Kun kaikki loppuu

Ei silloin mitään tunne!

Alotukseen jonkinmoinen komentti,


SE olisi elämälle helpotus, kun kaikki loppuu omalla kohdalla,
elämä on eletty, saatu se mistä nuorena on haaveiltu,
puoliso on jo taivaan tuulissa enkelten seurana,
yksin täällä maanpäällä on kovin turhauttavaa enään olla,

Onneksi tulin jo nuorena uskoon, jolloin kuolema pelotti. Nuoria terveitä sukulaisia kaatui kuin heinää sairauskohtaukseen ja onnettomuuden kautta. Myös ikätoverini koulutyttö menehtyi alle 15-vuotiaana liikenteen uhrina, 15-kesäinen tyttö menehtyi maksasyöpään. Kaksi poikaa, serkukset, toinen 17, toinen 18 kuolivat synnynnäiseen sydänvikaan.
Sain tulla uskoon ja kun pyysin Jeesusta Kristusta elämääni. Ei vuodet ole aina sujuneet kiltin uskovaisen tapaan ja on tullut turhiakin mutkia, mutta Jumala on ollut uskollinen. Olen nyt 60 vuotias ja kuoleman todellisuus käy päivittäin mielessäni. Sepelvaltimotautia on lähisuvussa molemmin puolin, myös syöpää ja ei eletä kovin vanhoiksi. Kaulasuonissa on jo kokkareita ja on ollut yksi voimakas TIA-kohtaus.
Kyllä tässä on oltava joka päivä tavallaan "kapsäkki" pakattuna viimeistä lähtöä varten. Kun asiat ovat kunnossa Jumalan ja läheisten kanssa, niin lähtöä ei tarvitse pelätä. Olen todella elämänhaluinen ja tämä ajallinenkin on kivaa, kun roppaa ei kolota, kunto on hyvä ja päivittäin on mielekästä puuhaa ja tekemistä. Kaiken a ja o on se syvä Jumalan antama rauha ja lepo sisimmässä.
Ei se elämän koskaan lopu. Se vain muuttaa sitten toiseen todellisuuteen.

Ei minua lopullinen poislähteminen pelota. Pyydän Kaikkeudelta että saisin kohdata lähtöni yksin ja kotonani.
Näen näkynä tuon valomeren, johon atomimme sulautuvat. Menen uurnalehtoon vaimoni viereen. Toisten viemänä, kuinkas muutenkaan.

Kylä on ihanaa omistaa usko ja tieto, ettei elämä ja olemassaolo kuolemaan lopu. Sitten se Elämä vastaa alkaakin.

Minulla todettiin vuosikymmeniä sitten hyvin vaikea tauti, olin aivan peloissani suorastaan hukassa. Kaivelin tavaroistani rakkaita esineitä joista yritin saada muuta ajateltavaa ja kilpeä turvaa tautia vastaan, ne olivat vain jonkinlainen ajankulu pelkotilojen peitto.
Ajanmyötä tuttavani pyysi mukaansa yhteisiin rukousiltoihin joissa oli ollut itse mukana jo kauan, heti en voinut huonon kuntoni tähden alottaa voimat oli loppuneet ja kaikki mielenkiinto elämään ehtynyt, leikkauskin oli jo päivätty lähitulevaisuuteen joten luotin sen olevan oikea apu josta sitten voin jatkaa valitsemallani tavalla.

Oli syksy synkin illoin jo tulollaan ja matka ensimmäiseen rukousiltaa.
Auto oli täynnä aika hiljaista porukkaa, siinä tuli mieleeni ajatus, ovat todella uskovaista ja hiljentyvää nämä ihmiset, se oli kuitenkin vain minun ajatuksissa muodostunut kuva.
Perille päästyä kaikki hajaantuivat tuttujensa piireihin, jäin kuin jäinkin aivan yksin ja hiukan peloissani mitä nyt?
Tilaisuus alkoi lauloimme muutaman hengellisen laulun pastori puhui rauhallisella tavallaan ja toivotti uudet ja entiset tervetulleeksi piiriin.
Tilaisuus oli rauhoittava ja pidin siitä, olin jo melkein vannoutunut että tulen toistekin jos elämäni jatkuu....

Sitten alkoi leikkausen jälkeinen elämä josta kaikkosi kaikki uskonsisaret vain pari miestä soitteli tuli avustamaan ulkoilussa, suurkiitos heille vieläkin jos näkevät kirjoitukseni.
Lopuille uskovaisille olinkin pelkkä tikkataulu, jokaisesta asiasta piikiteltiin ja jopa väitettiin minun keksineen koko sairauteni??

Vieläkin tuntuu pahalta miten ihmismieli on ailahteleva, ihminen kade ja oman tien löytäminen joskus aivan työlästä. Nyt kuitenkin kaikki hyvin mutta uskovaisita on kuoriutunut minulle outo käsite.

Kaikki joskus loppuu, alkaakseen taas uudestaan.

Jos on saanut "toisen mahdollisuuden" lähtöön tuskin voi suhtautua pelolla, ainakaan omalla rajavisiitillä ei mitään pelottavaa. Paluu sitä vastoin oli mielenkiintoinen kokemus, päättyi muuten siihen tunnettuun "valoa tunnelin päässä" tilanteeseen eli
tajunnan asteettaiseen palaamiseen.

Kuolemanpelko on ihmisten luoma. Ihmisen henki asuu ruumiissa, joka jää tänne maan päälle lahoamaan. Kun henki on poistunut on jäljellä lihaa ja luuta, joka palaa massa lahotessaan tai krematoriossa.

Kaikki luomakunta on elävää ja jopa keskustelevaa. Kivistä en tiedä mutta puut ja kasvit ainakin.

Kuoleman pelko on kristinuskon aikaansaamaa kun edessä on helvetin pelko. Ihminen on aina syntinen ja joutuu siis helvettiin ellei ehdi tekemään parannusta. Tuo pelastumisen mahdollisuus tuli selväksi Golgatalla kun Jeesuksen tavalla ristitty Barrabas kertoi omasta syntisyydestään, mutta huomautti samalla , ettei Jeesus ollut mitään pahaa tehnyt. Tuon kuultuaan sanoi Jeesus, "Olet tänä päivänä oleva kanssani paratiisissa". Viime hetkessäkin vielä kerkii jos tietää ja osaa.

Ikuinen elämä on melkoinen uhka. Aika on edessä niin pitkä, ettei käsitäkään. Omat rakkaat eivät olekaan vastassa ja harpun soittokin on opeteltava, olkoon musikaalisuus kuinka huono tahansa.

Johonkin parempaan olisi päästävä kuin tuo vanhakantainen kristinusko lupaa.
Koiraspupun toiveena voisin olla siirtyminen aropupuksi. Kelpaisi siinä kirmailla ihanien puputtarien kanssa. Hetki vain kun susi hukkanen pistäisi poskeensa. Ei hätää, uusi reinkarnaatio edessä ja ei kun menox. Arvattavasti taso nousee kuolemien ja uudeleen syntymisen myötä.

Ties mikä unelmaelämä voi odottaakaan.

Kuolema on luopumista,
kerran jo luovutin,
sanoin maailmalle hyvästi,
olin totaalisen loppu,
pimeys tuli sekunninmurtoosassa,
mutta,
pettymys oli suuri, kun heräsin teho-osatolla,
en ollukkaa päässy pois,
muutaman viikon keräsin uusia voimia,
vuoden kuluttua olin jo hyvässä kunnossa,
kuolema pyörii silti mielessä päivittäin varsinki aamulla kun herää taas tähän päivään,
jokin voima vetää tuonpuoleiseen,
kai se on tämä syd. vajaatoiminta ja vääjäämätön voimien hiipuminen,
siitä huolimatta teen parhaani jaksaakseni paremmin jokapäivä,
vaikka ei huvittas,
pitäsköhän alkaa käyttää jotain lääkettä joka huumaa ihmisen toisenlaiseen olotilaan
joku väittää että masennusta voidaan hoitaa,
voidaanko vanhuksen masennusta,
vanhuksen masennus tietääkseni on eri juttu kuin nurena koettu masennus,
vanha on saanu kaiken, eläny elämän,
tuntee ittensä turhaksi, tarpeettomaksi, rahaeräksi yhteiskunnalle,
vaikkka onki oma työeläke, eikä toistaiseksi ainakaa yhteiskunta ole tukenu mitenkää rahallisesti, paitsi lääkekorvaus, joka tulee kaikille suomen kansalaisille muuta prosentti,

Jokaisella meistä on oma elämän polku ja kokemukset, tätälukiessa huomasin toisten odottavan 'pois pääsyä' itsestäni tuntuu että haluaisin jatkaa vielä kauan täällä sukulaisten ja hyvien naapureitten kanssa.
Voi seurata lasten ja lasten lasten elämää ja heidän tapojaan toisin sanoen tapaa elää, hyvin ovat sopeutuneet yhteiskuntaan ja se on ollut minulle hyvin palkitsevaa. Käyn päivisin heitä tervehtimässä päiväkahvin aikaan ja olenkin ominut sen valmistuksen ja pöydän kattamisen antimineen huolekseni, saan tuntea tärkeyden ja tarpeellisuuteni juuri tuossa hommassa.
Koen pysyväni virkeänä kun on jotain 'vastuuta', onhan se kahvipöydän kattaminen tosi tärkeää!

Vanhuskerhoihin tai -liittoihin en vielä ole innostunut kai sekin jossain vaiheessa sitten saa sijaa minussakin joskus sentään seurailen mitä missäkin tarjolla.

Kiitos aloittajalle vaikka lyhesti hän sen teki mutta sai paljon vastauksia.
Minusta aloitus lyhyydessään oli kuin paino aloittajan hartioilla ja siksi kerroinkin omista tuntemuksista kertoakseni että ei kiirettä vielä minnekkään ollaan yhdessä ja viihdytään.

Mistä lopusta aloittaja puhuu ja kysyy? Elävän ihmisen tieto kuolemasta oletettavasti lamaannuttaa mutta ei täällä kukaan osaa kertoa sitä, mitä itse kuolossa tapahtuu. Lamaantuuko vai keveneekö vain ja lentää pois. Ei pirä mennä asioitten erelle ennen aikojaan.

Rauni Liukko kirjoitti nämä koskettavat säkeet odotellessaan lähtöään.
Lepää rauhassa Rauni.

*Kun on aika
jääkööt ovet ja ikkunat auki
tuulten tulla ja
lintujen pesiä

Kasvakoon heinikko portaisiin asti
vallatkoon elukkamme
itsevarmoina ja murehtimatta
alkuperäisen osansa maailmasta

Kun on aika
lähtekäämme iloiten
ja tyynesti
kuin olisimme poissa vain päivän*

---Tomorrow is always fresh,
with no mistakes in it.---

Reppuriikan kirjoitukset ilahduttavat iloisuudellaan ja rehellisyydellään.

Olen työstänyt elämäni aikana kuolemaa ja toiselle tasolle siirtymistä niin, että tuntuu turvalliselta "vaihtaa maisemaa". En usko taivashömppään.