Isän kuolema

Itse menetin isäni yllättäen hieman yli 10vuotta sitten. Edelleenkin sen tapahtuman ajatteleminen saa minut itkemään. Kaipaamme perheeni kanssa isääni paljon! Kaikki juhlapyhät yms ovat aina vaikeita.
Itse olen sellaisessa tilanteessa, että pitäisi mennä naimisiin, mutta pelkään siinä sitä, ettei minulla ole saattajaa (isän kuuluu "luovuttaa" tyttärensä) ja tämän vuoksi en kykene siihen.. Tämän takiai en halua mennä naimisiin.
Pelkään kaikkia tilaisuuksia, joissa on sukulaisia, sillä isäni oli se joka piti yhteyttä kaikkien kanssa. Kaikilla on aina tietynlainen suru ja varovaisuus meitä (perhettä) kohtaan, sillä meidän isä oli suoraan sanottuna paras.
Isäni rakasti meitä lapsia yli kaiken ja teki kaikkensa, että meillä olisi kaikki hyvin. Hän lähti yllättäen ja liian aikaisin..
Olen joutunut moneen "läheltä piti" tilanteeseen ja uskon, että isäni on ollut suojelusenkelinä katsomassa, ettei mitään loputonta tapahdu.
Viimeiset keskusteluni isäni kanssa olivat riitelyä. Niin paljon jäi sanomatta tai olla sanomatta.. Olin silloin teini enkä voinut ikinä tietää, että sanani silloin olisivat viimeiset.
Kaipuu on suuri!

Hei

Otan osaa menetykseenne, Catherin ja Unimaissi1.
Niin kai se vain on, että aina asiat jäävät kesken. Koskaan ei voi tietää, mikä kohtaaminen on viimeinen, mikä sana on viimeinen. Mutta uskon, että rakkaamme ja läheisemme hyväksyvät meidät sellaisena kuin olemme. Että vaikka viimeinen kohtaaminen ei ollut sellainen kuin mitä se olisi ollut, jos olisimme tienneet..

Mietin Unimaisiin kohdalla sitä, että mitähän isäsi toivoisi sinun ja muiden rakkaittensa elämään? Sitäkö, että elämä kapenee ja jäädään elämään puolitehoisesti ja varoen? Hän oli rakastava ja hieno ihminen, näin ymmärsin. Eikö hän toivoisi, että te hänen rakkaansa jatkatte elämää täysin rinnoin ja sydämin? Vaikkei hän olekaan fyysisesti läsnä häissäsi, hän varmaan olisi iloinnut ja iloitsee siitä, että tällainen hieno elämänvaihe on koittanut elämässäsi. Voisiko joku muu sinulle tärkeä ihminen saatella sinua alttarille?

Lämmöllä,
pappi Elisabet

Pahoittelut,että kommenttini meni kuuntelevan_kirkon kirjoituksen alle,kun sen oli tarkoitus tulla tähän jonon jatkoksi :)

Vaikka kuulun kirkkoon, niin uskon että sielu ei kuole vaan on omaisten kanssa.

Ennen kuin äiti soitti sairaalasta että isä on kuollut, niin pikkulintu napautti ikkunaan. Aivan kuin isä olisi ilmoittanut että nyt hän on vapaa sairaudestaan.

Edellisenä yönä näin enne unen, siinä isä sanoi kuten oli jo tapahtunut 1970-luvulla. Hän sanoi pöytänsä äärestä,muistan tapahtuman, että isä on kuollut.

Isäni kuoli 2010, oli niin raskas kokemus etten pystynyt ajamaan autoakaan hautajaisissa. Sen jälkeen iski väsymys. Oli joulukuu.

Olin 3 kk ihan pois tolaltani, onneksi äidin kanssa.

Keväällä valo aukaisi äidin surun, se oli ja on valtava. Äidin itku on todella syvää.

Sen jälkeen elämä ei ole ollut entisensä, ei todellakaan.

Teen historiikkia meidän perheestä, se auttaa paljon.

Onneksi Jumala suojelee ja enkelit lohduttaa.

Itse uskon että pysyy omaisten luona, suojana.