen. Tuntuu inhottavalta äkeillä, kun suurin osa on kuitenkin hyvätapaisia lapsia ja ovat ihan fiksusti. Tottakai luokassa on muutamia "medium-levottomia", mutta niidenkin kanssa pärjää. Mutta nykyisessä luokassa on peräti neljä, joihin en saa mitään otetta kuin hirveällä tappelulla hetkeksi. Liikennevaloja on myös kokeiltu, mutta kun joka päivä saisi laittaa punaista ja kotiin viestiä. Eikä ne kodit tunnu välittävän.

Kaksi vuotta ykkösluokan opena on kuitenkin koko uraa ajatellen melko vähän eli uskoisin, että sinulla on kyllä aikaa ja mahdollisuuksia vaihtaa luokka-astetta! Hienoa, että olet jo toista vuotta opettamassa! Oletko kokenut, että jotkin asiat ovat kokemuksen myöstä helpottaneet?

Niin olen kuullut myös, että ykkösluokka ei ole kovin suosittu. Ulkopuolisten kommentit tosin ovat niitä, että "oi, opetat ykkösluokalla eli oppilaat ovat varmaan ihania ja koulusta innostuneita". Minulla myös jatkuva komentaminen kuitenkin on arkipäivää eikä siitä tule kellekään hyvä mieli. Minä en ole liikennevaloja kokeillut, mutta kaikenlaisia ryhmä-ja yksilökohtaisia palkintoja ja rankaisuja. Koko ajan tosiaan pitäisi olla laittamassa kotiin viestiä, mutta en halua olla se Wilmassa valittava ope ja lisäksi koen, että lasten levottomuus on minun eikä lasten vika. Luulen kuitenkin, että minulla suurin työ on johdonmukaisuuden ja rutiinien rakentaminen ja ylläpito sekä eriyttäminen eli erilaiset "kikat" eivät ole ratkaisuja...

Mutta jos sinulla on hankalia tapauksia ja koditkaan ei oikein välitä, on tilanteesi ihan ymmärrettävä! Minkä kokoinen luokka sinulla on? Heh, medium-levottomia :D He ovatkin ihan ok, sillä heillä levottomuus on lapsen levottomuutta eikä tottelemattomuutta tai ikävää asennetta.

Kyllä koulutodellisuus on aika erilaista, mitä itse sen yliopistossa kuvitteli olevan...Ajattelin, ettei minun tarvitsekaan yrittää olla autoritaarinen, sillä suunnittelisin ja toteuttaisin niin innostavaa ja eriytettyä opetusta luoden lämminhenkistä luokkailmapiiriä, että oppilaat tykkäisivät olla koulussa eikä kurinpitoa tarvittaisi kovinkaan paljoa.

Niin kauan kuin ajatellaan kaikenlaisten häiriöiden olevan "opetuksen ulkopuolisia asioita", ollaan hakoteillä. Tässä mielessä opettajankoulutus ei täytä tehtäväänsä, koska sen lähtökohta on olettaa opetuksen olevan yleissivistävää toimintaa ja unohtaa pakotetun luokkatilanteen luonnottomuus joillekkin oppijoille. Opettaja jätetään tässä asiassa yksin kohtaamaan tämän mahon tilanteen, joka olemassa oloa ei virallisesti edes tahdota tunnustaa.

Älä ole sinisilmäinen pahantekijä, vaan ota vastuuta ja lähesty "häiriöitä" luonnollisina ja terveinä ilmiöinä epäterveeseen tilanteeseen ja toimi alati oppilaan oikeuksien puolesta. Koulutuspolitiikka ei sitä tee.

Olen aina ollut sitä mieltä, että suoraan lukiosta, yliopiston kautta tietenkin, ei saisi päästää ketään opettajaksi. Ensin muutama vuosi ihan normaalia työkokemusta.
Ettei tarvitse viisastella ylimääräisiä, niin olen opettaja itsekin, en tosin luokanopettaja kuten aloittaja.

Opevai: samanlaisia fiiliksiä koen kuin sinä - minä myös olen nyt ekaa vuotta alakoulussa luokanopena. Olen sinua varmaan vanhempi aika reippaasti ja alan vaihtaja eli olen toisella alalla ollut aiemmin kuin sinä. Kyllä kaikkeen tottuu. Työ on toisaalta raskasta. Illalla pitäisi olla puhtia suunnitella kivat tunnit. Mutta ihan jees.

Hienoa
Voisit aloittaa päivän lukemalla kirjaa heille ja sit kysyä mitä he haluaisivat. Opettajan työ on lähinnä kasvattamista ja rajojen ja oivallusten antamista itse painin ja koitan saada selätettyjä muita ongelmia. Asiat sinäänsä rakentuvat pienistä asioista
lue sellainen kirja silva menetelmä kirjoittanut josef silva
hyödyllinen opus
tsemppiä opettamiseen
t tuomo

Minusta opevain esille nostamissa pointeissa yksi olennainen kysymys on teorian/idealismin ja todellisuuden välinen ristiriita. Että on olemassa opettajankoulutuksen todellisuus ja sitten koulun todellinen todellisuus. Se arki jossa tätä työtä tehdään. Itsellä usein samanlaisia tuntemuksia kuin opevailla. Olen ollut viitisen vuotta aineenopettajana.

Opettajantyöt aloittava on luonut päänsä sisälle hyvin moniulotteisen mallin, joka sisältää oletukset kouluympäristöstä ja omasta roolista siinä. Varmastikaan juuri koskaan nämä oletukset eivät ole yhteneväisiä todellisuuden kanssa. Olen kuullut sanottavan, että varsinainen opettajankoulutus alkaa ja tapahtuu vasta työpaikalla. Että opiskelujen kautta on oikeastaan vain lunastanut muodollisen luvan opettaa. Ja sitten se miten oikeasti opettaa ja mitä opettaminen on, se pitää järkeillä itse.

Lisäksi väitetään, että mitä tahansa työtä pitää tehdä ainakin seitsemän vuotta ennen kuin sen todella oppii. Ennen kuin tajuaa mistä siinä todella on kysymys... Ei siis pidä vaatia itseltää liikoja. Vaan antaa ajan opettaa :).

En saata millään uskoa, että olisit jokaisella osa-alueella täysin epäonnistunut :). Sinulla on vain liian korkeat vaatimukset itsellesi ja tuomitset itsesi liian helposti. Tämä on tyypillinen ajatuskuvio jonkinlaiseen perfektionismiin taipuvaisille ihmisille. Esim. vaikka tunti olisi opettajan mielestä työrauhahäiriöinen yms. niin oppilaat voivat saada siitä irti paljonkin.

Perfektionismi ei ehkä sovellu kauhean hyvin opetustyöhön, koska sitä kuitenkin tehdään ihmisten parissa ja ihmisten kanssa. Ja ihmiset ovat niin kaoottisia ettei niitä oikeastaan voi täysin hallita. Perfektionismi olisi ehkä parhaimmillaan matematiikassa joka on täysin formaali tiede, mutta matematiikan opetukseen se ei sovi :).

Opettamisessa on vaikeinta tietää mitä todella on saanut työllään aikaiseksi. Koska tulos ei ole näkyvä.

Mistä opettamisessa oikeasti on kysymys? Mihin opetus pyrkii? Mikä on opettajan todellinen tehtävä?

Näihin kysymyksiin voisi vastata vaikka että opettajan tehtävä on opettaa. Mutta kyseenalaistan kyllä miten opettaminen/oppiminen oikeastaan on edes mahdollista siinä idealistisessa tavassa jolla koulujärjestelmä näyttäisi olettavan sen voivan tapahtua. Siis siten että jokaisella tunnilla jokainen oppilas oppisi kaiken sen mitä opettaja on kotona suunnitellut heidän oppivan. Tämä ei mielestäni voi toteutua koskaan. Ja jos tämä on opettajan vaatimuksena itselleen joko tietoisesti tai osin tiedostamatta, niin se aiheuttaa kyllä väistämättä synkkiä fiiliksiä sitten. Tästä yli-inhimillisestä vaatimuksesta pitää aivojumpata itsensä eroon. Ehkä tämä onkin ensimmäisen seitsemän vuoden todellinen tavoite: pitää itsensä puolta ennen kaikkea; ajatella ettei ole myynyt itseään työpaikalle; ei pidä työtä maailman tärkeimpänä asiana; ajattelee terveen itsekkäästi että on opettaja koska siitä saa palkkaa ja muu elämä sitten erikseen.

Mitä sitten voidaan oppia? Vain vähän. Vain hyvin vähän voidaan oppia, paljon ei koskaan voida oppia. Jos oppilas oppii yhden koulupäivän aikana edes yhden asian on se jo paljon. Se on aika monta asiaa vuoden aikana. Kun taas tuossa ylläolevan kappaleen ideaalitasossa oppilas oppisi jokaisella tunnilla 10 asiaa ja päivässä lähellä sataa.

Minulle on ollut tyypillistä huonot fiilikset töissä ja työpäivän jälkeen, kun olen ajatellut niiden hyvin usein menneen aivan penkin alle. Että en saanut kontaktia luokkaan, he eivät oppineet kuten halusin. Minullakin on tällainen ideaalitaso, vaikka osittain pyrinkin sen kyseenalaistamaan. Mutta kun tämän työn suurin vaikeus on ettei voi saada todellista palautetta (feed back) siitä miten työ on onnistunut. Pitää vain vetää oma setti, uskoa itseen ja pitää itsellä hyvä mieli. Ja uskoa että kyllä ne oppilaat siitä jotain ainakin irti saivat.

Toisaalta voisi sanoa, että kokeet kertovat miten asiat ovat menneet perille. Mutta minusta on usein tuntunut, että oppilaat vetäisivät kokeista täysin samat arvosanat opetuksesta riippumatta. Että opetuksella ei ehkä tähän voi vaikuttaa... Sitten on tämä trendikäs malli, että ei kokeita, vaan jotain eheyttävää ja projektia ja taitoja tietojen sijaan. Mutta. Jos tällaisessa mallissakin annetaan arvosanat ne ovat lähes aina samanlaisia kuin kokeissa. Tämän olen itsekin havainnut. Että samat oppilaat saavat kuitenkin samat arvosanat kaikenlaisilla työskentelymalleilla. Sitten on tietty vielä tämä että luovutaan arvioinnista. Mielestäni mielenkiintoinen ja jopa tavoiteltava asia. Mutta sen tulo suomalaiseen koulumaailmaan on vielä todella kaukana luulisin.

(JATKUU...)

(JATKUU...)

Luulen että Suomen Pisa-menestyksen syynä on heikkojenkin oppilaiden mukanapito ja egalitaristinen perinne koko yhteiskunnassamme ja oppilaille annetut vapaudet. Eli luulen että Pisa-menestyksen taustalla ei ole opettajankoulutus, koska juuri kenelläkään ei ole siitä yleensä mitään positiviista sanottavaa. Lähinnä ihmetellään miten pedagogiikka ylipäätään voi olla tiede :D.

En todellakaan tiedä mistä koulussa todella on kysymys. Koko kansan koulutuksen taustalla olivat 1800-luvun porvaristo. He kannattivat ennen kaikkea nationalismin puskemista ihmisten tietoisuuteen koulun kautta. Siksi Suomessakin Topeliuksen Maamme-kirja käytössä yli puoli vuosisataa. Koulu pakotti ihmiset kuriin ja järjestykseen. Ehkä se todellinen koulun idea ei siis ollutkaan mitkään oppisisällöt vaan liiallisen uhmahengen nujertaminen ja kunnon veronmaksajan luominen tai jotain? Mutta tämä oli piilotettu oppiaineisiin strukturoidun koulupäivän taakse?

Koulupäivä on kuin duunipäivä. Koulussa paikalla istuminen ei ole luonnollista lapselle... Koulussa totutaan työelämän rytmiin... Koulu on säilytyspaikka lapsille että vanhemmat voivat käydä töissä... Tämän takia alkuperäinen kindergarten keksittiin Saksassa; motiivina siis tehtaanomistajien halu saada naiset töihin tekemään yhtä paljon duunia kuin miehet mutta pienemmällä palkalla. Varsinaisesti motiivina ei siis ollut feminismi ja naisemansipaatio. Koulu on sosiaalitoimiston jatke... Koulu on vaikka mitä. Tai voi olla. Itse olen vain tällaisessa ihmettelyn asteella tässä. Että siitä olen tullut vakuuttuneeksi, että koulun tehtävä ei ole opettaa ja opettajan tehtävä ei ole opettaa ja että opettaminen on oikeastaan mahdotonta. Mutta sitä en vielä tiedä mikä koulu oikein on. Olen kuitenkin ajatellut olla koulussa koko elämäni töissä, eli ehkä se vielä joskus selviää :). Opexilla hyvä pointti että ei ihminen kuitenkaan voi olla 24/7 tuhoamassa systeemiä jonkinlaisena vakoojana/myyränä, eikä se ole minunkaan tavoitteeni. Koska mielestäni suomalainen koulu kuitenkin on lapsille/nuorille hyvä ja mukava paikka ja meillä on todella hieno koululaitos moneen muuhun kulttuuriin verrattuna. Vaikka en siis tiedäkään mikä koulu itse asiassa on :D.

Ehkä opevai voisit ajatella, että tärkeintä on että oppitunnin jälkeen sekä opettajalla että oppilailla on mahdollisimman hyvä mieli. Että tärkeintä on että oppilaat viihtyvät koulussa mahdollisimman hyvin.

Toisaalta ymmärrän kyllä hyvin miltä se tuntuu kuin esim. alustavaa ohjeistustakaan ei kuunnella. Olen itse ollut moisen tilanteen "uhrina" varmaan satoja kertoja :). Joskus suutun ja huudan esim. tällaisissa tilanteissa. Tiedostan kyllä että se ei varmastikaan ole oikea suhtautumistapa, mutta aina sitä ei voi välttää. Opettajakin on tietysti vain ihminen. Mutta ei aikuisellekaan huudettaisi päin naamaa. Se olisi sosiopaattista. Miksi siis lapselle saisi huutaa? Tätä olen miettinyt ja tätä kautta päätynyt että ehkä suhtaudun oppilaisiin väärällä tavalla. En arvosta heitä tarpeeksi. Että kaiken ydin olisi kunnioitus ja arvostus... Sitä voisi treenata niin sitten käytöskin paranee.

Erityisesti muuten silloin jos on valtavasti panostanut tuntiin esim. kehittämällä siihen jotain uutta metodia... Silloin jos oppilaiden perseily näyttää pilaavan kaiken kyllä saatan kilahtaa aivan täysin.

En siis itsekään mielestäni omaa kovin voimakasta karismaa ja auktoriteettia. En läheskään aina saa tyyppejä oikeastaan tottelemaan. Sanon että tehkää näin ja näin. Ne ei tee. Sanon uudelleen. Ne ei tee. Sitten pakko luovuttaa. Mutta ei saa ottaa itseensä. Jos ottaa itseensä niin ottaa itsensä aikuisena liian vakavasti. Jos suuttuu siitä että minua ei totella. Jos ahdistuu siitä. Jos kokee sen sellaisena että minua on nöyryytetty ja nolattu. Niin silloin ajattelee ehkä väärin tämän opettaja/oppilas & aikuinen/lapsi -suhteen. Ei joku teini voi aikuista nolata. Heidän todellisuutensa on täysin eri. He elävät eri maailmassa. Minun pitäisi olla tällaisissa tilanteissa täysin rauhallinen viilipytty.

Ei kaikkien tarvitse olla työyhteisön osasia. Pitää hyväksyä itsensä sellaisena ihmisenä kuin on. Ehkä sitten seitsemän vuoden jälkeen osaat ottaa yhteisöönkin osaa...

Ehkä eräs tärkeä asia voisi olla, että oppisit ottamaan työsi rennosti. Ei saa luoda siihen liikaa panosta, koska silloin se homma helpommin tunnilla räjähtää omaan naamaan ;). Mitä jos vaikka tekisit urakalla ja nopeasti kuukauden tunnit etukäteen. Mahdollisimman helpolla. Käytä oppikirjasarjojen materiaaleja. Laita vähän vaihtelua. Vähän eriytystä. Ja sitten tällä junaradalla mennään. Oppilaat oppivat silti aivan yhtä hyvin, ehkä :).

(JATKUU...)

(JATKUU...)

Kesälläkään ei kannata tehdä mitään. Eikä viikonloppuisin. Ne ovat lomaa ja omaa aikaa. Tee vaikka joka päivä koulun jälkeen sekuntikellosta aikaa katsoen kolme tuntia töitä ja se on sitten siinä. Ja nyt vaikka urakoit seuraavalla viikolla vähintään 4 viikon työt täysin valmiiksi ja kieltäydyt enää muuttamasta niitä.

Tietenkin voit ammattiakin vaihtaa, vaikka se olisikin omalla tavallaan epävarmuuden ja vaikeuksien taival ennen kuin kirkastuu mitä muuta haluaisi tehdä. On sanonta että ne jotka eivät tiedä, opettavat. Voin lisätä tähän että ne jotka eivät tiedä mitään opettamisesta ovat opetusneuvoksia. Oletko ajatellut siis uraa vaikkapa yliopistopedagogiikan parissa :D.

Kyllä sellaisiakin opehuoneita on joissa saa tukea ja kaikkea yllin kyllin :) Mutta se on tuurista kiinni. Olen kuullut todella lukuisia tarinoita joissa rehtori on jonkinlainen pikku-hitler ja vallankäytöstään ja toisten pompottelusta nauttiva ikävä ihminen. Ja lisäksi todella usein kunnan sivistysjohtaja on jonkinlainen opettajien ja opetustoimen vihollinen - tämä on niin uskomaton asia etten vieläkään pysty oikein käsittämään miten se näin voi olla, mutta hyvin usein näin on. Mutta nämä ovat tuurista kiinni ja ikäviä reunaehtoja. Ne voi yrittää unohtaa ja jättää omaan arvoonsa parhaansa mukaan jos niistä kärsii. Koska niitä ei kuitenkaan voi muuttaa.

Yläkoulua kannattaa myös harkita kuten täällä on jo sanottukin. Ennen kaikkea yritä antaa itsellesi aikaa. Ota rennosti. Ole armollinen itselle. Ole omalla puolellasi. Usko että töissä heittämäsi opetus-setit ovat tarpeeksi hyviä. Muista ettet ole myynyt sieluasi työpaikalle. Heitä täysin vapaalle viikonloppuisin ja kesällä. "Älä pelkää, tämä on vain maailma". Tsemppiä vaan.

Ekavuosi... Tokavuosi jo helpompi =] kukaan ole seppäsyntyessään eikä koulusta päästessään. Työn käytännön oppii vasta vuosien päästä. Nyt vasn jaksat sen eka 5 vuotta niin helpottaa =}

Aaaaah, kiitos tsempeistä! Yritän opetella olemaan itseäni kohtaa armollisempi ja antaa aikaa opettajana kehittymiseen. Sain ihme kyllä viran, joten tässä onkin nyt aikaa opetella opeksi...Delspi, mielenkiintoisia ajatuksia! Koulu on todellakin ristiriitainen laitos, ja usein täytyy palauttaa itsensä maan pinnalle, mikä siellä onkaan tärkeintä: turvallisen ja yhteisöllisen oppimisympäristön luominen ja tosiaan se viihtymien. Jos oppilaat siinä oppivat vähän lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan ja kunnioittamaan toisia ilman, että menettävät itsetuntonsa ja uteliaisuutensa, niin hienoa.

Täällä on toinen joka on luovuttamassa.

olen opettanut jo vuosia, mutta tämän vuoden pesti on ollut kaikin mahdollisin tavoin painajainen. Työyhteisön paine ja riitaisuus, raha on aina etusijalla, työyhteisöltä ei tule mitään tukea, pelkkää kampitusta.


3 viikkoa ja sitten pääsen sieltä pois. Oksennan kohta kauhusta.