Pohdiskelua ja pelkoja liittyen eroon

En ymmärrä ihmiä jotka eivät osaa arvostaa puolisoaan, vaan haukkuvat tätä ja kohtelevat huonosti. Ei sinun kananna jatkaa tuossa liitossa.
Työkaverini mies löysi toisen naisen ja erosi työkaveristani uskoakseni kevyin perustein. Heidän lapsillaan menee kuitenkin ihan hyvin, ja työkaverini odottaa nykyään lasta uudelle miehelleen.

Ajattele lapsiasi ja itseäsi.
Saatte nyt tasapuolisesti vihaa ja kaikkea päällenne, kun lapset ovat joskus poissa tulee ero kuitenkin.
Älä edes keskustele äläkä suostu mihinkään, hae ero ja tarvittaessa lähestymiskielto.
Riehukoon itsekseen.

No kai se nyt riippuu siitä, rakastatko vielä häntä vai et.

No kyllä minun mielestä teidän pitäisi pikaisesti istua samaan pöytään ja nostaa kissa pöydälle. Kerrot kiertelemättä mitä ja miten koet asiat ja niin selkeästi että toinen osapuoli varmaan ymmärtää mistä on kyse. Jos epäröit että haluatko jatkaa parisuhdetta niin sanot senkin selvin sanoin. Muista että tähän tarvitaan aina kaksi, ihan aina. Anna puolisosi kertoa oma versio asista. Katsokaa pääsisittekö jollain tavalla molempia tyydyttävään yhteisymmärrykseen. Olettehan aikoinaan päätyneet yhteen jostain syystä, ehkäpä jopa rakkaudesta toisianne kohtaan. Älä jätä asioita selvittämättä vaikka eroaisittekin, se kalvaa sinua ja puolisoasi pitkään.

Eroaminenhan ei ole sinänsä mikään ihme tai ennen kuulumaton asia nykypäivänä. Kevyein perustein siihen ei kuitenkaan mielestäni pidä ryhtyä ja uhkailukeinona sitä ei saa käyttää. Helppo aina sanoa etten halua olla "huonossa" parisuhteessa, hei kuule....olet itse ollut rakentamassa sitä "huonoa" parisuhdetta!!!

Ja vielä yksi asia...lapsia EI käytetä välineenä mihinkää valtataisteluun. Lapset menevät tästä rikki ja se jättä yhtä lailla elinikäset jäljet lapseen kuin esim. koulukiusaaminen. Antakaa lasten olla lapsia omine juuttuinen ja rakastakaa heitä ilman ennakkoluuloja niinkuin he rakastavat teitä.

Kiitos kaikista vastauksisua, jokainen sai ajattelemaan tilannetta eri kanteilta.
Oleme asiasta keskustelleet vuosien mittaan jo useammankin kerran. Olemme myös käyneet terapiassa yksin ja yhdessä. Tiedostan oman vastuuni tilanteessa- kuitenkin yrittäessäni arvioida toimiani, en löydä oikeutusta käyttäytyä noin itseäni kohtaan. Varsinkin kun lapset joutuvat usein sijauskärsijäksi. Missään nimessä en heitä tahdo asiaan sekoittaa, mutta he joutuvat tahtomattaan keskilöön usein, ja tältä tahdon heitä suojella.
Olen toivonut että pääsisimme yhdessä kompromissiin asiassa, joka on varmasti kalvanut molempia jo kauan.
Mieheni on kertonut että on jo kauan jättänyt "tylsät" jutut minun vastuulle, koska eI tahdo niihin kajota. Myö taloudenhoito, lasten kasvatus, ongelimen ratkominen ym. on mun hoidettava. Mieheni menettää malttinsa ja toimintakyvyn, etsii syyllistä. Joku kysyi myös rakastanko. Rakastin joskus, nyt on vaikea suhtautua häneen myönteisesti. Tilanteena koen että elämäni on umpisolmussa. Täytyisi saada jokin pää auki.

Vielä oli palattava miettimään asiaa tänne. Eli aina puhuttuamme asiasta arki rullaa muutaman päivän hyvin. Olen pyrkinyt mieheni pyynnön mukaisesti heti antamaan myönteistä palautetta, kun hän selvittää huutamatta ja kiroamatta lapsille arjen rutiineista. Silloin hän saattaa jopa tehdä joitain kotitöitä, mihin hän ei yleensä koske lainkaan. Yleensä muutaman päivän kuluttua lähdetään kuitenkin alamäkeen. Jokin tilanne töissä tai lasten melu kotona saa hänet suuttumaan. Sitten alkaa lasten "kasvatus" huutoa, kiroamatta, piikittelmistä, haukkumista. Puutun tilanteeseen rauhallisesti ja pyydän keskeyttämään, vedoten siihen mitä sovittiin. Tässä vaiheessa hän saattaa lopettaa, mutta sama meno jatkuu päivittäin tai lähes päivittäin, kunnes taas kerron että käytös satuttaa meitä. Ja kierros alkaa alusta. Joka kerran uskon että hän on tosissaan, toivon parempaa jo lasten takia ja yritän kannustaa yrityksessä. Kerta kerran jälkeen on kuitenkin vaikeampaa. Mieheni syyttää etten anna asioita anteeksi. En tahdo uskoa että se olisi syynä siihen että hän aloittaa käytöksen yhä uudelleen.....

Ex-eukkoni oli samanlainen. Puhuttiin asiat muka selviksi, mutta jonkin ajan kuluttua oli tilanne entisellään. Poikamme oli ongelmaiässä, ja pojan ammattiauttajakin näki tilanteemme toivottomana. Exäni muutti toiseen asuntoon, ja minun tosi vaikeassa elämäntilanteessani haki avioeroa. Ero oli minulle suuri helpotus, mutta omaisuutta oli kertynyt sen verran että ositus oli työläs.
Jälkeenpäin olen ajatellut että olipa hyvä kun exäni erohakemus tuli ennen isäni kuolemaa. Perimäni osa maatilasta olisi aloittanut melkoisen sanoisinko teurastuksen.

Käyttäytymishäiriöisen naisen minäkin olen aikanaan heittänyt pihalle. Hänen toimintansa oli lapsille vahingollista, ihan sama miten kohteli minua. Kasvatin yh;na kolma tytärtä jotka nykyään ovat tasapainoisia ihastuttavia naisia.

Palatakseni asiaan, jos muutosta ei synny tai se ei pysy keskusteluista huolimatta niin silloin alat kyllä olla todella lähellä eroa. Käsitin että miehesi rähisee lapsille ja käyttäytyy epäsopivasti heitä kohtaan. Tällaiseen käyttäytymiseen hänellä ei ole oikeutta. Lapset nauttivat 100% koskemattomuutta fyysiselle ja henkiselle väkivallalle, he eivät ole syyllisiä mihinkään. Valitettavasti lapsiin jää jäljet tällaisesta käytöksestä ja toipuminen on raskas prosessi kaikille. Jos olet huolissasi miten selviät eron sattuessa niin selviät kyllä. Taloudellisella puolella yhteiskunta auttaa alkuun ja henkisellä puolella hyvät ystävät, ammattiapu, lasten läsnäolo ehjää kyllä ihmisen. Katkeruuteen ei kannata sortua, mennyt on mennyttä ja asiat löytyvät edestäpäin eikä perästä.

Miehesi käytös ei ole lähellekään normaalia. Se on myös henkistä väkivaltaa. Ei hänellä ole mitään oikeutta huutaa ja nimitellä, ei sinua eikä etenkään puolustuskyvyttömiä lapsia! Ero tuossa olisi paikallaan, ehdottomasti.

Olen itse elänyt yli 10 v. samanlaisen miehen kanssa kuin sinä. Käytökseltään siis. Nyt avioero vireillä ja asunto haussa.
Voin kertoa, että mies ei muutu. Ja tuo elämä jättää lapsiin pysyvät jäljet. Niin meillä ainakin on käynyt.
Kiroilua, huutamista, haukkumista, syyllistämistä. Pienistä mitättömistä asioista. Hermot ei riitä läksyissä auttamiseen tai nukuttamiseen ym. normaaliin arjen toimintaan.
Lapset pelkäävät ja häpeävät isäänsä tämän heikko hermoisuuden vuoksi.
Itse olen usein saanut kuulla olevani huora, menossa jakamaan p..settä ym. vastaavaa, kun olen ollut menossa esim. kavereiden kanssa ulos. Ja en todellakaan ole juossut joka viikonloppu.
Tuo miehesi käytös on yksi tapa henkisesti hallita, alistaa sinua. Ja vahingoittaa lapsia varmasti.
Lähde, ole kiltti...

Elät aivan painajaismaista elämää ja lapset myös. Laita ero vireille, heti. Mies ei muutu, se on varma. Eron myötä myös hänen elämänsä helpottuu, vetoa tähän seikkaan kun ilmoitat erosta. Ei tarvitse kestää enää lasten metelöintiä jms.

Sinä itse kuulostat äärimmäisen stressaantuneelta. Tuosta kertoo mm se kun kerrot aloituksessa ettet enää pysty luottamaan kykyysi arvioida tilannetta. Elät tavallaan hälytystilanteessa, paniikkissa, niin ettei enää voimat tahdo riittää elämäntilanteenne selkeään erittelyyn.
Myös kerrot että mies on pyytänyt että sinun täytyy antaa myönteistä palautetta jos hän selviytyy joistain askareista ilman ettei kiroa ja karju lapsille. Mitä ihmettä?! Sinulla on siis yksi ylimääräinen lapsi joka sattuu olemaan aikuinen mies!
Ei hän ole kumppani joka jakaisi vastuuta kanssasi. Varmaan on niin että mieskin on hyvin stressaantunut ja purkaa sitä tuollaisella käytöksellä. Voi myös olla jotain luonnehäiriöön viittaavaa.

Minulla on 45 vuotias sukulaisnainen joka yhä syyttää äitiään siitä ettei hän ottanut eroa aikaisemmin vaan odotti että nuorimmainen oli 16 vuotias. Koko perhe joutui päivittäin kuuntelemaan isän karjumista, ilkeilyä ja solvaamista. Nyrkkiä ei käyttänyt mutta käytös oli väkivaltaista ja lapset kärsivät painajaisista öisin.
Siksi sinun tulisi ottaa ero sillä se on se pienempi paha teille kaikille.

Kiitos kaikille kommenteista, Tahvolle ja osaaikaeläkeläiselle kiitos rohkaisusta. Toivoisin pystyväni lähettämään myönteistä energiaa sulle kahleet irti, ja kaikille muillekin jotka vellovat samanlaisessa sopassa. Kaikkien mielipiteet ja kertomukset on antaneet mulle voimaa ja näkökulmaa hahmotella tätä tilannetta.
Mekk, olen samaa mieltä ja olemme asiasta myös puhuneet, kotoahan tämä on lähtöisin hänelläkin. Kun asioista puhumme, aistin hänen vilpittömän halunsa muuttaa toimintaansa, mutta ne lukemattomat yritykset tehdä asialle jotakin eivät ole tuottaneet tulosta. Varmasti hänkin kärsii jatkuvasta epäonnistumisesta. Se ei kuitenkaan anna oikeutta vahingoittaa enää yhtään kasvavien lasten mieltä.
Lapsien tulee saada kasvaa rauhallisessa ympäristössä, rakentavassa ja lämminhenkisessä ilmapiirissä. Sen tahdon heille tarjota. He ovat parasta ja tärkeintä maailmassa mulle.
Teimme miehen kanssa (taas kerran) sopimuksen, että vuoden vaihteessa haen eroa, jos tilanne ei muutu radikaalisti. Olisihan se lapsille paras asia jos he näkisivät että tilanne voi eheytyä, ja ennenkaikkea, saisivat tukea kasvuun molemmilta vanhemmilta.
Tämä sopimus erottaa edelliset siitä, että nyt asioilla on selkeä takaraja. Ilmoitan sen myös julki terapiassa missä käymme yhdessä. Näin saan sen konkreettiseksi itselleni. Kirjoitan myös jokaiselta päivältä tunnot ylös, hyvät jos niitä on ja pahat myös. Näin saan itse selkeyttä ja pystyn hahmottamaan tilannetta, jotta minun ei tarvitse miettiä muistinko oikein ja onko jotain oikeasti tapahtunut.
Nimittäin, olen huomannut että en muista asioita, jotka ovat tapahtuneet eilen, toissapäivä on jo ihan pelkkää sumua. Kirjoittamalla asiat ylös saan varmuuden, hyvässä tai pahassa.
Tulen myös tänne aika-ajoin jakamaan ajatuksiani, edelleen tervetuloa kaikki mielipiteet ja tunnot asiassa, ainakin mulle teidän jutut ja myötäeläminen on tuonut apua kovasti.
Vanhimman lapsen kanssa myös puhuttiin siitä millaisena hän kokee tilanteen, ja minulle tuli sellainen tunne, että ainakin jokin solmu aukesi, edes vähän. Pyrin nyt tekemään asioita, jotka ovat jääneet tekemättä ja keskityn lapsiin. Jos tässä perheessä huuto ja henkinen väkivalta ei pääty, päättyy avioliitto.

Hei Helpless.

Kerrot kriisiytyneestä tilanteestasi, jossa pohdit eroa.
Kirjoitat, että olette sopineet tietystä takarajasta jonka jälkeen eroatte.

Kerroit, että olette myös käyneet terapiassa. Onko tätä aikaraja-asiaa käsitelty siellä?
Itse ajattelen, että asioilla tietenkin pitää olla tietyt rajat, mutta onko tuollainen kalenteriin 'asetettu' aikaraja todellinen muutoksen mittari? Voihan olla, että aikaraja toimii pelotteena niin, että ei-toivottu käytös vähenee, mutta voiko toisaalta tuollaisen aggressiivisen käytöksen loppumista suitsia aikarajoin? Tahto muuttaa käytöstään on kuitenkin miehesi itsenäinen päätös, jotta se voi kestää. Mietin myös, lisääkö aikaraha 'uhan alla' eläminen keskinäistä suhdettanne vai tuoko se pelon ilmapiirin?
Suhteen toimivuus on kuitenkin aina kiinni molempien halusta sitoutua sellaiseen parisuhteeseen, jossa voidaan hyvin. Kumpikin vastaa omasta käyttäytymisestään kuten tietenkin tiedätkin. Miehesi on vastuussa äkkipikaisuutensa hoitamisesta itse. Toisaalta sinä olet vasttuussa siitä, millaista elämää jatkat ja miten lapsesi kasvatat omalta osaltasi. Toivotan teille viisautta tehdä ratkaisut, jotka parantavat kaikkien osapuolten elämänlaatua. Toivottavasti voitte yhä jatkaa terapiassa tilanteenne läpikäymistä


Merja diakoni

Kerrot että ellei kuukaudessa asiat muutu, laitat avioeron vireille.
Kuinka voi olla mahdollista että vuosien mittainen lasten ja sinun henkinen raiskaus yhtäkkiä muuttuisi? Miehen käytös on täydellisen hirviömäistä!
Jos haluat vielä elää sumussa joulun ja kuunnella lisää solvauksia, vahingoittaa lisää lapsianne, se näyttää olevan mahdollista.
Sinä olet jo puhumisesi puhunut. Et voi lisätä enää mitään, mitä mies ei ole kuullut jo satoja kertoja. Onko se auttanut? EI!

Miksi et salli miehesi poistua kuvioista aivan kokonaan?

Salli hänelle tilaisuus elää yksin ja availla omia henkisiä solmujaan. Samalla sinä voisit rauhallisessa kodissa täysin keskittäytyä lapsiinne. Lapsenne, enemmän kuin te vanhemmat, tarvitsevat rauhaa, rakastavaista ja luotettavaa ilmapiiriä.

Miehesikin täytyy tuo yksinkertainen asia ymmärtää!

Hän ei pysty eikä kykene olemaan teidän perheessä; mikä tahaansa hänen syynsä onkin, hänen ON päästävä teistä eroon. SE on kaikille paras ratkaisu.

Ihan sattumalta tänne eksyin. En juuri netissä keskustelupalstoilla käy. Alkuperäisen tarina oli niin tuttua. Kuin omaani. Olen samanikäinen, 3 lasta, yhdessä miehen kanssa 14 vuotta.
Alussa oli ihan hauskaa, olimme molemmat temperamenttisia, riitelimme paljon. Kuitenkin jo hyvin pian halusin käsitellä asioita, oppia itsestäni, kehittyä paremmaksi ja oppia hillitsemään tunteitani. Menimme eri suuntiin. Muutin käytöstäni paljonkin, mieheni ei sitä koskaan ole huomannut. Hän on vuosien mittaan muuttunut vain entistä vihaisemmaksi ja katkerammaksi. Aamut alkavat kiukulla ja tappelulla lasten kanssa. Hänen täytyy kontrolloida kaikkea, auta armias jos maitomuki kaatuu lapselta tai kengät menevät liian hitaasti jalkaan. Kotonamme on mörkö, jota ei näe. Pelkään kodin ilmapiiriä, olen kutistanut itseni rohkeasta ja itsenäisestä naisesta ihan rätiksi. En juuri sano mielipiteitäni, olen passiivinen ja koitan vain olla olematta, ettei tule kinaa ja kränää turhista asioista.
Olemme käyneet yhdessä ja erikseen terapiassa, ja kaiken maailman parisuhdejutuissa. Ei apua, kuin hetkeksi ehkä. Hän toistaa raivohullun isänsä jalan jäljillä vaikka sen täysin kieltääkin.
TUntuu, ettei mikään ole enää kivaa perheenä.
Tahdon suojella lapsia ja olisin halunnut tehdä kaikkeni, mutta en enää keksi keinoja. Taloudellisesti minulla ei olisi mahdollisuutta erota tai muuttaa minnekään. Tuntuu kuin olisi umpikujassa. Tsemppiä kaikille hankalissa tilanteissa oleville!

Mä en kyllä ymmärrä miten joku viitsii pysyä liitossa jossa mies karjuu ja riehuu ja käyttäytyy noin ja varsinkin uhkailee lapsia. Mikä saa edes yrittämään saatikka rakastamaan? Pistäisin äijän pihalle samantien !!! Ei ole ihmisarvoista elämää teillä ei !

Täällä on useita vastaavia kohtaloita palstalla ollut. Miten voi tai uskaltaa erota, kun lapset jäävät raivopääisän armoille, kun ero tulee? Se huolestuttaa, ovathan lapset eron jälkeen isällä vuoroviikoin, ja äiti ei ole enää suojelemassa? Mitä kokemuksia eronneilla?

Ap tässä päivittää tilannetta- joulu tuli ja meni, näen että mies on pinnistänyt ja yrittänyt. Parempia hetkiä kun on ollut, mutta kokonaistilanne on nyt auennut mulle selkeästi näkyviin. Avioero on nyt vireillä, ja oma asunto on hakusessa.
Toivottavasti löytyy pian, haaveilen muutosta kuukauden sisään. Olen ollut myös huolissani lapsista. Onneksi saamme perheenä tukea perheneuvolasta.
Olen löytänyt loistavan terapeutin, jonka kanssa käydyt keskustelut ovat auttaneet mua tajuamaan omaakin tilannettani. Säälin miestään, näen hänen tuskaansa ja pahan olon, menetyksen pelon. Kuitenkin olen varma että myös lapsille on parempi että ero tulee. Kiitos kaikille jotka olette jakaneet ajatuksianne ja myös voimia kaikille teille jotka olette saman tilanteen keskellä.
Kun päätös on tehty, on helpompi kestää tää loppuaika, ja jotenkin saan voimaa viedä eteenpäin kaikkea. Kun on oikein paha paikka, ajattelen kuinka erilainen tilanne jo vuoden päästä on. Kyllä kaikki vielä muuttuu hyväksi.

Ihmetyttää kaikissa näissä jutuissa se, että jos mies kärsii myös tilanteesta, jos mies tosiaan haluaa elää parisuhteessa ja haluaa muuttua, niin miksi hän ei ole mene ammattiauttajan puheille?

En huomannut missään vaiheessa, että olisit sanonut, että miehesi täytyy mennä hoitoon tai tulee avioero. Jos mies raivoaa lapsille ja vaimolleen pikkuasioista, ainakin minä sanoisin miehelle, että tämä ei ole normaalia, et voi käyttäytyä noin. Jos mies toistuvasti tekee kuitenkin niin, ainakin minä pyytäisin häntä menemään lääkäriin.
Oletko sinä Helpless ja myös kohtalotoverisi saaneet selitystä sille, miksi mies ei hoida henkistä hyvinvointiaan kuntoon?

Sinullakin ap on nyt hyvä terapeutti, miksi miehesi ei käy?

Eikö miestä tueta etsimään apua niin kuin naista ohjataan?
Koska ilmiselvästi sinunkin miehesi tarvitsisi ammattiauttajan apuja ja parempaa elämänlaatua. Oikeasti mieshän menettää eron aikana enemmän kuin sinä.

"Hän on mm. luvannut tehdä elämästäni helvettiä, kutsunut kiittämättömäksi huoraksi ja mm. lapsille haukkunut minua, sekä esim. poistuessani kotoa ja lasten ollessa itkuisia (esim. mennessäni yksin kauppaan) karjaissut että nyt turpa kiinni tai ette arvaakaan mitä tapahtuu kun äiti lähtee... Lista on pitkä."

Miehesi harjoittaa räikeää henkistä väkivaltaa sinua ja lapsia kohtaan. Älä missään tapauksessa siedä sitä enää hetkeäkään. Erittäin haitallista sinua ja lapsia kohtaan.

"onko se lapsille parasta, koska onhan hän yhä heidän isänsä"

Ero on lapsille parasta, ja myös sinun velvollisuutesi suojella heitä isänsä harjoittamalta henkiseltä helvetiltä.

Kylläpä aika kuluu nopeaan eteenpäin. Pahin on ehkä mun osalta takana. Meillä on ositus tehty, ja niimpä mä nyt olen taloton, mutta toisaalta velaton. Yllättäen kaiken keskellä mulle iski aivan hirveä suru ja ikävä. Järjen tasolla tajua että ratkaisu oli enemmän kuin oikea kaikkia kohtaan. Nyt ikävä kohdistuu lähinnä menneeseen- muistan miltä tuntui kun heräsin omassa kodissa ensimmäisen kerran, muut vielä nukkuivat ja katselin ulos aurinkoista kevätaamua 10 vuotta sitten. Tai miten tulin kotiin laitokselta vastasyntyneen kanssa.
Pihassa näen kaikki puut ja pensaat, itse istuttamani. Ja nää seinät, joita olen ollut maalaamassa.
Mun on ikävä muistoja ja menetettyjä asioita. Samalla koen kiitollisuutta siitä, että mulaa on ollut niinkin monta ilonaihetta kaikkien ikävien asioiden lisäksi.
Toivoin niin kovasti, että ex puolisoni olisi saanut tunne-elämänsä järjestykseen, tai että olisiin itse löytänyt keinon, kuinka asiat olisi saanut menemään eritavalla.
Sisimmässäni tiedän että päätös on oikea, vaikka tulevaisuuskin pelottaa ja oma tunne-elämä on sekaisin kun käkikello.
Kevät on, ja kesä tulossa. Toivottavasti kesästä jää myös hyviä uusia muistoja. Pelottaa vaan sulkea tän talon ovi viimeistä kertaa. Tän talon, jossa luulin eläväni lopun elämäni.

Moni sitä eroa tälläkin hetkellä pohtii, moni vie jo eteenin ja osalla se on jo pidempään voimassa. Juhlapyhät monesti pelottaa ja kärjistääkin näutä tilanteita. Onneksi osan niistäkin voi käyttää hyödyllisesti töitä tehden ja osan lasten kanssa.

Suosittelen eroamista jo lastenkin takia. Itse olen tehnyt virheen jäämällä epäsopuisaan ja epätyydyttävään liittoon jossa narsistityyppinen mies haluaa puuttua kaikkeen ja määrätä minunkin syömiset ja juomiset, ja muutenkin haluaa pitää kaikki ohjakset käsissään. Mieheni on ollut ankara kasvattaja. Koska olen pelännyt häntä, olen yrittänyt kestää, mutten tullut ajatelleeksi, että kun lapset kasvavat aikuisiksi niin he alkoivatkin kritisoimaan ja valittamaan minulle, kun en tehnyt aikoinaan eropäätöstä. He olisivat päässeet pois ilkeän isän luota.

Mies on saanut yhtäkkisiä raivareita, esim vain siitä että joku oli jättänyt WC pöntön kannen kiinni kun hänelle tuli kiire vessaan. Seurauksena että hän repi kannen kokonaan irti. Ajattelin että kestäisin mieheni narsistista käytöstä mutta en tullut ajatelleeksi miten se vaikutti lapsiin. Seurauksena se että 22 vuotias tyttäreni käy joka viikko psykoterapiassa kaikesta lapsena kokemastaan ja terapeutti oli todennut että hän tarvitsisi vuosia kestävää traumaterapiaa. Tyttären käynneistä terapiassa "poiki" se, että meille tuli sosiaalitoimistosta kutsu, koska oli herännyt epäilys että kotimme on väkivaltainen. Mutta se on henkistä väkivaltaa jota mieheni harjoittaa. Vanhin poikani kävi opiskeluaikana koulukuraattorin puheilla huolistaan ja tällä hetkellä on jo työelämässä mutta käy työpaikan tarjoamassa terapiassa.. Meillä on neljä lasta joista kolme vanhempaa asuvat jo muualla, yksi jo työelämässä Espoossa ja kaksi opiskelee toisella paikkakunnalla. Nuorin on lukiossa ja valittaa ettei haluaisi asua kotona isän takia. Painostaa eroamaan kuten myös tyttäreni. Siskoni painostaa myöskin eroamaan. En ole uskaltanut ottaa vielä sitä askelta mutta harkinnassa on. Eli vaikka et ajattelisi itseäsi niin ajattele lapsiasi. Heihin koskee jokainen miehesi ilkeä sana ja käytös, ja se että miehesi loukkaa sinua. Lapsillesi olet kuitenkin tärkeintä maalmassa, eivätkä he halua katsoa kun miehesi kohtelee sinua ikävästi.

Helpless, olet tehnyt oikean päätoksen.

Tulet huomaamaan että lapsesi ovat alussa kenties rauhattomia ennenkuin tottuvat sinun luomaan rauhalliseen, turvalliseen ja rakastavaan kodin henkeen. Kodin, jossa ei tarvitse koko ajan pelätä. Jossa he saavat 100% vanhemman tuen, mielenkiinnon ja osallistumisen heidän ohjaamiseen.

Nyt sinä voit käyttää jokaisen vapaahetkesi opettamaan ja kouluttamaan lapsiasi, Voit osallistua heidän koulutoimintaan täysipainoisesti, viedä heidät kulttuuritapahtumiin, näyttää heille että maailmassa on paljon arvostettavaa ja kaunista. Opettaa tuo heille jo pienestä pitäen, sinulla ei ilmeisesti ole ollut energiaa mihinkään tuohon aiemmin. Opettaa heille kuinka arhkeralla tyollä AINA vetää pisimmän korren, että ahkeroinnilla kehitetään itsetuntoa voimakkaaksi ja yhteiskunnassa selviäjäksi.

Tuo kaikki on sinun käsissäsi ja vallassasi.

ONNITTELUT!!!!!!!!!!!!!!!!!!